Karvaisia söpöläisiä

Voi että oli ihanaa, kun toissailtana käytiin Kaijalla koiranpennut tarkistamassa.

Heidän ponteva uroksensa oli heti kättelyssä raiskannut ujon naaraan ja niin olivat odottamattomat lapsoset saaneet alkunsa. Mutta odotettuina ja rakastettuina ne maailmaan tulivat. Ovathan sekarotuiset koirat vahvempia ja terveempiä kuin rotukoirat.

Nämä pennut näyttivät ainakin perinneen vanhemmiltaan parhaat ominaisuudet, isänsä vilkkauden ja äitinsä kauneuden. Todella söpöjä ovat. Aina tässä vaiheessa huokailen koiranpoikien perään, vaikken sellaista voi koskaan ottaa. Mutta ihailla voin. Ja onneksi Kaija kutsuu kyläilemään, kun söpöys on suurimmillaan. Yhden illan paijailu saa jo ihmeitä aikaan =)

Eeva on kuollut

Kun aikoinaan aloitin koulun, elimme syyskuuta vuonna 1961. Äiti kuljetti minut koululle pyörän tarakalla, mutta hänen piti heti lähteä takaisin kotiin pikkusisarusteni takia. Muilla lapsilla näkyi olevan äidit mukana, mutta ponteva kun olin, eihän se minua haitannut. Kuitenkin luokkiin sisälle meno meinasi jäädä minulta huomaamatta. Viimeisenä astuin luokkaan ja istuin ensimmäiseen vapaaseen paikkaan. Kaksoispulpetin viereisellä paikalla istui Pasi. Anna-opettajamme oli vanhanaikainen eikä oikein hyväksynyt, että olisin istunut pojan vieressä. Niinpä hän käski Pasin ja Eevan vaihtamaan paikkoja. Näin me siis tapasimme, Eeva ja minä.

Tuosta ensimmäisestä päivästä lähtien olimme koulussa aina yhdessä, istuimme vierekkäin ja puuhastelimme välituntisin. Koulun jälkeen Eeva ei muualla käynyt, pari kertaa muistan hänen meillä olleen. Minä sen sijaan vierailin usein hänen kotonaan. Minun äitini oli tuolloin 35-vuotias, Eevan äiti 60 ja Martta. Elinolomme poikkesivat siis melkoisesti. Eeva oli iltatähti, sisar ja veli olivat häntä huomattavasti vanhempia. Tämä ehkä vaikutti hänen äitinsä käytökseen.

Yhtä kaikki, Eevasta tuli reipas tyttö, joskin hän ainakin koulussa oli melkoisen ujo. Ysiluokan jälkeen tiemme erosivat ja tapasimme vain satunnaisesti. Yhteyttä kuitenkin pidimme kirjeiden ja korttien välityksellä.  Eeva meni nuorena naimisiin ja sai kaksi poikaa. Hänen miehensä oli töissä Wärtsilän Pernon telakalla, kuten minäkin jonkin aikaa. Elämämme oli silti niin erilaista.   Eeva oli kuitenkin koko ajan se koulutoveri, johon olin yhteydessä koko hänen elämänsä ajan.

Nyt tuntuukin surulliselta ajatella, että hän on kuollut. Nuorena, voisi sanoa, kun ei ehtinyt edes kuuttakymmentä täyttää. Kaikki ne koulupäivät, kaikki ne yhteiset tapahtumat - vain minun muistissani enää. Surullista.

Mistä löytyisi Jeesus-lapsi?

Myös Maria ja Joosef ovat kateissa. Kolme itämaan tietäjääkin peruvat.

"Jari Tervon Jarrusukka-teosta jaettiin Kirjan ja ruusun päivänä huikeat 35 000 kappaletta. Muulloin kirjaa ei sitten olekaan saatavilla."  Näin sanoo Kirjasto-lehti 2/13.  Vaan minäpä löysin sen meidän kirjastostamme ja lainasin luettavaksi.

Kirjan kertoja on maahanmuuttajalähiön epäpätevä opettaja. Koulutukseltaan hän on kulttuurihistorian tohtori, mutta peruskoulun opettajana epäpätevä tuuraaja.  Hän asuu Itäkeskuksessa, viidentoista kilometrin päässä Helsingin ydinkeskustasta, joka on aivan oma maailmansa.  Mies haluaa katolilaisuudesta peräisin olevan seiminäytelmän osaksi koulun joulujuhlaa. Vaikka koulussa vain kolmannes oppilaista on kristinuskoisia, loput maahanmuuttajia ja siviilirekisteriin kuuluvia, katolilaisia vain jokunen, tämä halu on päällimmäisenä. Myöhemmin rehtori kieltää joulunäytelmän esittämisen edellä mainittuihin seikkoihin vedoten. Mutta siinä vaiheessa etsintä on jo täydessä vauhdissa.

"Rouva Happonen ilmoitti kolme päivää ennen ensi-iltaa, että Jeesus-lapselle oli kohonnut kuume, Jeesus ei pystyisi hoitamaan rooliaan."  Näin alkaa kirjan esimmäinen luku. Kirjan punaisena lankana on Jeesus-lapsen etsintä. Mistä löytyisi vauva näytelmään? Liisataanko niitä päiväkodeista? Suostuisiko joku äiti lainaamaan omaansa?

Entä Maria? Pitääkö häntä esittävän tytön olla neitsyt? Ensimmäiseksi mies muotoilee nettiin ilmoituksen, jossa etsii Mariaa. Liian lyhentelyn ja yksinkertaistamisen vuoksi ilmoituksesta tulee neitsyen hakuilmoitus, joka myöhemmin johtaa kontaktiin seksuaalirikoksia tutkivan poliisin kanssa. Asia selviää, joskin Maria jää löytymättä.

Mutta Jeesus löytyi. Siellä tämä makasi vaunuissaan uimahallin ulko-oven edessä. Makasi vielä paljon myöhemminkin, vaikka oli pakkasta. Mies päätti hoitaa lapsen pois paleltumasta. Ensimmäiseksi suunnattiin koululle, esityksen alkuun oli vielä parikymmentä minuuttia. Tämäkin tosi hullu ajatus. Eihän muita esiintyjiä ollut, ei mitään oltu harjoiteltu, eikä edes suunniteltu. Rehtorin kovakätisellä avustuksella mies vaunuineen löytyikin taas pihalta.

Mies on aiemmin vuokrannut porrasnaapurinsa asunnosta yhden huoneen kirjoitustöitään varten. Sinne hän nyt suuntaa vaunuineen, vaipat ja maidot kassissaan. Kaikki sujuukin enemmän tai vähemmän hyvin, pari päivää.

Yhdessä vaiheessa miehelle selviää, että vauva on samassa talossa asuvan nuoren naisen. Poliisivaimoltaan hän myöhemmin kuulee, että nainen on joutunut onnettomuuteen ja ollut sairaalassa. Siksi tämä ei ole noutanut lastaan uimahallin ovelta. Eikä myöskään ollut kotona miehen yrittäessä palauttaa vauvaa.

Lopulta vaimon, vuokraemännän ja tuttujen suosiollisella avustuksella vauva ja äiti kohtaavat, mies ei saa syytettä ja kaikilla on mukava joulu.

Että sellainen tarina.

Aiemmin olen lukenut vain yhden Jari Tervon kirjan, Kallellaan. Se oli ihan hauska kirja, tosikertomus heidän lapsestaan. Tämä Jarrusukka onkin sitten muuta. Mielestäni aika erikoinen tarina. Tuntuu oudolta, että niinkin viisas ja koulutettu henkilö käyttäytyy noin hullusti. Se pakkomielteinen seimikuvaelman suunnittelu, vaikka toteutus oli jätetty todella viime tippaan. Ja sitten näytelmän henkilöiden etsiminen. Ja vielä vauvan kidnappaaminen, vaikkakin hyvin perusteltu. 

Kirjassa pääsi miehen pään sisälle. Kertojana hänen ajatuksensa olivat julkisia ja peräti hämmentäviä. Vauvasta puhutaan koko ajan Jeesuksena, vaikka ei mitään kuvaelmaa enää olekaan. Mies tavallaan oikeuttaa tekoaan sillä, että kyseessä ei ole kuka tahansa vauva, vaan Jeesus-lapsi.

Erikoinen kirja. Erikoinen tarina. Tämän yhteydessä puhutaan maahanmuuttajista ja Tervon kannanotosta asiaan. Minun mielestäni ainoa maahanmuuttajiin viittaava kohta oli se, kun rehtori perui seimikuvaelman juuri heihin vedoten. Ja, että oltiin Itäkeskuksessa, missä maahanmuuttajia asuu paljon. Mutta oliko se kannanotto? Ehkäpä minä en ymmärtänyt koko teosta =O

Tuoksuissa tuomien

Aivan mahtava tuoksu ulkona. Tuomet ovat puhjenneet kukkaan. Eilen oli pari kukkaterttua latvassa, nyt koko puu on valkoinen. Upeaa!

Turku rakennetaan uudelleen

"Sytytettyään vahingossa Turun palon Virtanen oli ymmärrettävästi vähän allapäin. Tuho oli niin täydellinen, etteivät liekit talttuneet vielä seuraavana päivänäkään. Mutta kun ne vihdoin näyttivät laantumisen merkkejä, kävi selväksi, että Turussa riittäisi työtä asemakaava-arkkitehdille pitkäksi aikaa.

Virtanen käveli kaupungin katuja ja katseli hiiltyneitä raunioita ja ihmiste hätää. Talvi oli tulossa, eikä ihmisillä ollut jäljellä muuta kuin henkiriepunsa, sillä kaikeksi onneksi kovin moni ei ollut kuollut liekkeihin.

Pelkkä raunioiden raivaus ottaisi kuitenkin aikansa, rakentamisesta puhumattakaan.

Virtanen tietenkin tapansa mukaan masentui nähdessään käsiensä työn valuvan hukkaan. Ehkä kaikki, mihin hän ryhtyi, oli kirottua alun alkaen. Niinpä hän päätti lähteä vapaaehtoiseen maanpakoon kotikaupungistaan ja suuntasi kulkunsa itään, jonne Turun kärsittyä näin hirmuisen tuhon, oli kasvamassa uuden maailman tai ainakin uuden Suomen keskus.

Keskiviikkoaamu, jolloin Virtanen vihdoin saapui Helsinkiin, oli sumuinen ja sateinen. Virtasesta tuntui, että tässä kaupungissa naapurit tuskin edes tunsivat toisiaan, mutta yhtä kaikki hän suuntasi kulkunsa kohti kaupungin keskustaa, vaikka siinä vaiheessa olikin vielä vaikea sanoa, missä kohtaa se tarkalleen sijaitse."


Ote Roope Lipastin kirjasta Virtasen historia

Virtanen rakentaa Turun

"Silloisen piispan mielestä Nousiaisissa oli hyvä olla, eikä hän kuunnellut, vaikka Virtanen kuinka koetti maalailla, kuinka mukavaa elämä Turussa olisi. Turusta oli kasvamassa todellinen megapolis, asukkaita oli jo nyt yli sata, mutta jos laskettiin myös karja sekä oravat, päästiin helposti yli kolmensadan. Sellaisessa kaupungissa ei aika kävisi pitkäksi! Sellainen kaupunki olisi hengenviljelylle viljavaa maaperää.

Vaikka piispa suostuikin muuttamaan Turkuun verraten myöhään, Virtanen oi pohjustanut tulon hyvin. Suureellisiin rakennushankkeisiin oli ryhdytty jo vuosia aiemmin ja piispa pääsisi nauttimaan niiden hedelmistä, kunhan muuttokärryt vain ehtisivät Koroisten niemelle.

Sinne Virtanen oli rakennuttanut piispaa varten pienistä kivistä suloisen kivilinnan, joka oli oikein kotoisa, joskin aavistuksen vetoisa. Lähemmäs merta, Unikankareen kummulle oli nousemassa maan mahtavin kivikirkko. Samaan aikaan vielä lähempänä merta, pienellä saarella Turun edustalla, rakennettiin linnaa kuin viimeistä päivää.

Ja sillä lailla, pikkuhiljaa, Turku alkoi hahmottua siksi tuppukyläksi, joka se on nykypäivänä. Asukkaatkin tottuivat nopeasti näihin kaupunkinsa uusiin maamerkkeihin ja alkoivat olla jopa ylpeitä niistä. Jalat pidettiin kuitenkin maassa ja Virtasen kaikkein mielikuvituksellisimpaan ideaan, siltaan Aurajoen yli, ei sentään suostuttu ennen kuin vasta 1400-luvun alussa.

Pysähdyttyään vielä muutamaksi vuodeksi mököttämään Maskuun - Virtanen oli rakentanut piispaa varten sinnekin linnoituksen, ei kauhean kauaksi siitä, mihin myöhemmin perustettiin ensimmäinen Maskun Kalustetalo - piispa ja Virtanen lopulta lähestyivät saattueineen Turkua.

Elettiin toukokuun puoliväliä vuonna 1300. Piispa kulki vaunuissa, mutta Virtanen ratsasti vierellä omalla hevosella. Hän ei halunnut kulkea samoissa vaunuissa piispan kanssa. Mitä jos tämä vaikka päästäisi ilmaa? Tulisi epämukava hetki, kun pitäisi olla niin kuin ei mitään, vaikka molemmat tietäisivät, mistä oli kyse.

Virtanen ja piispa lähestyivät kaupunkia pohjoisesta. Puuttomat kukkulat näkyivät kilometrien päähän, ja jos katsoi oikein tarkkaan, saattoi jo nähdä Tuomiokirkon tornin kohoavan taivaanrannassa, vaikkei se vielä lopullisessa uljaudessaan ollutkaan. Siellä täällä nousi savu harvalukuisista taloista tai ehkä pikemminkin hökkeleistä.

Kun he hetken päästä saapuivat joen rantaan, piispa näki, kuinka vastarannalla kohosi varsinainen kaupunki.
- Eihän täällä ole edes siltoja! Kuinka me pääsemme toiselle puolelle? hän kysyi.
- Linnanne on tällä puolen, Virtanen vastasi. - Koroisiin ei ole pitkä matka.
- Täl pualel? piispa ihmetteli. - Miksei se ole tois pualel?
Virtanen huokaisi kyllästyneesti:
- Jos teidän erinomaisuutenne haluaa, voimme sopia, että se on tois pualel, hän vastasi ja osoitti suurta diplomaattista silmää. Näin myös tehtiin ja sittemmin Koroisten puolta joesta on kutsuttu nimellä 'tois pualel'."


Ote Roope Lipastin Kirjasta Virtasen historia

Turismiaikaa

"Jonnekin maahan kun menee turisteja, ja tiettyyn aikaan niitä menee enemmän kuin tulee pois, niin mitä tapahtuu, kun se maa tulee täyteen?
Tai tietenkin, jos se älytään, niin laitetaan tulliin lappu, että Maa täynnä, Country full - Go away! Mutta mitä, jos käykin niin, että vaikka tullissa on joku ovivika niin, että poistumisovet eivät toimi, mutta sisäänmeno-ovet toimivat ja koko ajan vaan lappaa porukkaa sisään, tuhania ja tuhansia turisteja, niin lopultahan se on pakko posahtaa.
Ja, kun on pieniä maita, joissa paljon turisteja kuten Vatikaani, niin luulen, että helposti saumat nitkuu jo."

Tuo oli Markus Kajon esittämä (aiheellinen) kysymys.

Keski- ja Etelä-Euroopassahan kaikki lomailevat samaan aikaan, elokuussa. Silloin todella paikat pursuilevat. Jos ei nyt aivan maiden rajat, niin tiet kuitenkin. Me olimme kerran Italiassa tuolaiseen aikaan, kun sikäläisten lomat juuri alkoivat. Että oli tukala kokemus. Miksiköhän niiden kaikkien pitää lomailla silloin, kun tietävät, mitä tapahtuu. Suuri osa lyhyestä lomamatkasta nökötetään moottoritiellä kuumassa autossa. Ei houkuttele, ei yhtään.

Minun oli tarkoitus viettää tänä kesänä pari kuukautta Nousiaisissa. Olisin saanut käyttööni rivitaloyksiön, yhtiövastikkeen hinnalla. Kaunis, juuri remontoitu asunto, rauhallisella paikalla, lähellä kirjasto, leipomo, kauppoja ja Hesburger.  Olisi ollut todella ihanaa viettä siellä lomaa ja Jaakko saanut samalla lomaa minusta rankan talven jälkeen.  Mutta jouduin perumaan sen.  Olen ajatellut sitä, että siellä sitten olisin sen yksiön vankina. Muualle ei pääsisi.
Jaakko tietysti veisi auton, eikä sinne saa pyörääkään vietyä. Ja käveleminen pitemmälle on kiellettyä, ei siis mitään sauvalenkkejä enää mulle.

Sitä rupeaa nyt vasta huomaamaan, miten paljon tämä huonojalkaisuus rajoittaa elämää, huonontaa elämänlaatua. Paljon jää kokematta ja elämättä.

Aion kuitenkin nauttia kesästä. Jos saisin noita kukkamaitakin vähän perattua, kun viime kesänä kaikki jäi...

Kotiloita ja muita ötököitä

Rupesin tänään vähän harventamaan rikkaruohoja kukkien seasta. Ja tein löytöjä, jotka eivät kyllä mieltä ylentäneet.

Takapihalla seinän vierustalla kasvaa unikoita, sellaisia kerrotuja, joista en yhtään tykkää. Rupesin innoissani vetämään niitä maasta, kun yhdessä kohden huomasin kotilon. Tunnistin sen heti sellaiseksi inhotukseksi, jota ei saa murskata. Heitin sen siis sivuun, rännin alla olevalle tasanteelle ja jatkoin repimistä. Useampia kotiloita ei sielä sillä hetkellä löytynyt.

Auringon myötä siirryin päätyseinälle. Siellä kasvaa iiriksiä, lupiineja ja akilleijoja. Kävin ensin lupiinin kimppuun, kun se on nätisti yhdessä ryppäässä. Ja voi inhotus! Sen juurelta löytyi 20 kotiloa! Siis yhdestä pienestä paikasta. Yöks! Rupesin keräämään niitä ämpärin pohjalle ja lähdin hakemaan sitä aiemmin tallettamaani muiden joukkoon. Mutta sepä olikin katsonut viisaammaksi siirtyä muualle.

No, mitä jatkoin iiristen kimppuun. Se on laajempi alue, mutta sieltäkin löytyi melkein saman verran kotiloita. Yyööks! Ämpärissä olevat rupesivat jo pontevasti kiipeämään reunaa myöten vapauteen, joten tekstasin kiireesti avunpyynnön. Minulle kerrottiin, että ne pitää hukuttaa kiehuvaan veteen, siivilöidä muovipussiin ja laittaa roskiin. Ei saa viedä kompostiin, ettei kanta herkuttelemaan tulleiden myötä suorastaan räjähdä käsiin.

Siellä ovat. Kolmas yöks!

Niin, ne muut ötökät. Ne ovat kastematoja, muurahaisia ja kuoriaisia. Madot hautasin kiireesti takaisin maan sisään sitä muhentamaan. Muurahaiset ja kuoriaiset kipittivät kuka minnekin. Aion vielä uudelleen kiertää talon seinänvieret muurahaismyrkyn kanssa. Olkoot muualla, kunhan eivät sisälle tule.

Tänään oli kesä!

Nyt on perjantai 17.5. ja kello on vähän yli kuusi illalla.  Tämä tiedonanto siksi, että jostain syystä tämän blogin kello näyttää Amerikan aikaa...

Tänään siis oli kesä. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, mitä nyt välillä valkoisia pilvilauttoja parveili. Mutta ei satanut. Tyyntäkin oli, illansuussa alkoi onneksi vähän tuulla, silleen hentoisesti vain.  Lämpöasteita oli varjossa +26, auringossa rutosti enemmän.

Jokohan se kesä oli tässä?

Valkovuokot tammien juurilla ovat jo heränneet.  Etelässä niitä oli metsät, tienreunat ja pellonpartaat valkoisenaa. Meilläkin kuusi =)  Krookukset ovat jo kauniisti kukassa.  Muut kukat työntävät jo pontevasti alkuja maasta. Puissa on silmut, ei vielä lehtiä (toisin kuin Turussa jo viime viikolla!). Jäämme katsomaan, mitä tuleman pitää.

Empaattinen enkelimäinen epeli

Siskon-/kummityttöni Susu.

FB:ssä kiertää leikki, jossa saadaan kirjain, jonka mukaan ystävät keksivät laatusanoja. Susu sai minulta E:n.  Minulla onkin pitkä rivi sanoja, jotka hänelle annan, ellei kukaan muu keksi =)

Susuhan on niin suloinen, että hänestä tulee mieleen hyviä adjektiiveja, oli kirjain mikä tahansa.

Hassua, miten aika kuluu.  Viime pyhänä olimme Susun ja Samin luona lettukesteillä. Oli kiva katsoa Susun puuhastelua ja väkisinkin tuli mieleen se pikkutyttö, joka hän vain hetki sitten oli ollut. Kaikki ne hauskat jutut ja oivallukset, joita hän siskonsa kanssa sanoi ja teki. Todella suloisia ovat molemmat <3 <3

Tassuterapiaa

Viime viikon Anna-lehdessä oli juttu kosketusterapiasta, jota on tarjolla japanilaisissa ravintoloissa kahdeksalla eurolla tunti:

"Tokiossa on kissakahvila, joita Japanissa on noin 150. Tämä on kuin muunnos nettikahvilasta, kahvi on sivuasia. Asiakkaat istuvat lattialla ja saavat silitellä kissoja ja leikkiä niiden kanssa. Osa paikoista on auki ympäri vuorokauden, sillä kosketusta kaivataan myös yömyöhään. Kissat joutuvat paiskimaan töitä vuorotta, mutta onneksi työ ei ole kovin raskasta. Jotkut jopa nukkuvat työpaikallaan."

 

 

Kaivataanko Suomessakin tällaisia? Meille saa tulla hellittelemään Viliä. Kahvettakin saattaa olla tarjolla, tai sitten ei...

Oi toukokuu!

Vapusta on selvitty! Samoin Turku-reissusta!  On palattu takaisin kotikonnuille.  Jos ei nyt sorvin ääreen, niin arkeen kuitenkin.

Ihan ensimmäiseksi illastimme rakkaiden ystäviemme, Seijan ja Vesan, kanssa. Illassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. No, urheilusta viis, mutta Seija täytti pyöreitä vuosia, joten siinä oli juhlan aihetta kerrakseen. Lahjaksi kokosimme selviytymispakkauksen =)  Oli oikein mukava tavata pitkästä aikaa. Ilta jäi ihan liian lyhyeksi, mutta eräitä odotti seuraavan aamun aikainen työnousu.  Uusiksi otetaan varmasti.

Vappua vietimme ihan aitiopaikalla, torin laidalla. Asuimme Hamburger Börs -hotellissa, jossa saimme huoneen kauppatori-näkymin. Sieltä saattoi myöhäänkin katsella torin tapahtumia. Niitä ei tosin yöaikaan paljoa ollut, liekö kolealla säällä vaikutusta.

Aattona oli koko taidemuseomäki täynnä valkolakkeja. Eivät tosin enää marssineet lakittamaan Liljan patsasta, vaan haihtuivat jonnekin.  Eräänä vappuna jälestin niitä, ja löysin taidemuseon puistosta piknikiltä.  On perinteet muuttuneet sitten omien nuoruusaikojeni =)

Vapunpäivänä oli lämpöisempää.  Ainakin mittarin mukaan (+16), mutta viima oli kylmä.  Ennen vanhaan vappuna pukeuduttiin kesään.  Esiin kaivettiin vaaleat poplarit, pikkukengät ja keveät kesävaatteet. Nyt ei olisi tarjennut.  Tosin näin yhden naisen, joka oli pukeutunut perinteen mukaisesti, eikä näyttänyt kovin viluiselta. Mutta muuten ei taida enää entisajan perinne olla voimassa, tässäkään asiassa.

Me kiertelimme kaupungilla vain pikaisesti ja tulimme sitten hotellin ala-aulaan katselemaan ohi vilistävää elämää.  Pari kulkuetta näimme, kun ihan nenän edestä marssivat. Toisen etunenässä oli tyttölauma esittäen sauvamarssia.  Toista veti kuormalavallinen totisia torvensoittajia.  Heitä tosin seurasi pari naista, jotka ilmeisesti luulivat olevansa samba-karnevaaleilla =O  Kovin väkirikkaita eivät olleet kumpikaan kulkue. Punaliput silti liehuivat komeasti.  Myös muut tahot järjestivät marsseja, mutta ne kulkivat muualla kaupungilla.

Muu aika kuluikin pääasiassa Maskussa, josta toki teimme retkiä. Kävimmepä katsomassa Kakskerrassa entisen kotini ja työpaikkani. Hiljaista oli.  Ja surullista.  Tarkoitus oli kuvata upeita sinivuokkorinteitä, joita saaristossa perinteisesti on ollut. Vaan eipä ollut enää. Vain hajanaisia sinivuokkoja löytyi.  Valkovuokot olivat vallanneet kaikki paikat! Niitä olivat rinteet täynnään, maat ja mannut, ojien reunat, kaikki paikat valkoisia mättäitä tai suuria ryppäitä. Kauniita nekin olivat, mutta sinivuokkojen puolesta suretti.  Pitäisiköhän perustaa Pro Sinivuokko -yhdistys?

Katsastimme (ja tietenkin kuvasimme) myös vesiaiheita Nousiaisissa ja Mietoisissa. Löytyipä sieltä sammakkolampikin. Uimalampi okeasti, mutta sammakot näyttivät sen vallanneen. Siellä ne uiskentelivat sammakkoa, kävivät välillä haukkaamassa aurinkoista ilmaa, jotkut jopa loikkivat sorallakin. Vesi virtasi komeiden sammalkivien koristamassa uomassa.  Synnyinseudulla löytyi peräti koskiakin. Tyhjä torppa, hylätty mylly.  Hienoja silti, vaikka haikeus valtasikin mielen.

Välillä rapsutimme Seija-siskon pihaa, välillä puuhailimme Satun kotona. Useinmiten kiertelimme kaupoissa, kuinka ollakaan. Paljon löytyi mielenkiintoista tavaraa, onneksi rahat eivät riittäneet sen kaiken ostamiseen =)  Äitienpäivänä veimme ruusun ja orvokkeja äidin haudalle.  Tuntui hauskalta, kun kesä tuli miltei sen päivän aikana. Hautausmaalta tultuamme puut olivat selvästi vihreämmät kuin sinne mennessämme.  Sen päivän päättivät Susun herkulliset pitsiletut ja kauniit itsetehdyt korut. Onpas minulla suloinen kummityttö!  Entistä vehreämmissä maisemissa ajoimme sieltä "kotiin".

Örmyä ei voi jättää mainitsematta. Siinä vasta kissa!

Kahden viikon reissulta palasimme sisä-Suomen pikkuteitä pitkin. Kasitietä ajoimme vain Laitilaan asti ja sieltä poikkesimme itään päin. Löysimme jopa sellaisia teitä, joita ei oltu edes numeroitu eikä päällystetty.  Mutta kartassa ne näkyivät, joten uskalsimme niille mennä.  Kauniita maisemia siellä on.  Tummia kuusikoita, valkoisia koivikoita, aakeita laakeita jokeen laskevine rinteineen, kauniita vanhoja taloja ja vuokkoja, vuokkoja valtoimenaan. Nautimme täysin siemauksin rauhallisia teitä ajellessamme.

Kotiseudulla odottivat rikkonaiset, kuoppaiset tiet, ankeat maisemat, puissa pienet silmut. Ja hellyydenkipeä kissa.