ILOISIA AIKOJA

Suuri suomalainen mielensäpahoittaja-romaani, Tuomas Kyrön viimeisin: Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja.  Samanlaista hersyvää luettavaa kuin muutkin sarjan kirjat. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun sen luin. Vai miten se meni :D :D

Mielensäpahoittaja valmistelee omia hautajaisiaan, koska kuka muukaan sen tekisi. Arkku on valmis, muistokirjoitus ruutupaperilla. Testamenttia varten tarvitaan mustepullo kuivaneen tilalle, mutta pojan mielestä nykyajan kirjoitusväline on ATK.

Mustetta etsiessään Mielensäpahoittaja kurkistaa myös itsensä ja läheistensä syntymään ja lapsuuteen. Sivistyneeltä lättähatulta Mielensäpahoittaja oppii, että menneisyyteen pääsee helpommin nykytekniikan kautta. Mielensäpahoittaja pysyy sysisuomalaisten perusasioiden äärellä.

Paras oli kyllä ensimmäinen Mielensäpahoittaja (2010). Se oli hersyvän hulvaton.
Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (2012) oli sellainen, josta ei jäänyt muistikuvaa. Mutta mukavaa luettavaa sekin.
Ja viimeisin on nyt sitten tämä Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja (2014). Nimi ja sisältö mukavasti ristiriidassa, Mielensäpahoittajalle sopivalla tavalla :D
Kaikki ne kannattaa lukea. Aikajärjestyksessä, tietenkin.

POIS PUTKIREMONTIN ALTA

Kauhea meteli! Yläpuolelta kuuluu kolinaa, seinän takaa pauketta ja jostain kuuluu kaukaista jyrinää. Ehtoolehdossa tehdään remonttia. On siinä asukkailla kestämistä, kun seinät kaatuilevat, katot räjähtelevät ja lopulta ei enää muonituskaan pelaa. Putkiremontin nimellä kulkeva hävityksen kauhistus ajaa lopulta miltei kaikki asukkaat evakkoon, kenet minnekin. Vain Tauno jää pitämään paikkaa pystyssä ja valvomaan virolaisia työntekijöitä.

Monenlaista ehtivät päähenkilöt kokea. Anna-Liisa vietiin sairaalaan sekavuustilan vuoksi. "Sairaalassa Anna-Liisalle oli määrätty lääke toisensa perän. Ensin Alzheimer-pillereitä sekavuuteen ja unilääkkeitä unettomuuteen. Ja, kun Anna-Liisa ei ollut suostunut nielemään lääkkeitä, hänelle oli kirjoitettu rauhoittavia tabletteja aggressiivisuuteen. Sen jälkeen häntä oli alkanut huimata, ja huimaukseen oli kirjoitettu neljäs lääke. Viikon kuluuttua oli käynyt ilmi, että Anna-Liisalla oli virtsatietulehdus, ja hänelle oli määrätty antibiootteja. Niistä hän sai kauhean ummetuksen, ja siksi lääkäri oli kirjoittanut ulostuslääkettä. Sen tai jonkin muun lääkkeen sivuvaikutuksena oli tullut pahoinvointia, ja siihen oli annettu pahoinvointilääkettä. 'Minä olen aivan uupunut kaikesta saamastani hoidosta', Anna-Liisa sanoi hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä."
Tällaista hoito sairaalassa on, ainakin vanhuksille. Lääkitään tutkimatta ja tulos on entistä huonompi. Sekavuustila on yksi virtsatietulehduksen tyypillisistä oireista. Antibiootti olisi riittänyt!

Anna-Liisa, Siiri, Irma, Margit ja Anna-Liisan mies, suurlähettiläs Onni muuttavat yhteen Onnin omistamista asunnoista, joka sijaitsee Hakaniemessä. Asunto on aiemmin ollut perin mielenkiintoisessa käytössä, onhan siellä punaista samettia, peilejä, tanko, pyöreä iso vuode, kylpyläosasto, mutta minimaalinen keittiötila. Mitään ei jää arvailujen varaan, vaikka yli yhdeksänkymppiset mummelit sitä ensin arvuuttelevatkin.

Elämä saa kuitenkin arkisen rytminsä ja jokaisella on omat tehtävänsä. Anna-Liisalle on määrätty kodinhoitoapua sairaalasta pääsyn ehtona. Joka kerta eri hoitaja erilaisine otteineen. Yksi hoitajista on nuori tyttö, joka pyörtyy ja epäilee olevansa raskaana. Siiri päättää varmistaa asian ja lähtee lähiapteekkiin raskaustestiostoksille. 

"Hän joutui kysymään farmaseutilta apua, kun ei löytänyt omin avuin itsepalveluhyllyjen raskaustestejä. Nainen toljotti häntä hämmästyneenä ja toisteli itsekseen: 'raskaustestiä, raskaustestiä' varmistaakseen, että oli ymmärtänyt oikein. Siiri selitti ystävällisesti, että testi ei tullut hänelle vaan kodinhoitajalle, joka makasi puolipökertyneenä heidän tilapäisessä pakolaisasunnossaan Arena-talossa.
Hän muisti, että joku Irman serkuista oli joutunut täyttämään Kela-korvauksia varten diabeteksen hoitoon liittyvän lomakkeen, jossa oli ensimmäiseksi kysytty, oliko 92-vuotias asiakas raskaana, ja Irman serkku oli vastannut: 'En tietääkseni.' "

"'Täällä lukee, että Ehtoolehdon remontin kustannukset ovat työn aikana kohonneet kolminkertaisiksi ja laskun maksavat asukkaat. Siis me.'
'Tietysti. Hehän voivat korottaa vuokria ja palvelumaksuja juuri niin paljon kuin haluavat. Ei sitä mikään pykälä estä', Siiri sanoi." 
Näin kurjasti tosiaan ovat Ehtoolehdon asukkaiden asiat. Lisäksi he joutuvat koko puolen vuoden mittaiseksi venyvän pakolaisaikansa maksamaan myös Ehtoolehdon vuokrat, ruuat ja muut palvelut, vaikkei niitä ole edes tarjolla.
Vähän mietitytti, kun yhdessä kohdassa puhuttiin tuhansista euroista kuukaudessa. Oikeinko joku vanhus saa sellaiset rahat käyttöönsä, että pystyy moisia summia maksamaan :0

Kirjan läpi Margit huokailee eutanasian perään. Ei itsensä, vaan sairaalassa avuttomana makaavan miehensä takia. Kirjan loppupuolella tämä sitten kuoleekin ihan itsestään ja saa huippuhalvat hautajaiset. Melkein sellaiset kuin olen itselleni toivonut. Pahviarkku, pesään, ei kukkia eikä seremonioita.
Kirjan lopussa kuolee myös suurlähettiläs Onni. Hän saa kuumeen juuri joulun alla, eikä siitä enää tokene. Siihen jouluun kirja sitten päättyykin.

Tämä on tavallaan hassunhauska kirja, vaikka siinä ikäviä ja surullisia asioita käsitelläänkin. Ovathan kaikki kirjan nimihenkilöt jo päälle yhdeksänkymppisiä, silti varsin liikkuvaisia, järkeviä ja railakkaita persoonallisuuksia. Ja käaitelläänhän tässä ihan oikeita, räikeästi ikäihmisiä koskevia väärinkäytöksiä. Välissä toki hurttia huumoria.

MIKÄ ONKAAN ELÄMÄN TARKOITUS?

Elämän tarkoitusta lienevät pohtineen maailman viisaat kautta aikojen. Ja onhan se mietityttänyt meitä tavallisia tallaajiakin. Kovin pontevasti on tähän kysymykseen etsitty vastauksia, joita onkin kenties yhtä monia kuin on kysyjiäkin. Suurin osa kuitenkin lienee tullut siihen tulokseen, että se on mysteeri, vaikka joku ehkä luulee vastauksen löytäneensäkin.

Onko elämän tarkoitus jatkaa sukua? Saada lapsia ja lapsenlapsia? Entä ne, joilla ei lapsia ole? Onko heidän elämänsä tarkoituksetonta?

Onko elämän tarkoitus tehdä työtä ja kerätä omaisuutta? Sitä silmälläpitäen nykyinen eläkeiän nostopolitiikka ajaisi asiaansa. Elämässä ei olisi muuta kuin työ. Mutta entä ne ihmiset, joilla työtä ei ole? Kaikki ne nuoret, jotka eivät löydä itselleen mitään työtä. Kaikki he, jouden työpaikat lopetetaan ja/tai siirretään ulkomaille. Onko heidän elämänsä tarkoituksetonta?

Onko elämän tarkoitus löytää itsensä? Siinä sitä onkin tehtävää. Kuka minä olen? Mitä minä teen täällä? Miksi minä olen olemassa? Kierre on valmis ja palaamme takaisin elämän tarkoituksen etsimiseen. Onko elämämme tarkoituksetonta, jos emme löydä itseämme?

Pablo Picasso on sanonut: "The meaning of life is to find your gift. The purpose of life is to give it away." Tämä on yksi tapa katsoa asiaa. Ainakin antaminen rikastaa. Eikä pelkästään lahjansa kautta ilon ja elämysten antaminen, vaan kaikki antaminen. Taitaa olla peräti sananlasku, jossa todetaan: "Mitä enemmän annat, sitä enemmän saat." Onko antaminen elämän tarkoitus? Olisiko asia niin yksinkertainen?

Eilinen on mennyt ja huomisesta emme tiedä. Tänään on oikea päivä uskoa, rakastaa ja elää. Kristittynä minä tietenkin olen sitä mieltä, että elämän tarkoitus on löytää elävä yhteys Jumalaan. Sitä kautta tulevat muutkin tarkoititusperät toteutetuiksi. Kenties elämän tarkoitus on juuri se, mitä Raamatussa (Luuk. 10:27) sanotaan: "Rakastaa Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi."

100 PÄIVÄÄ ILMAN

Uusi vuosi, uudet kujeet. Tai kaikki samat vanhat :D

Suomen kansa touhottaa, ainakin television mukaan, 100 päivän alkoholipaastosta. Muutama julkimo on lupautunut olemaan ilman viinaa tuon ajan, ja mukaan siihen on houkuteltu tavallisia kansalaisiakin. Monet ovat kai ilmoittautuneetkin. Tarkoituksena siis viettää tipattoman tammikuun lisäksi tipaton helmi- ja maaliskuu ja muutama päivä huhtikuustakin. Pääsiäisen yli menisi tuo 100 päivän putki.

Minulle tuo olisi liian helppoa. Yleensä nimittäin vietän vuodessa 364 päivää ilman alkoholia :)
Niinpä valitsin omaan haasteeseeni astetta vaikeammat aiheet: namit, jäätelön ja kahvileivät (paitsi pitko). Ja aloitin haasteeni vasta kotiuduttuamme vuodenvaihteen kylpyläreissusta, maanantaina 5.1.  Nyt on siis ensimmäinen haasteviikko onnellisesti takana. Eikä ole lipsuttu edes pastillin verran ;)

Kyllä tämän arjen kestää, mutta ne juhlat. Hankalia tilanteita tuovat mukanaan varsinkin ystävän-/hääpäivä, laskiainen, Runeberginpäivä, Paulan häät, Jaakon 70-vuotisjuhlat ja pääsiäinen. Mutta eiköhän tästä selvitä.

Ketään en haasta mukaan. Jokainen tehköön niin kuin itselleen parhaaksi näkee. Voihan näitä satapäiviä aloittaa milloin vain. Tai vaikka kuukausi kerrallaan. Tai viikko. Joskus päiväkin on rankka koettelemus. Tsemppiä toivon niille, jotka uskaltautuvat mukaan. Tsemppiä myös itselleni. Ja tosi paljon tsemppiä kullanmurulleni, joka joutuu kestämään kaiken nannatuskan <3