KUN RIISUTAAN

Olen parin vuoden aikana huomannut, miten entiset taitoni ovat pikkuhiljaa kadonneet. Ehkä niitä ei taidoiksi voi sanoa, mutta jotain olen kuitenkin osannut tehdä. En osaa enää.

Ensin katosi kieli. Se vähäinenkin osaaminen hävisi. En muista sanoja puhuessani. Kuunnellessa sanat kyllä palautuvat suurimmaksi osaksi mieleeni. Bye bye english ja muut.

Uuden oppiminen on työn ja tuskan takana. Ei minulla koskaan ole mitään kielipäätä ollutkaan, mutta nyt se vähäinenkin on heittänyt hyvästit :(

Sitten hävisivät käsityöt. Aikoinaan tein siskontytöille tosi kauniita vaatteita, ja myös siskolle puseroita monenmoisia. Jaakollekin kerkesin muutaman puseron kutoa. Ristipistotöitä tein todella paljon, samoin kanavatöitä. Virkkasin verhoja ja liinoja. Kudoin valtavat määrät sukkia. Myyjäisissä oli aina kukkurakuormin myytävää.

Sitten huomasin, että lastenvaatteet eivät enää onnistuneet. Ja yhtenä päivänä sitten huomasin, että edes villasukka ei enää onnistu. En osaa tehdä kantapäätä! Se oli kova kokemus. Ehkä vielä hartiahuiveja ja peittoja saisin aikaiseksi. Niin toivon.

Leipomistaidon katoaminen oli kurja kokemus. Olin leipomassa piirakoita ja kakkuja tasauspäivän myyjäisiin. Kolme piirakkaa ja neljä kakkua. Kaikki epäonnistuivat! Mikään hyvä ruuanlaittaja en ole koskaan ollut, mutta leipoa olen osannut (paitsi pullaa). Nyt mikään ei onnistunut. Ilman varoitusta saimme itsellemme kahvileipää pitkäksi aikaa. 

Vielä tänä kesänä päätin kokeilla. Tarkoitus oli viedä veljen mökille toscakakku. Olin leiponut sellaisen varmaan sata kertaa, töihin, juhliin, myyntiin. Aina se oli onnistunut täydellisesti. Nyt tein koekakun juhannuksena - ja se epäonnistui. En melkein uskonut sitä.

Viime kesänä huomasin, että en osannut enää valokuvata. Minulla oli hyvä kamera. Olin ottanut onnistuneita kuvia huonommillakin. Kuvasin luontoa ja ihmisiä, joitakin tilaisuuksia, matkoilla, tapahtumissa...  Sitten en enää tavoittanut kuvissa 'sitä jotakin'. Kuvia voi räpsiä, mutta ellei niissä ole tarinaa, ne ovat vain sieluttomia kuvia.

Oli siis aika luovuttaa kamera siskontytölle, joka toivottavasti ahkerasti käyttää sitä :)

Jäähyväisiksi järjestin viime syksyn messuilla kuvanäyttelyn 'Pyhäjokisia naamoja'. Myin ja annoin pois kaikki ne kuvat. Nyt napsin enää satunnaisesti jotain iPadin kameralla.

Vuosi sitten luovuin töistäni. Minun oli pakko. En enää jaksanut nuorten lisääntyvää ylimielisyyttä. En myöskään pysytellyt enää nopeutuvan teknologian perässä.

Virkavapausvuoden aikana oli jo tapahtunut niin paljon muutoksia, että minulla on työ niiden oppimiseen kaiken sen uuden lisäksi, mitä kohtasin tulevana vuotena. Kun sitten sain tietää, mitä kaikkea seuraava vuosi, ja sitä seuraavat toisivat mukanaan, päätin että minun on aika myöntää totuus. Rehtori aina sanoi, että osaan. Mutta se 'osaaminen' oli minulla niin työn ja tuskan takana, että päivät muuttuivat liian rasittaviksi.

Palkka, se vähäinenkin, jäi saamatta, mutta ei ollut vaihtoehtoa. Aiemmin rakastin sitä työtä, teinkin sitä 'miltei ilmaiseksi', pidin työtovereistani ja oppilaista. Nyt kova maailma oli saavuttanut meidät.

Raamatusta löysin paikan, joka kuvastaa hyvinkin tilannettani. Se on siellä useaan kertaan, joten lienee tärkeä viesti:

"Sillä sille, jolla on, annetaan ja hänellä on oleva yltäkyllin.

Mutta siltä, jolla ei ole, otetaan pois sekin, mikä hänellä on."

Matt. 13:12, 25:29, Mark. 4:25, Luuk. 12:48, 19:26.

Tähän on siis tultu. Pelolla odotan, mitä minulta seuraavaksi viedään.

EHTOOLEHDON TUHO

Viimeisin teos Ehtoolehto-sarjaan ei ollut yhtä hykerryttävä kuin kaksi edellistä. Kirja keskittyi liiaksi älyteknologiaan ja osoitti samalla pelottavan tulevaisuuden, joka saattaa olla jo nurkan takana.

Remontin yhteydessä vanhustentaloon oli tehty mittava muutos. Kaikki oli automatisoitu. Huoneissa oli älyseinät, jotka heti aamulla ylös noustessa kertoivat, miten yö oli kulunut. Jääkaappi motkotti vanhentuneesta maidosta. Ovi aukesi läpyskällä, joka oli avain kaikkeen muuhunkin, jopa kaupassa asiointiin ja rahan nostamiseen pankkiautomaatilta. Hissi kertoi, mitä oli tapahtumassa. Ruokasalissa sai tilattua eri muotoisia ja värisiä "aterioita", jotka eivät kovin hyvin vanhuksille maistuneet. Kuntosalissa oli pelejä, jotka tosin saattoivat olla kuolettavan vaarallisia taitamattomille. Myös kokeiltavana ollut hoivarobotti osoittautui hengenvaaralliseksi toimintahäiriön sattuessa. Edes älyvaatteet eivät olleet varmoja. Suurin uhka näiden kanssa oli sähkökatko, joka teki kaikki vempeleet toimintakyvyttömiksi.

"Koko palvelutalo oli sekaisin. Asukkaat eivät tienneet, mitä kello oli, älyseinät olivat pimeinä, ruokala ei toiminut niin kuin ei hissikään, lääkkeitä ei jaettu ja jopa lämmitys oli katkaistu ja talo alkaisi pikkuhiljaa viiletä. Osa asukkaista oli lukkojen takana huoneissaan. Onnettomimmat köytettyinä vuoteisiinsa. He eivät pääse ylös ilman vipstaakeja ja androideja. Robotit eivät toimi ilman sähköä, ne ikään kuin menettävät aivonsa."

Mahdolliset vierailija joutuivat etukäteen tekemään selkoa saapumisestaan, sillä ulko-ovi ei päästänyt sisään ketään, jolla ei ollut läpyskää. Yksinäisyys siis oli useimpien Ehtoolehdon asukkaiden ikuinen seuralainen. Muutosta päivärytmiin toivat vain Herätys tänään -yhdistyksen "vapaaehtoiset" työntekijät, jotka kuitenkin olivat enemmänkin asukkaiden rahojen perään. Lahjoituksia ja testamentteja oltiin haalimassa päivittäin. Anna-Liisan kuoltua hänen ystävänsä Siiri hädissään repi ja söi testamentin, joka A-L oli pakotettu allekirjoittamaan.

"Käytävät olivat tyhjät. Laulavaa lääkevaunua lukuun ottamatta missään ei näkynyt elonpilkahdusta. Vai onko robotti elonmerkki, Siiri naurahti ääneen. Hän oli alkanut yhä enemmän puhua itsekseen eikä huolestunut siitä lainkaan. Kyllä aina jossain oli joku älyruutu tai pulska rotta, joka kuuli hänen ajatuksensa."

Rotista tulikin mieleen tapa avittaa teknologian häviämistä, ellei muu auta. Rotathan tunnetusti nakertavat johtoja. Varsinkin, jos niiden päälle on aseteltu herkullisia jauhomatoja...

"Tämä hoivateknologiapelleily saa nyt riittää. Kuinka monta ruumista pitää vielä tulla ennen kuin te uskotte, että siivousrobotit ja ruoka-automaatit eivät voi hoitaa vanhuksia!" pauhasi Siiri Herätys tänään -yhdistyksen johtajalle, jonka hän viimein löysi ja, joka osoittautuikin tutuksi mieheksi. Parannusta ei tullut ennen kuin päähenkilöt päättivät ryhtyä toimeen.

Suunnitteluja ja valmisteluja tehtyään varsinaisen toimeenpanon suorittivat Siiri ja Irma. Rottien herkkupöydän katettuaan he istuivat aulaan odottamaan, mitä tapahtuu. Kolme apuriaan he olivat laittaneet ilmoittamaan muille asukkaille, ettei tarvitse hätääntyä, vaikka laitteet lakkaavatkin toimimasta.  Ja vähitellen, yksi toisensa perään ne lakkasivat.

Kesti jonkin aikaa ennen kuin pihaan ilmaantuivat ambulanssit, paloautot ja poliisit. Yksi palomiehistä oli Siirin ja Irman hyvä tuttu, jolle he tunnustivat tekonsa. Tilanne selvisi aikanaan. Siiri ja Irma vietiin poliisiautossa tutkintavankeuteen. Naiset olivat vielä innoissaan tulevaisuutensa suhteen. Onhan heillä jäljellä se kaikkein jännittävin asia elämässä: döden, döden, döden!

KAMELI NEULANSILMÄSSÄ

eli onko Jumalalla huumorintajua.

Tämä kysymys nousi mieleeni, kun lauantain aiheena kirjassa Aamiainen Jumalan kanssa oli Pyhä nauru. Jutussa annettiin ymmärtää, että kyllä Raamatussakin löytyy huumoria, vaikka se Jumalan Sana onkin. Esimerkkinä tarina kamelista, jonka on helpompi päästä neulansilmän läpi kuin rikkaan Jumalan valtakuntaan. Toinen esimerkki oli kertomus herra ja rouva korpista eli linnuista, joista Jumala pitää huolen.

"Minkähän Raamatun käännöksen mukaan noi paikat on? Meillä ei ole herra ja rouva korppia, eikä kamelikaan puserru neulansilmän läpi. En ymmärrä noissa kohdissa olevaa huumoria, munsta ne on tosi vakavasti otettavia kohtia molemmat :O"

Tuollaisen palautteen sain. Itse näen silmissäni, miten kameli kurkistaa toisella silmällään nähdäkseen neulansilmän läpi, haistelee kuonollaan ja sitten yrittää kavionsa työntää sinne :D. Hauska mielikuva, eikä yhtään syntinen tai rienaava. Ja onhan linnuilla perheet. On isälintu, äitilintu ja poikaset. Jos korppipariskuntaa sanoo herra ja rouva korpiksi, liekö sekään syntiä?

Kyselin asiaa myös uskovalta ystävältäni ja papilta. Tällaiset vastaukset sain:

"No, kyllä sä tiedät, että on. Raamatussa monessa kohtaa."
Varsinaisen kommenttia tukevan tarinan hän pyysi myöhemmin poistamaan. Ilmeisesti huumorintaju ei riittänytkään sinne asti...

"En ole aamiaistekstiä lukenut, mutta kyllä Jeesus käytti vertauksissaan, kuten tuossa neulajutussa, liioittelua ja muitakin huumorin keinoja. Mikään inhimillinen ei ollut Jeesukselle vierasta ja iloitsemaanhan meitä käsketäänkin.
Mitä tulee Jumalan huumorintajuisuuteen, niin ajattelen, että ehkä tällaisten inhimillisten tunteiden sijoittaminen Jumalalle jää aina vähän ontumaan, varsinkin huumorin osalta, kun se on pitkälti makuasia. Ehkä sanoisin vaan, että huumori ei ole Jumalalle vierasta."

Lopuksi laitan kommentin, joka kertoo asiasta paljon: "Eikö meidät ole Jumalan kuvaksi luotu ja Hän on meihin huumorintajun luonut. Toisille tietysti enemmän kuin toisille."
Niinpä.

MIELIPAHAA

Kullanmuru lähti katsomaan metsäkonenäytöstä.  "Nuoren metsän hoito kokopuupaalainmenetelmällä"  Jepulis. Mielenkiintoista varmaan =)

Esitys on meiltä muutaman kilometrin päässä ja kestää muutaman tunnin. Tarjolla on kahvia ja makkaraa. Miehiä metsässä, nautiskelevat varmaan nyt kun aurinkokin pilkistää pilvien raosta.

Jaakon veljen oli tarkoitus mennä mukaan. Olivat sopineet, että tulee meille ja jatkavat Jaakon autolla eteenpäin. Maassa kun on vähän lunta ja Jaakolla vielä talvirenkaat.  No, puoli tuntia ennen aiottua lähtöä veli soitti, että hänelle oli tullut naapurin mies kylään ja hän myöhästyy vähän. Kun hän oli myöhästynyt jo enemmän, Jaakko soitteli perään. Veli sanoi, että hänellä vielä menee, kun on niin jutut kesken. Jaakko sitten sanoi, että hän lähtee jo yksin. Ja lähti. Ressukka.

Minua on aina häirinnyt tuo, kun meidän kanssamme jotain sovitaan, niin olemme silti toissijaisia tai peräti kolmannella tilalla tapahtumien suhteen. Miksei veli voinut muka sanoa sille naapurin ukolle, että hänen pitää silloin ja silloin lähteä, kun on velipojan kanssa sovittu meno. Ei, kun jotain  muuta tulee, niin mitäpä niistä meidän kanssa sovituista. Tuolla naapurin ukolla tuskin oli mitään niin tärkeää, että sitä ei olisi voinut siirtää toiseen kertaan ja pitää aiemmin sovitusta kiinni.

Sama se on minun kanssani ollut aina. Jos vaan jotain muuta tulee, niin minun kanssani sovittu peruutetaan. Vaikka sille uudelle kysyjälle voisi sanoa, että muuta on jo sovittu, sori.
Kaikkein pahinta on se, kun joku kysyttäessä sanoo: "...jos ei mulle tule jotain muuta." Sitä ollaan niin kuin hätävara. Voin tulla, ellei yhtään mitään muuta ilmaannu. Mitä tahansa. Jotain. Ettei vaan tarvitsisi tätä lupausta pitää ja voisi muuta tehdä. Ikään kuin meidän menolla ei olisi mitään arvoa/merkitystä.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin :(

VAUVOJA

Porukka on taas lisääntynyt kahdella.

Kaksi viikkoa sitten serkun tyttärelle syntyi toinen lapsi. Tällä kertaa poika. Äiti ja lapsi voivat hyvin. Isä, mummo, isomummi ja muut läheiset ovat myös voimissaan.

Viikko sitten Jaakon veljen pojalle syntyi toinen tytär. Ekan päivän jälkeen ilmaantui ongelmia ja vauva-parka joutui muutamaksi päiväksi teholle. Mutta kaikki on nyt kuitenkin hyvin ja vauva pääsi eilen jo kotiin.

Kivoja tällaiset perhetapahtumat, vaikka ne kauempaa menevätkin <3
Onnea heille kaikille!

NUORTA RAKKAUTTA

Lauantaina vietimme kaunista aurinkoista iltapäivää ja pehmeästi pimenevää iltaa Alavieskan Linnakalliolla juhlimassa Jaakon veljentyttären Paulan ja hänen sulhasensa Petrin häitä.

Pahkakirkossa, sievässä pikkukirkossa, oli vihkiminen. Pikkuisen vilpoinen paikka vielä maaliskuussa, mutta tilaisuus oli sopivan lyhyt. Sulhanen hurrutteli tuoreen vaimonsa potkukelkalla kirkolta juhlapaikalle. Koko maasto oli jäätikköä, joten kelkka kulki hyvin. Juhlaväki "luisteli" perässä.

Juhlasali oli kauniisti koristeltu, samaa luontoteemaa kuin kutsussakin. Kaikki 88 juhlijaa mahtuivat hyvin sisään, tilaakin jäi soittokunnale ja tanssahtelulle. Ruoka oli herkullista, juomia riittävästi ja kakku kaunis. Sanavalta taitaa säilyä yhteisesti, kummallakin :). 

Sukkanauhan ja kukkakimpun ehtivät napata vieraat henkilöt, joten ei ole tässä suvussa häitä lähiaikoina tiedossa. Vaikka noita ehdokkaita kyllä riittää. Häävalssin lauloi sulhasen isä, komean karheasti, kyyneleet kimmelsivät kuulijoiden silmissä kuten kauniiden puheidenkin aikana.

Morsian oli todella upea. Ihana puku ja kaunis pääkoriste. Myös sulhasella oli upea asu, eikä hänkään toki rumalta näyttänyt ;)  Niin on ihanaa tuo nuori rakkaus <3 <3

HIIHTOLOMAVIIKKO

Pohjois-Pohjanmaalla lomaillaan. Ainakin koulut ovat suljettuina ja oppilaat tiessään. Ne todella ovat aina lomilla ties missä. Yhtään ainoaa lukiolaista, yläasteelaista, ala-asteelaista tai edes päiväkotilasta en ole tällä viikolla nähnyt. Ja nyt on jo torstai. Olen muutaman kerran aiemminkin ihmetellyt, mihin ne aina lomilla katoavat :0

Mulle tämä viikko ei enää erikoisrmpaa merkitse, kun olen lomalla koko ajan. Nyt on tosin ollut niin synkkiä ilmojakin, päivän justiin erottaa yöstä. Yhtenä päivänä sateli lunta, mutta muuten on ollut harmaata. 

Pari tuntia sitten, iltapäivällä, kurkisti aurinko pilven takaa. Vartissa taisi mennä takaisin piiloonsa. Lämpötila on keikkunut siinä nollan kieppeillä. Pari astetta lämpöä tai pakkasta. Uhkaavasti alkaa näyttää kevään lähestymiseltä, ellei lykkää takatalvea. Toivottavasti pääsiäisenä on kaunista. Silloin juhlitaan myös Jaakon synttäreitä <3

Olen retkahtanut katsomaan vanhoja Emmerdaleja. Ostin ne alkupään levyt, eli ensimmäisestä Suomessa 90-luvulla esitetystä jaksosta lähtien. Tosin Englannissa sitä oli esitetty jo parikymmentä vuotta aiemmin, mutta niitä ei taida mistään saada.  
Hauska katsoa, miten erilainen sarja on nykyiseen verrattuja. Juonittelu, kuolemat, murhat ja muu rikollisuus on kuin tuhka tuulessa. Ihan kilttejä ovat, mutta silti jänniä ihmiskohtaloita. Kiva katsoa sitäkin, miten nyt tutut ihmiset ilmestyvät sarjaan. Alussa on vain viisi tuttua henkilöä, joista jo neljä on poistunut tämän päivän sarjasta.
Koukkuun niihin jää. Olen nyt katsonut jaksot 1-81, kolmisenkymmentä on vielä jäljellä. Sitten pitää odottaa lokakuuhun seuraavan satsin ilmestymistä.
Hyi kauhea, mitä kaikkea siinä sarjassa lähitulevaisuudessa tapahtuu (juonipaljastusten mukaan). Saattaa jäädä ne katsomatta :(

Mutta kohta tulee kevät. Valo ainakin lisääntyy. Odotan niin sitä, että pääsen pihakeinuun :D

ILOISIA AIKOJA

Suuri suomalainen mielensäpahoittaja-romaani, Tuomas Kyrön viimeisin: Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja.  Samanlaista hersyvää luettavaa kuin muutkin sarjan kirjat. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun sen luin. Vai miten se meni :D :D

Mielensäpahoittaja valmistelee omia hautajaisiaan, koska kuka muukaan sen tekisi. Arkku on valmis, muistokirjoitus ruutupaperilla. Testamenttia varten tarvitaan mustepullo kuivaneen tilalle, mutta pojan mielestä nykyajan kirjoitusväline on ATK.

Mustetta etsiessään Mielensäpahoittaja kurkistaa myös itsensä ja läheistensä syntymään ja lapsuuteen. Sivistyneeltä lättähatulta Mielensäpahoittaja oppii, että menneisyyteen pääsee helpommin nykytekniikan kautta. Mielensäpahoittaja pysyy sysisuomalaisten perusasioiden äärellä.

Paras oli kyllä ensimmäinen Mielensäpahoittaja (2010). Se oli hersyvän hulvaton.
Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (2012) oli sellainen, josta ei jäänyt muistikuvaa. Mutta mukavaa luettavaa sekin.
Ja viimeisin on nyt sitten tämä Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja (2014). Nimi ja sisältö mukavasti ristiriidassa, Mielensäpahoittajalle sopivalla tavalla :D
Kaikki ne kannattaa lukea. Aikajärjestyksessä, tietenkin.

POIS PUTKIREMONTIN ALTA

Kauhea meteli! Yläpuolelta kuuluu kolinaa, seinän takaa pauketta ja jostain kuuluu kaukaista jyrinää. Ehtoolehdossa tehdään remonttia. On siinä asukkailla kestämistä, kun seinät kaatuilevat, katot räjähtelevät ja lopulta ei enää muonituskaan pelaa. Putkiremontin nimellä kulkeva hävityksen kauhistus ajaa lopulta miltei kaikki asukkaat evakkoon, kenet minnekin. Vain Tauno jää pitämään paikkaa pystyssä ja valvomaan virolaisia työntekijöitä.

Monenlaista ehtivät päähenkilöt kokea. Anna-Liisa vietiin sairaalaan sekavuustilan vuoksi. "Sairaalassa Anna-Liisalle oli määrätty lääke toisensa perän. Ensin Alzheimer-pillereitä sekavuuteen ja unilääkkeitä unettomuuteen. Ja, kun Anna-Liisa ei ollut suostunut nielemään lääkkeitä, hänelle oli kirjoitettu rauhoittavia tabletteja aggressiivisuuteen. Sen jälkeen häntä oli alkanut huimata, ja huimaukseen oli kirjoitettu neljäs lääke. Viikon kuluuttua oli käynyt ilmi, että Anna-Liisalla oli virtsatietulehdus, ja hänelle oli määrätty antibiootteja. Niistä hän sai kauhean ummetuksen, ja siksi lääkäri oli kirjoittanut ulostuslääkettä. Sen tai jonkin muun lääkkeen sivuvaikutuksena oli tullut pahoinvointia, ja siihen oli annettu pahoinvointilääkettä. 'Minä olen aivan uupunut kaikesta saamastani hoidosta', Anna-Liisa sanoi hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä."
Tällaista hoito sairaalassa on, ainakin vanhuksille. Lääkitään tutkimatta ja tulos on entistä huonompi. Sekavuustila on yksi virtsatietulehduksen tyypillisistä oireista. Antibiootti olisi riittänyt!

Anna-Liisa, Siiri, Irma, Margit ja Anna-Liisan mies, suurlähettiläs Onni muuttavat yhteen Onnin omistamista asunnoista, joka sijaitsee Hakaniemessä. Asunto on aiemmin ollut perin mielenkiintoisessa käytössä, onhan siellä punaista samettia, peilejä, tanko, pyöreä iso vuode, kylpyläosasto, mutta minimaalinen keittiötila. Mitään ei jää arvailujen varaan, vaikka yli yhdeksänkymppiset mummelit sitä ensin arvuuttelevatkin.

Elämä saa kuitenkin arkisen rytminsä ja jokaisella on omat tehtävänsä. Anna-Liisalle on määrätty kodinhoitoapua sairaalasta pääsyn ehtona. Joka kerta eri hoitaja erilaisine otteineen. Yksi hoitajista on nuori tyttö, joka pyörtyy ja epäilee olevansa raskaana. Siiri päättää varmistaa asian ja lähtee lähiapteekkiin raskaustestiostoksille. 

"Hän joutui kysymään farmaseutilta apua, kun ei löytänyt omin avuin itsepalveluhyllyjen raskaustestejä. Nainen toljotti häntä hämmästyneenä ja toisteli itsekseen: 'raskaustestiä, raskaustestiä' varmistaakseen, että oli ymmärtänyt oikein. Siiri selitti ystävällisesti, että testi ei tullut hänelle vaan kodinhoitajalle, joka makasi puolipökertyneenä heidän tilapäisessä pakolaisasunnossaan Arena-talossa.
Hän muisti, että joku Irman serkuista oli joutunut täyttämään Kela-korvauksia varten diabeteksen hoitoon liittyvän lomakkeen, jossa oli ensimmäiseksi kysytty, oliko 92-vuotias asiakas raskaana, ja Irman serkku oli vastannut: 'En tietääkseni.' "

"'Täällä lukee, että Ehtoolehdon remontin kustannukset ovat työn aikana kohonneet kolminkertaisiksi ja laskun maksavat asukkaat. Siis me.'
'Tietysti. Hehän voivat korottaa vuokria ja palvelumaksuja juuri niin paljon kuin haluavat. Ei sitä mikään pykälä estä', Siiri sanoi." 
Näin kurjasti tosiaan ovat Ehtoolehdon asukkaiden asiat. Lisäksi he joutuvat koko puolen vuoden mittaiseksi venyvän pakolaisaikansa maksamaan myös Ehtoolehdon vuokrat, ruuat ja muut palvelut, vaikkei niitä ole edes tarjolla.
Vähän mietitytti, kun yhdessä kohdassa puhuttiin tuhansista euroista kuukaudessa. Oikeinko joku vanhus saa sellaiset rahat käyttöönsä, että pystyy moisia summia maksamaan :0

Kirjan läpi Margit huokailee eutanasian perään. Ei itsensä, vaan sairaalassa avuttomana makaavan miehensä takia. Kirjan loppupuolella tämä sitten kuoleekin ihan itsestään ja saa huippuhalvat hautajaiset. Melkein sellaiset kuin olen itselleni toivonut. Pahviarkku, pesään, ei kukkia eikä seremonioita.
Kirjan lopussa kuolee myös suurlähettiläs Onni. Hän saa kuumeen juuri joulun alla, eikä siitä enää tokene. Siihen jouluun kirja sitten päättyykin.

Tämä on tavallaan hassunhauska kirja, vaikka siinä ikäviä ja surullisia asioita käsitelläänkin. Ovathan kaikki kirjan nimihenkilöt jo päälle yhdeksänkymppisiä, silti varsin liikkuvaisia, järkeviä ja railakkaita persoonallisuuksia. Ja käaitelläänhän tässä ihan oikeita, räikeästi ikäihmisiä koskevia väärinkäytöksiä. Välissä toki hurttia huumoria.

MIKÄ ONKAAN ELÄMÄN TARKOITUS?

Elämän tarkoitusta lienevät pohtineen maailman viisaat kautta aikojen. Ja onhan se mietityttänyt meitä tavallisia tallaajiakin. Kovin pontevasti on tähän kysymykseen etsitty vastauksia, joita onkin kenties yhtä monia kuin on kysyjiäkin. Suurin osa kuitenkin lienee tullut siihen tulokseen, että se on mysteeri, vaikka joku ehkä luulee vastauksen löytäneensäkin.

Onko elämän tarkoitus jatkaa sukua? Saada lapsia ja lapsenlapsia? Entä ne, joilla ei lapsia ole? Onko heidän elämänsä tarkoituksetonta?

Onko elämän tarkoitus tehdä työtä ja kerätä omaisuutta? Sitä silmälläpitäen nykyinen eläkeiän nostopolitiikka ajaisi asiaansa. Elämässä ei olisi muuta kuin työ. Mutta entä ne ihmiset, joilla työtä ei ole? Kaikki ne nuoret, jotka eivät löydä itselleen mitään työtä. Kaikki he, jouden työpaikat lopetetaan ja/tai siirretään ulkomaille. Onko heidän elämänsä tarkoituksetonta?

Onko elämän tarkoitus löytää itsensä? Siinä sitä onkin tehtävää. Kuka minä olen? Mitä minä teen täällä? Miksi minä olen olemassa? Kierre on valmis ja palaamme takaisin elämän tarkoituksen etsimiseen. Onko elämämme tarkoituksetonta, jos emme löydä itseämme?

Pablo Picasso on sanonut: "The meaning of life is to find your gift. The purpose of life is to give it away." Tämä on yksi tapa katsoa asiaa. Ainakin antaminen rikastaa. Eikä pelkästään lahjansa kautta ilon ja elämysten antaminen, vaan kaikki antaminen. Taitaa olla peräti sananlasku, jossa todetaan: "Mitä enemmän annat, sitä enemmän saat." Onko antaminen elämän tarkoitus? Olisiko asia niin yksinkertainen?

Eilinen on mennyt ja huomisesta emme tiedä. Tänään on oikea päivä uskoa, rakastaa ja elää. Kristittynä minä tietenkin olen sitä mieltä, että elämän tarkoitus on löytää elävä yhteys Jumalaan. Sitä kautta tulevat muutkin tarkoititusperät toteutetuiksi. Kenties elämän tarkoitus on juuri se, mitä Raamatussa (Luuk. 10:27) sanotaan: "Rakastaa Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi."

100 PÄIVÄÄ ILMAN

Uusi vuosi, uudet kujeet. Tai kaikki samat vanhat :D

Suomen kansa touhottaa, ainakin television mukaan, 100 päivän alkoholipaastosta. Muutama julkimo on lupautunut olemaan ilman viinaa tuon ajan, ja mukaan siihen on houkuteltu tavallisia kansalaisiakin. Monet ovat kai ilmoittautuneetkin. Tarkoituksena siis viettää tipattoman tammikuun lisäksi tipaton helmi- ja maaliskuu ja muutama päivä huhtikuustakin. Pääsiäisen yli menisi tuo 100 päivän putki.

Minulle tuo olisi liian helppoa. Yleensä nimittäin vietän vuodessa 364 päivää ilman alkoholia :)
Niinpä valitsin omaan haasteeseeni astetta vaikeammat aiheet: namit, jäätelön ja kahvileivät (paitsi pitko). Ja aloitin haasteeni vasta kotiuduttuamme vuodenvaihteen kylpyläreissusta, maanantaina 5.1.  Nyt on siis ensimmäinen haasteviikko onnellisesti takana. Eikä ole lipsuttu edes pastillin verran ;)

Kyllä tämän arjen kestää, mutta ne juhlat. Hankalia tilanteita tuovat mukanaan varsinkin ystävän-/hääpäivä, laskiainen, Runeberginpäivä, Paulan häät, Jaakon 70-vuotisjuhlat ja pääsiäinen. Mutta eiköhän tästä selvitä.

Ketään en haasta mukaan. Jokainen tehköön niin kuin itselleen parhaaksi näkee. Voihan näitä satapäiviä aloittaa milloin vain. Tai vaikka kuukausi kerrallaan. Tai viikko. Joskus päiväkin on rankka koettelemus. Tsemppiä toivon niille, jotka uskaltautuvat mukaan. Tsemppiä myös itselleni. Ja tosi paljon tsemppiä kullanmurulleni, joka joutuu kestämään kaiken nannatuskan <3