100-vuotissynttäreillä

Eilen vietimme mukavaa iltapäivää todella mukavassa seurassa. Meidät oli nimittäin kutsuttu ystäviemme Tarjan ja Jarin 50+50 synttäreille Veteraanimajalle.

Paikka oli mitä mainioin. Se, että ulkona satoi väliin kaatamalla, ei haitannut yhtään. Toki olisi ollut ihanaa kuljeskella kallioilla ja viipyillä merenrannassa, mutta terassikin riitti siihen tarkoitukseen hyvin. Välillä kuljeksittiin terassilla, toiset tupakalla, toiset jutustelemassa. Hauskaa riitti kaikilla, koko ajan.
Onnellinen pari oli meitä vastassa heti portailla.  Maljapuheen jälkeen olikin aika siirtyä ruokailemaan. Pöytä suorastaan notkui mitä herkullisempia tarjoomuksia. Outi-emäntä oli tosiaan pannut parastaan, Tarjan ja Jarin avustuksella. Aivan erityisen ihanaa oli Paulan tekemä valkosipulinen levite.  Nam. Oli lohirullaa, kanasalaattia, kasvissalaattia, karjalanpiiraroita, tosi hyvää munavoita, lohilevitettä, rukiisia palttoonnappeja ja vaikka mitä. Ja juotavaa niin montaa sorttia, ettei kaikkia kehdannut edes maistaa.

Sali oli koristeltu pihlajanmarjoin, kaisloin, limenvärisin liinoin ja tuikkivin kynttilöin. Takassa paloi tuli. Seinällä oli juhlivan parin lapsuudenkuvat. Sivupöydällä odotti vadelmainen kermakakku kahvihetken alkua.

Jorma oli lohkaissut, että juhlissa pitää laulaa ruotsin kansallislaulu (sukunimestä johtuen). Jukka laulattikin kyseisen sävellyksen, mutta eri sanoilla. Ruotsiksi kuitenkin. Siinä tuli kerrottua juhlaparin tapaamistarina, ja lopulta näimme tuon kohokohdan vielä näyteltynäkin. Voi sitä nuoruuden muistelua keski-ikäisten juhlassa!

Tuhannet kiitokset, että saimme olla mukana!

Elämys nimeltä Cats

Autonromuja, roskatynnyreitä, laatikoita, takapihan tunnelmaa.  Toisaalla ruudun täydeltä keltaisia, kiiluvia kissansilmiä.  Äkkiä jostain hypähtää esiin notkea kissa, sitten toinen, sitten… kissoja kaikkialla!  Ne venyttelevät, kiipeilevät, hyppivät, leikittelevät.  ”Juokse seiniä ylös! Kiiku oksilla puun!  Silkkis-kissa valtias on yön!”  Kuuluu pehmeää laulua.  Hrrr hrrrr!  Laulu voimistuu, kissojen liikkeet nopeutuvat.  Notkeita eläimiä vilahtaa tiheästi näyttämön poikki.  Laulu kasvaa, se kohoaa täyttämään tilan.  Silkkis-kissat ovat ainakin tämän näyttämön valtiaita!

Cats-musikaali perustuu Nobel-kirjailija T.S. Eliotin teokseen Old Possum’s Book of Practical Cats ja sen 14 runoon.  Musikaalin on säveltänyt Andrew Lloyd Webber.  Sen kanta-esitys oli Lontoossa 1981 ja sen jälkeen sitä on esitetty eri puolilla maailmaa.  Kävimme katsomassa Cats-musikaalin Lontoon West-Endissä sijaitsevassa Adelphi Theatre’ssa vuoden 2000 toukokuussa.  Teatterin seinällä olevassa valomainoksessa lukee: ”Cats now and for ever”, Cats nyt ja aina.  Siltä tosiaankin näyttää.  Sitä ei suotta sanota maailman suosituimmaksi musikaaliksi.  Katsoimme myös Suomen televisiossa esitetyn, tyylikkäästi toteutetun TV-taltioinnin musikaalin näyttämö-versiosta.

Heti teatterin saliin astuessamme tunsimme tulleemme toiseen maailmaan.  Istuimme kolmannella penkkirivillä, joka osoittautui mitä mainioimmaksi paikaksi seurata näiden kissojen elämää.  Näyttämö oli todella saatu näyttämään roskaiselta kujalta autonromuineen kaikkineen.  Esirippua ei ollut, vaan valaistusta käytettiin tuomaan esiin eri kohtauksia.  Catsin visuaalisuus oli muutenkin huippuluokkaa.  Näyttelijät olivat oma lukunsa.  He hallitsevat tanssin ja laulun täydellisesti, ja oman lisänsä siihen toivat huippuluokkaa oleva puvustus ja maskeeraus.  Sitä liikunnallista osaamista, valojen loistoa ja musiikin kauneutta emme varmaan koskaan unohda.

Musikaalin ydinajatus on vuotuinen tilaisuus, jossa Silkkis-kissojen joukosta valitaan yksi, jolle annetaan mahdollisuus syntyä uudestaan uuteen ja onnelliseen elämään.  Näytelmän läpi vietävänä teemana pohditaan, kuka tuo onnellinen on tänä vuonna.  Esitys on rakennettu upeasti.  Vaikka yksi kissa hallitsee pääosaa näyttämöstä, silti kulisseissa tapahtuu koko ajan.  Teatterissa tämän oheistoiminnan näki paremmin, kun kamera ei valinnut katseen kohdetta.  Kissoja oli paljon, mutta jotkut heistä esiteltiin erikseen yleisölle.  Ilman esittelyä jäivät mm. heti alusta asti huomiota kiinnittäneet ”kaksoset”, jotka liikkuivatkin samalla lailla ja yhtä aikaa.  Se oli hauska, pieni lisäväri esitykseen.

Nimettömiksi eivät sen sijaan jääneet suuret persoonallisuudet, kuten pullerokissa Pluntta, uljas kolli TamTam Tankki, musta herkkusuu Tom Pulskanen, ydinajatuksen henkilöitymä Grisabella eikä suuri johtaja Mooses V.   Auton takakontista vedetään esiin Pluntta, laiska pullerokissa, joka nukkuu päivät pitkät.  Mutta: ”kun päivän touhut ohi on, Pluntta ei ole toimeton”. Ja kas, pulleron turkki lentää sivuun ja sieltä kuoriutuu terhakka kissaneito, joka steppailee itsensä yleisön sydämiin.   Mutta sitten – tatam, tatam – esiin loikka TamTam, kissaleijona kaulakarvoineen.  Se pöyhistelee karvoillaan ja kutittelee kissimirrejä leuan alta, ja kun se heiluttaa lantiotaan, tyttökissat naukuvat kuorossa.  Tom Pulskanen taas on kissojen aatelia ja oikea herkkusuu.  Lihomistaan hän puolustelee sillä, että pitää vain kiinni linjoistaan.  Kukapa voisi jättää syömättä simpukat ja muut herkut, joita herrasmiesklubeilla on tarjolla? 

Arasti varjoista esiin astelee iäkäs kissaneiti.  Sillä on turkin helmat palkeenkielillä ja saven tahrimat.  Muut kissat vieroksuvat sitä: ”Kuka olisi ikinä uskonut, että Grisabella oli ennen ’The Glamour Cat’?  Nyt se kerjäsi pubien ovilla ja asusteli ei-kenenkään maalla.  Miksi se on vielä elossa?”  Palkeenkielet ja savitahrat eivät voineet kuitenkaan peittää sitä, että sisältä se oli vielä kaunis, mitä kai kuvasti se paljetein koristeltu juhlamekko, joka vilahteli takkuturkin alta.  Mutta muut kissat eivät sitä huomanneet. 

Musikaalin ikimuistettavin laulu, eikä vähiten riipaisevan kauniin melodiansa takia, on jo klassikoksi muodostunut Memories.  ”Yksin kuun alla muistan, olin kaunis mä niin.  Muistan kuinka silloin olin onnellinen.  Tahdon muiston säilyvän.”  Grisabellan laulaessa, muut kissat hiljentyvät kuuntelemaan.  Suuri johtaja Mooses V on kunnioitettu vanhus, koska hän valitsee tuon yhden onnellisen uuteen elämään.  Mooses laulaa kuin vastaukseksi Grisabellalle: ”Menneet kokemukset eivät ole vain yhden elämän kokemuksia, vaan sukupolven.  Nosta katseesi kuuhun.  Anna muistojen johtaa, löydä itsesi luo.  Silloin oivallat onnen aidon olemuksen.  Alat elää uudelleen.”

Esiin talutetaan muitakin ehdokkaita Mooseksen katsastettaviksi.  Välillä jytisee ja salamoi.  Pahamaineinen kissa MacAave joukkoineen kaappaa Mooseksen, mutta nokkelat kissat saavat pelastettua hänet Taikurikissan avulla.  Jälleen uusia kissapersoonallisuuksia.  Taikuri-kissan lisäksi esittäytyvät myös teatterikissa ja vaunukissa.  Lisää tanssia ja laulua.  Ja taas tanssia.  Teatterissa kissat käyvät välillä yleisön joukossa.  Kun näkee hikipisarat kissan otsalla, miettii, miten ne jaksavatkaan tanssia ja laulaa yhteen menoon niin kauan.  Katsoessaan läheltä silmiin tuota kiihkeästi liikkuvaa, karvaista olentoa tuntee esityksen eri lailla omakseen.

”Lailla kukkain nyt katson uutta aamua päin, kohti päivää nousevaa.”  Taas soi Memories.  Ja kuin taikaiskusta sen myötä esiin astuu Grisabella.  Hän kaatuu maahan, ja muut kissat näkevät, miten häneen osuu ylhäältä valo.  ”Kosketa minua niin tiedät, mitä onnellisuus on.”  Grisabella laulaa ja nousee ylös.  Muut kissat ovat valon myötä ymmärtäneet, että Grisabella on se, jonka Mooses on valinnut.  He hivuttautuvat lähemmäs ja hipaisevat tätä tassullaan.  Mooses johdattaa Grisabellan ylös valoon vieville portaille.  Muut kissat eivät esitä vastalauseita; he tietävät, että valinta on aina oikea.  Mooses laskeutuu alas portailta ja esitys päättyy lauluun siitä, miten ihmisten pitäisi kohdella kissaa: tutustua kunnioittaen, vaihdella herkkuja ja sitten vihdoin voi kutsua tätä nimeltä.

Mikä on tarinan opetus?  Kauneus katoaa, piiloutuu takkuisen turkin alle, mutta sisin jää.  Itselleni jäivät eniten mieleen laulut ja tanssit.  Televisiossa kamera vangitsi tapahtumat, kirjaimellisesti.  Ohjaaja valitsi sen, minkä katsoja näkee.  Ja paljon jäi ruudun ulkopuolelle.  Onneksi olin jo aiemmin saanut elää nämä hetket teatterissa.  Autonromun vieressä, roskatynnyrien takana istuessaan tunsi olevansa osa näytelmää.  Musiikki ympäröi ja tanssi vei mukanaan.  Vaikka itse istuikin tiiviisti penkissä, eli hetken kissojen elämää.  Memories – muistot jäivät.

Valmis!

Kevään mittaan olen virkannut ruusukuvioista kastemekkoa Satun ja Juhon vauvalle. Välillä oli pitkään odottamassa, mutta nyt otin ja tein sen valmiiksi.

Mekko on virkattu ohuehkosta puuvillalangasta, puhtaanvalkoisesta. Helmaa kiertää neljässä rivissä ruusukuvio, yläosa on pylväitä. Olkapäillä helmiäisnapit, takakappaleen kauluksessa nappi.  Alushameen tein valkoisesta satiinikankaasta, erillisenä puettavaksi.

Minun mielestäni siitä tuli hieno. Tiedä sitten, kelpaako se pontevalle pojalle tärkeänä päivänä. Varamekko lähtee mukaan...

 

Kuolema ehtoolehdossa

Ehtoolehto on palvelutalo, jossa vanhukset asuvat omissa asunnoissaan ja käyttävät talon palveluja, kuka enemmän, kuka vähemmän.  Kirjan päähenkilöt ovat yli 90-vuotiaita, mutta yllättävän pirteitä ikäisekseen.

Kummallisia tapahtumia alkaa tula esiin, kun ystäväpiiri kokoontuu päivähuoneeseen pelaamaan korttia ja keskustelemaan kokemuksistaan. Viereisestä rapusta oli joku viety yöllä sairaalaan eikä hän enää palannut. Yksi mies oli raiskattu suihkussa, nuori hoitaja epäiltynä teosta. Nuori kokkipoika surmasi itsensä, eivätkä häntä ihailevat vanhukset ymmärrä teon motiivia.

Siirin ja Anna-Liisan seikkalut alkavat toden teolla, kun ryhmän kolmas nainen, Irma, yhäkkiä joutuu suljetulle dementiaosastolle. Se on paikka, jonne joutuminen on kuolemaakin kovempi kohtalo.  "Henkilökunta oli antanut jo yli vuosi sitten terveyskeskuksen vaihtuville omaläkäreille vääriä tietoja Irmasta. Hänellä oli havaittu jatkuvaa epäluuloisuutta, vakavaa paranoidisuutta, ajoittaista aggressiivisuutta ja lisääntyviä vakavia muistihäiriöitä. Lääkäriin oli oltu yhteydessä vain sähköpostilla tai puhelimitse ja erilaisia reseptejä oli kirjoitettu näkemättä potilasta."

Ystävykset saivat avukseen kuolleen kokkipojan kaverin, Mikan, joka alkaakin tutkia talon tapahtumia ihan tosissaan. Hän saikin selville vaikka mitä lääkesotkuista yliveloituksiin. "Tuukka oli soittanut pari päivää sitten. Tilanne oli hieman ahdistava, sillä Tuukka oli väittänyt, että Siiri oli teettänyt remontin. Siirillä löi aivan tyhjää. Hän pelkäsi taas unohtaneensa jotain tärkeätä eikä uskaltanut sanoa mitään. Hän oli huomannut, että oli parempi olla hiljaa kuin paljastaa muistamattomuutensa."

Myöhemmin molemmat naiset valitsivat Mikan edunvalvojakseen. Hän sai selville, että palvelutalo veloittaa vanhuksia tilaamattomista ja tekemättömistä töistä ja palveluista. Siirille hän sai palautettua tämän menettämät rahat.  Yrittäessään tallettaa niitä pankkitililleen, Siiri kohtaakin yllättäviä vaikeuksia. Rahojen tallettaminen omalle tilille ei ollut mahdollista, sanoi pankkivirkailija. Jollekin toiselle tilille rahaa saattoi laittaa eli tehdä tilisiirron, mutta käteispano omalle tilille ei ollut mahdollista. Siirin selvitettyä, ettei hän tarvinnut niin suurta määrä käteistä ja palvelutalossa ei voinut säilyttää rahoja keksipurkeissa, pankkivirkailija lopulta esimiehensä kanssa keskusteltuaan suostui tekemään poikkeuksen.

Siiri ja Anna-Liisa suunnittelivat pelastusretkeä dementiaosastolle. Mutta Siirin tutustuessa tilanteeseen, siellä olikin syttynyt tulipalo, jonka seurauksena kaikki siellä olleet vietiin sairaalaan. Irma jääisinne pidemmäksi aikaa ja alkoi sairaalalääkärin vähentämien lääkkeiden jälkeen selkiytyä entiseksi itsekseen.

Tulipalon jälkeen osastonhoitaja ja johtaja saivat prenikat uhroollisuudesta, vaikka tosiasiassa Siiri oli se, joka sai aikaan hälytyksen. "Virkailija ei tiennyt, mistä olisi kätensä pujottanut saadakseen prenikan säädyllisesti osastonhoitajan rinnuksille. Mitä pitempään mies empi, sitä tiukemmaksi Virpin suu kiristyi, mutta hän kohteli virkailijaa kuin sairauskohtauksen saanutta vanhusta, ei siis tehnyt elettäkään auttaakseen."

Siiri sen sijaan joutui syytetyksi tulipalon sytyttämisestä ja sai siitä sakkorangaistuksen.  Syylliseet itse pääsivät kuin koira veräjästä. Siirille yritettiin syöttää paljon erilaisia lääkkeitä, joita hän ei ottanut muistettuaan, miten Irmalle kävi. Poliisikuulusteluissa hän todisti täysjärkisyytensä, ehkä liiankin hyvin rangaistusta ajatellen. "Poliisi kyseli itsestäänselvyyksiä, niin kuin muistiko Siiri henkilötunnuksensa ja tiesikö hän, mikä kuukausi nyt oli ja kuka oli Suomen presidentti. Siiri luetteli varmuuden vuoksi kaikki presidentit Ståhlbergista Niinistöön, koska oli elänyt jokaisen valtakaudella. Ja sanoi muistavansa jopa PIN-koodinsa keksittyään siihen muistisäännön: toinen luku oli kolmanteen potenssiin ensimmäinen, kolmas näiden tulo jaettuna kolmella ja neljäs kahden ensimmäisen summa vähennettynä kolmella."  Olipa siinä topakka mummu!

Sillä aikaa, kun Irma toipui sairaalassa, hänen lapsenlapsensa tyhjensivät tämän asunnon. Kaikki tavarat vietiin kirpputorille tai roskiin, mitään ei jätetty. Irmaa pidettiin palvelutalon johtajan mukaan niin dementoituneena, ettei hän enää palaisi kotiinsa. "Siirillä oli ystävätär, joka oli sairaalassa esilääkitty leikkausta varten, minkä jälkeen oli huomattu, että hän olikin väärä potilas. Ja niin 87-vuotias oli viskattu kadulle ihmettelemään, missä hän oli."

Irma sentään välttyi tuolta kohtalolta saatuaan uudelleen avioituneen Anna-Liisan yksiön asunnokseen. Osastonhoitaja sen sijaan joutui pitkälle sairauslomalle, hänen miehensä dementiapuolelle potilaaksi ja elämä tuntui palautuvan muutenkin mallilleen. Ystävien elämää rytmittivät jälleen punaviini, raitiovaunuajelut ympäri Helsinkiä ja hautajaiset.

Tavallaan hauska tarina palvelutalon asukkaista. Samalla se on läpileikkaus tämän päivän vanhusten elämästä.  Useinkaan näin pontevat vanhukset eivät vielä asu palvelutaloissa tai vanhainkodeissa, mutta tällaista kohtelua niissä valitettavan usein saa. Kirjan monet kertomukset hoitajien yliolkaisuudesta, palveluhaluttomuudesta ja lääkkeiden avulla hiljentämisestä toivat kipeästi mieleeni viime vuoden ja äitini tilanteen. Liian usein vanhukset vaiennetaan sänkyjensä pohjille, liikkumattomiksi pyörätuoleihin tai dementiaosastoille kuolemaan. En tiedä, oliko tämä kirja tarkoitettu puheenvuoroksi vanhusten hoidon puolesta, mutta sellainen sitä tuli. Sivupoluista huolimatta.

Häähuumaa lauantaina

"Yleisvaikutelma oli unelias ja liikkumaton. Tämä Botswana oli ollut olemassa niistä ajoista alkaen, jolloin ensimmäiset karjaa kasvattavat kansat olivat tulleet näille seuduille. Tämä Botswana oli sadan vuoden päässä Gaboronen vilinästä, autojen, valkoisten rakennusten, kauppojen ja timanttien maailmasta."  Tämä on se Botswana, jota mma Ramotswe rakasti täydestä sydämestään. Ja niin vaikuttavat tekevän kaikki kirjan henkilöt. Joten ehkä se on myös kirjailijan mielipide.

Leppoisaan tunnelmaan sekoittuu kuitenkin yllättäviä tapahtumia, jotka usein vaativat Naisten etsivätoimisto nro 1:n pontevaa asiaan puuttumista.

Tällä kertaa eletään häiden odotuksessa. mma Makutsi on vihdoinkin menossa naimisiin rakkaan Phutinsa kanssa. Osansa saa myös hääkenkien etsiminen varsinkin, kun kyseessä on niinkin paljon kenkiä rakastava nainen kuin mma Makutsi on.  Vaikka hääjärjestelyt vievätkin aikaa ja voimavaroja, tartutaan myös varsinaiseen etsivätyöhön.

Mma Ramotswe saa tutkittavakseen jutun, jossa herra Moeti haluaa tietää, kuka tekee tihutöitä hänen lehmilleen. Tutkimus vie mma Ramotswea moniin suuntiin. Onko herra Moeti itse syyllinen, vai ovatko syyllisia tämän palvelija tai palvelijan poika? Entäs naapurin mies, joka hymyilyllään haluaa saada asiat luistamaan.  Viimein tilanne saadaan ratkaistua kaikkia tyydyttävällä tavalla. Mma Ramotswe saa selville syyllisen, mutta mieltä jää kaihertamaan, entä jos...

Myös autokorjaamon apupojan tilanne vaatii huomiota. Onko tämä seurustelukumppaninsa katsosten isä?  Charlie pakoilee vastuuta, mutta senkin tilanteen mma Ramotswe ratkaisee ja saa samalla Charlien miehistymään.

"Mma Ramotswe katsoi Charlieta. Kaikista vioistaan huolimatta - ja mma Ramotswen oli myönnettävä, että niitä oli lukuisia - tämä nuori mies tarkoitti hyvää. Ja vaikka Charlie osasikin olla turhauttava, hän saattoi myös olla hauska, antelias ja miellyttävä. 'Älä muutu liikaa', hän sanoi lempeästi. 'Me pidämme sinusta sellaisena kuin olet.'  Charlie oli liittänyt kätensä yhteen ja ristinyt sormensa. Hän ajatteli, että ele kuvasti yksiselitteistä mielihyvää siitä, että sai kuulla sen, minkä me kaikki haluamme kuulla ainakin aika ajoin: että joku pitää meistä huolimatta meidän vioistamme ja pitää meistä niin paljon, että sanoo sen ääneen."

Häiden odottelun lisäksi hymyn naisten huulille nostaa pienen valkoisen pakettiauton ilmestyminen katukuvaan. Mma Ramotswe epäilee silmiään ja mma Makutsi menettää upouudet hääkenkänsä yrittäessään selvittää auton todellisuutta. Voi sitä ilon ja onnen määrää, kun J.L.B. Matekoni ostaa auton takaisin ja mma Ramotswe saa istahtaa tutulle penkille.

"Rakkaus riitti yleensä pitämään ihmiset oikealla tolalla, mutta se ei aina tehonnut koneisiin. Eräs hänen asiakkaistaan oli juuri osoittanut sen todeksi. Nainen oli tuonut korjaamolle autonsa, joka temppuili. 'Minä rakastan sitä', nainen oli sanonut. 'Minä kohtelen sitä hyvin. Ja nyt se on kuitenkin päättänyt kääntyä minua vastaan. Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni sen?'  'Kyse ei ole rakkaudesta', J.L.B. Matekoni oli vastannut. 'Kyse on öljystä.'*

Mma Ramotswen pieni valkoinen pakettiauto sai kuitenkin osakseen ainakin yhtä paljon rakkautta kuin tuon naisen auto, mutta myös öljyä ja muuta huoltoa, onhan mma Ramotswe autokorjaamon omistajan vaimo.

Kirjan lopussa se vihdoin koittaa, hääpäivä. "Kun mma Makutsi astui kirkkoon, kirkon takaosasta alkoi taputusten aalto ja levisi koko väkijoukkoon. Lapset huojuivt ja jotkut naiset ulisivat - se oli perinteinen tapa onnitella ja ilmaista iloa ja ylpeyttä. Mma Makutsin silmät olivat kosteat hänen suurien silmälasiensa takana. Tie tähän hetkeen oli ollut pitkä ja nyt hän oli sen kohokohdassa oman perheensä ja rakastamiensa ihmisten läsnäollessa.
Mma Ramotswe itki yksin ja huomaamattomasti. Hän, Naisten etsivätoimisto numero 1:n ainoa perustaja, itki. Hän itki ilosta."

Nämä Alexander McCall Smithin kirjat Botswanasta ovat ihania. Ne ovat lempeän humoristia kertomuksia ihmisluonnosta ja samalla maasta, joka näyttäytyy näissä kirjoissa köyhänä, mutta harmonisena ympäristönä. Siellä aurinko paistaa aina paitsi silloin, kun kasvit tarvitsevat lisää vettä.

Testityöskentelyä

Perjantaina aamuseitsemältä saatoin kullanmurun bussille. Hän lähti veljensä, siskonsa ja tämän miehen kanssa EL:n matkalle laulujuhlille Joensuuhun. Takaisin tulevat vasta pyhäiltana.

Edessä oli siis viikonloppu kisumisun kanssa. Niinpä suunnistinkin Shelliltä suoraan lukiolle. Ajattelin vähän katsoa, mitä siellä oli tehty ja mitä piti tehdän ennen koulun alkua. Hirmuisesti olikin puuhaa. Alkuun tuntui, ettei osaa eikä löydä mitään. Eikä ketään saanut kiinni, kun olivat vielä lomilla. Niinhän minunkin pitäisi olla, vielä viikko.

Päivä hurahti ja äkkiä huomasin kellon tulevan neljä. Päätin jättää loput sikseen ja lähteä kaupan kautta viikonlopun viettoon. Vili pyrähti järkyttyneenä ovesta, kun oli aamulla vahingossa jäänyt sisään. Siellä se raukkaparka oli tassut ristissä, onneksi sentään muroja ja vettä riitti.

Yksinäiseltä tuntuu, kun muru on poissa. Työssäkin tuntui oudolta vuoden poissaolon jälkeen. Saa nähdä, miten homma lähtee käyntiin. Paljon muutoksia on tapahtunut, eikä parempaan suuntaan :(