Olipa kiva lukea vaihteeksi ihan hupanen kirja. Veera Niemisen Avioliittosimulaattori sattui käsiini kuin vahingossa ja nappasin sen lainaksi.
Kirjan päähenkilö on itäsuomalainen Aino, joka rakastuu ensisilmäyksellä länsisuomalaiseen Jussiin ja lähtee miltei saman tien koekuukaudeksi tämän maatilalle.
Outous iskee heti pihalla vastaan, kun vanhempi miehenkilö puhuu tuiki outoa kieltä. Ihan suomea se toki on, mutta karjalaistyttö ei ymmärrä siitä mitään. En tiedä, mitä paikkakunta olisi kyseessä, Turkuun on kuitenkin jonkun verran matkaa. Vahvasti tässä on silti liioiteltu lännen ihmisten outoa puhetta. Ihan suomeahan nuo puhuvat. Entisenä turkulaisena tykkäsin vähän kyttyrää.
"Jussi sanoi eilen, ettei kukaan täällä minua vihaa. Se väitti kivenkovaan, että tällä reunalla Suomea ihmiset vaan ovat hieman hitaasti lämpeneviä. Ja että ne puhuu pääsääntöisesti vain silloin kun niillä on jotain asiaa. Asiaa tuntuu olevan melko harvoin. Kysyin, miten Jussi ylipäätään ikinä oppi lapsena puhumaan."
Jussin kotitaloa asustetaan neljän miehen voimin. Hänen lisäkseen siellä asuvat Jussin isä, setä ja nuorempi veli. Äiti on kuollut veljen synnytykseen ja tämä on aiheuttanut hieman jäykkyyttä veljen kohteluun. Äidin vanhoja kamoja säilytetään varastossa, haudalla ei käydä, kuolemasta ei puhuta. Huushollia hoitaa äidin ystävä Kaisa, joka käy kerran viikossa siivoamassa ja tekemässä ruokaa pakkaseen.
"Minä kestän minkälaisia outoihmisiä tahansa, minusta on jopa mielenkiintoista tutustua heihin. Mutta en minä voi sentään asua sellaisten kanssa. Pitäisi voida sanoa, että kiitos, nyt olen nauttinut tarpeeksi tästä hupaisesta esityksestä, nyt voitte kaikki alkaa käyttäytyä normaalisti."
Velipoika ja isä lämpenevät hiljalleen miniäehdokkaalle. Mutta setä on yksitotisempi. Erkki on Erkki, todetaan kerran jos toisenkin. Eipähän tuolta juuri katseita tipu, sanoista puhumattakaan. Erkillä on myös niin tiukat tavat, että Aino välillä epäilee tämän täysipäisyyttä.
Kaisa oli aikoinaan Jaakko-veljeä hoitanut, kun tämä vauvana jäi äidittömäksi. "Neljä vuotta se oli täällä aamusta iltaan ja joskus öitäkin, jos Jaakko oli kipeä. Sitten isä sano ettei tarvii enää, kun Jaakko oppi pyyhkimään ite perseensä."
Tomerana tyttönä Aino alkaa isännän suosituksella kunnostaa puutarhaa. Sille ei ole tehty mitään emännän kuoleman jälkeen. Siispä kiinni rikkaruohoihin, lapio käteen ja hommiin. Samalla tulee käyntiä kylän puutarhakauppaan, jossa Aino huomaa kohdanneesta yhden Jussin entisistä heiloista. Tämä sen enempää kuin muutkaan entiset eivät heilauta, kumpaakaan. Uudet kukantaimet ja omenapuut odottavat istuttamista.
"Aha, Jaakko sanoo. En tiedä mille esitetyistä asioista. Tajuan esittäneeni liian monta asiaa kerralla. Täkäläinen ei millään voi vastata kaikkiin noihin saman päivän aikana, syntyisi liikaa puhetta."
Homma etenee. Aino tutustuu vähitellen ihmisiin. Omia kavereita saapuu pikavierailulle. Kaihomieli ei aivan valtaa, mutta juttelu senkin edestä. Kuukausi kuluu ja kotiinlähtöaika lähenee. Aino on tottunut jopa jöröön Erkkiin. Mihinkään lehmänlypsäjäksi Aino ei rupea, vaan ei ole tarviskaan. Suuressa navetassa on pelit ja vehkeet. Mutta ne miehet, neljä yhden hinnalla.
Ajan kuluessa tilanne kuitenkin selviää. Aino tahtoo jäädä. Ja niin tahtoo Jussikin hänen jäävän. Kihlat ostetaan ja tulevaisuuden suunnittelu alkaa. Ainon eronneet vanhemmat saapuvat kihlajaisvisiitille ja tykästyvät, niin sulhaseen kuin tämän kotiinkin. Kaikki muutokset ovat kuitenkin Erkille liikaa ja sydänkohtaus yllättää juuri Ainon kotiinlähdön kynnyksellä. Erkki selviää kuitenkin säikähdyksellä ja Ainon vastentahtoista kotimatkaa saa lisäpiristystä tulevaisuuden haaveista. Siinä vilahtavat niin häät kuin lapsetkin, myös tuo mieslauma kokonaisuudessaan. Mikäpä sitä leppoisaa maalaisidylliä pilaisi. Ainolla riittää puhetta, jos muut hiljaa olisivatkin =)
Lintukivi on kotimme (tontin) nimi. Takapihalla on kivi, jossa linnut ovat viivähtäneet ennen muinoin ja sen mukaan paikka on nimetty. Bloggaaja olen minä, Jutta =)
torstai 31. lokakuuta 2013
lauantai 26. lokakuuta 2013
RISTIAALLOKOSSA
"Mielikuvani tästä maasta olivat vääriä.
Todellisuus on paljon ihanampi ja kurjempi."
Tämä Eeva-Liisa Herojan runo aloittaa koskettavan runokoelman Ristiaallokossa. Runot ovat syntyneet, kun kutsumus on vienyt kauas. Kaikki näiden runojen kirjoittajat ovat kokeneet, mitä on jättää kotiväki ja turvallinen ympäristö matkustaakseen kauas maailmalle lähetystyöhön Jumalan kutsumana. Kirja on Leena Haaviston toimittama ja SLS:n vuonna 2000 julkaisema.
Luin kirjaa sillä silmällä, että poimin sieltä runoja lähetysompeluseurassa luettavaksi. Niitä kertyikin yllättän kymmenisen A4-arkkia. Runot ovat lyhyitä, pitkiä, yhdeltä kirjoittajalta loppusointuisiakin. Mielenkiintoisia lukea, matkustaa samalla Kiinaan, Thaimaahan, Tansaniaan ja moneen muuhun maahan.
Runot ovat puhuttelevia. Niissä eletään lähdön vaikeudesta perilläolon muutoksiin ja paluun haikeuteen.
"Eilen aamulla keittiössä sammakko
liskot juoksevat seinillä
kaapin takana torakoiden pesä
kannattaako muita pienempiä edes mainita.
Ennen Thaimaahan lähtöä, lähetyskodissa
ihmettelin pieniä muurahaisia ruokatiskillä,
taisin paheksuakin moista epäpuhtautta.
Nyt sitä muistellessa pakko hymyillä."
Kaija Karjalainen vertailee oloja. Suomalaiseen hygieniatasoon tottuneelle elämä toisessa maassa on ulkoisten olojenkin suhteen ollut erilaisuudessaan shokeeraavaa. Iiris Kontra ikävöi kuitenkin takaisin:
"Olihan siellä välillä liian kuuma
ja josku paleli.
Oli torakoita ja hämähäkkejä
gekkoja seinillä.
Hiekkaa ja pölyä
piikkejä maassa, pensaissa ja puissa.
Oli vaikea kieli ja vieraat tavat.
Välillä väsyin kaikkeen ja kaikkiin
ajattelin
pääsisipä täältä pois.
Nyt sinne on ikävä.
Luulen,
että jaksaisin taas pölyt ja piikitkin."
Kun työ on tehty, usein keskenkin, paluu kotimaahan on edessä. Täällä yltäkylläisyyden keskellä mieli palaa sinne, missä kaikesta on puutetta, missä ihmiset kaipaavat elämäänsä armoa ja rakkautta. Joskus rikkaudenkin keskellä. Silloin haluaisi palata, olla edelleen Jumalan lähettiläänä kertomassa: sinua rakastetaan. Itse olin Tansaniassa käymässä vain kaksi viikkoa, silti koin, ja joskus vieläkin koen, tuon saman tunteen kuin Taimi Sarko runossaan:
"Toisinaan se herää - ikävä.
Ikävä paaluaitausta
olkikattoja
pihan hiekkaa
kolmijalkapataa
keittiön kiviä
varjossa viipymistä
rupattelua
kanojen kuopintaa
kaikkea sitä
pyöreää
ja maanläheistä
niin ikävä,
joskus se yllättää
sille on aukko
minussa."
Todellisuus on paljon ihanampi ja kurjempi."
Tämä Eeva-Liisa Herojan runo aloittaa koskettavan runokoelman Ristiaallokossa. Runot ovat syntyneet, kun kutsumus on vienyt kauas. Kaikki näiden runojen kirjoittajat ovat kokeneet, mitä on jättää kotiväki ja turvallinen ympäristö matkustaakseen kauas maailmalle lähetystyöhön Jumalan kutsumana. Kirja on Leena Haaviston toimittama ja SLS:n vuonna 2000 julkaisema.
Luin kirjaa sillä silmällä, että poimin sieltä runoja lähetysompeluseurassa luettavaksi. Niitä kertyikin yllättän kymmenisen A4-arkkia. Runot ovat lyhyitä, pitkiä, yhdeltä kirjoittajalta loppusointuisiakin. Mielenkiintoisia lukea, matkustaa samalla Kiinaan, Thaimaahan, Tansaniaan ja moneen muuhun maahan.
Runot ovat puhuttelevia. Niissä eletään lähdön vaikeudesta perilläolon muutoksiin ja paluun haikeuteen.
"Eilen aamulla keittiössä sammakko
liskot juoksevat seinillä
kaapin takana torakoiden pesä
kannattaako muita pienempiä edes mainita.
Ennen Thaimaahan lähtöä, lähetyskodissa
ihmettelin pieniä muurahaisia ruokatiskillä,
taisin paheksuakin moista epäpuhtautta.
Nyt sitä muistellessa pakko hymyillä."
Kaija Karjalainen vertailee oloja. Suomalaiseen hygieniatasoon tottuneelle elämä toisessa maassa on ulkoisten olojenkin suhteen ollut erilaisuudessaan shokeeraavaa. Iiris Kontra ikävöi kuitenkin takaisin:
"Olihan siellä välillä liian kuuma
ja josku paleli.
Oli torakoita ja hämähäkkejä
gekkoja seinillä.
Hiekkaa ja pölyä
piikkejä maassa, pensaissa ja puissa.
Oli vaikea kieli ja vieraat tavat.
Välillä väsyin kaikkeen ja kaikkiin
ajattelin
pääsisipä täältä pois.
Nyt sinne on ikävä.
Luulen,
että jaksaisin taas pölyt ja piikitkin."
Kun työ on tehty, usein keskenkin, paluu kotimaahan on edessä. Täällä yltäkylläisyyden keskellä mieli palaa sinne, missä kaikesta on puutetta, missä ihmiset kaipaavat elämäänsä armoa ja rakkautta. Joskus rikkaudenkin keskellä. Silloin haluaisi palata, olla edelleen Jumalan lähettiläänä kertomassa: sinua rakastetaan. Itse olin Tansaniassa käymässä vain kaksi viikkoa, silti koin, ja joskus vieläkin koen, tuon saman tunteen kuin Taimi Sarko runossaan:
"Toisinaan se herää - ikävä.
Ikävä paaluaitausta
olkikattoja
pihan hiekkaa
kolmijalkapataa
keittiön kiviä
varjossa viipymistä
rupattelua
kanojen kuopintaa
kaikkea sitä
pyöreää
ja maanläheistä
niin ikävä,
joskus se yllättää
sille on aukko
minussa."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)