KARISTA TOMU PÄÄLTÄSI

Tositarina sokeasta miehestä, hänen opaskoirastaan ja luottamuksen voitosta New Yorkin kaksoistorneissa.  Kirjan nimi suomeksi on 1463 porrasta ja sen ovat kirjoittaneet kirjan päähenkilö Michael Hingson apunaan Susu Flory.

Michael on syntymässään sokeutunut, kirjan tapahtuma-aikoihin viisikymppinen mies. Tarinan sankariksi nousee hänen opaskoiransa Roselle, joka pelkää ukkosta, mutta ei ollut moksiskaan terrori-iskun aiheuttamasta kaaoksesta.  Kirja on tarina heistä, kun he tuona päivänä 11.9.2001 laskeutuivat 78 kerrosta ja auttoivat samalla muita pakenemaan sortuvasta rakennuksesta. Tämä on myös Rosellen tarina.

Kirja ei sisällä pelkästään tuota yhtä päivää, vaan välillä tutustutaan Michaelin elämään vuosien varrelta. Kirjassa kerrotaan, miten vanhemmat päättivät alusta alkaen kohdella poikaansa samoin kuin muitakin. Miten sokeus määritellään? Sokeiden kansalaisoikeuksien uranuurtaja esittää sen näin: "Henkilön voidaan katsoa olevan sokea, jos hänen on pakko keksiä vaihtoehtoisia menetelmiä suoriutuakseen niistä asioista, joita hän tekisi, jos hänellä olisi normaali näkökyky."

Michael laitettiin normaaliin kouluun. Hän oppi käyttämään kuuloaan kaikuluotaimen tavoin ja osasi ajaa polkupyörällä kotikadullaan. Myöhemmin hän ajoi myös autoa ja lentokonetta, tosin apurin ollessa mukana. Koulunkäynti oli haastavaa, mutta Michael eteni opinnoissaan pitkälle. Tohtorin tutkinto jäi kuitenkin suorittamatta, kun häntä ei sokeuden takia päästetty suorittamaan fysiikan korkean tason opintoja. "Miksi ei? Miksi en ajaisi pyörällä tai autolla tai heittäisi tikkaa tai suorittaisi tohtorin tutkintoa fysiikassa? Miksi en yrittäisi, vaikka vain nähdäkseni, pystynkö siihen?" 

"En ajattele itseäni sokeana. Olen myös aviomies, ystävä, poika, veli, serkku, koiran omistaja, myyntipäällikkö, fysiikan maisteri, vanhojen radio-ohjelmien ystävä, kirjoittaja, puhuja, verkostoija, grillimestari, jäätelöntekijä, huumorimies, kirjatoukka, ratsastaja, rukouksen mies, nörtti, pianisti, maailmanmatkaaja ja tanssija. Ja tämä oli vasta alkua. Sokea mies löytyy sieltä jostain, mutta kaukaa listan loppupäästä."

Myös opaskoirat astuivat kuvioihin. Ensimmäisen jäädessä eläkkeelle remmiin astui toinen, Roselle.  "Roselle on kuin pieni menninkäinen, tarmokas ja hauskuutta rakastava. Se leikkii aina, kun vain voi ja tekee työtä, kun sen on pakko. Nahkaiset opaskoiran valjaat on Rosellen univormu - kun sillä on valjaat päällä, sen käyttäytyminen muuttuu. Siitä tulee keskittynyt ja rauhallinen; se ottaa työnsä vakavasti."

Tuo päivä alkaa normaalisti, kuten muutkin aamut. Michael esittelee työtoverinsa kanssa uutta tietotekniikkaan liittyvää ohjelmaa firmansa asiakkaille. Yhtäkkiä kuuluu kuin räjähdys, savua tulee porraskäytäviin ja yläosan kerroksista ikkunat lentävät ulos. He eivät tiedä, mitä on tapahtunut. Tulipaloa epäillään ja siksi toimisto tyhjennetään ja kaikki lähtevät kulkemaan portaita alas turvaan. 

"Päätän luottaa Rosellen harkintakykyyn ja niinpä en hätäänny. Roselle ja minä toimimme yhdessä... Menimme ulos samaan aikaan Rosellen ohjatessa minua varovasti rojun läpi. Se on rauhallinen ja keskittynyt, vaikka sen päälle putoilee tavaraa. Kävelemme nopeasti ja suuntaamme kohti pääkäytävää. Ihmiset juoksevat edestakaisin. Olemme sekasorron, savun ja metelin keskellä... Turvapaikka löytyy jostain alhaalta ja nuo 1463 porrasta ovat ainoa tie ulos."

Matka sujuu aluksi melko normaalia vauhtia. Kymmenen porrasta, käännös, yhdeksän porrasta, seuraava kerros. Kerros kerrokselta. Työtoveri David alkaa huutaa kerrosten numeroita, jotta kaikki tietävät, missä mennään.  Roselle kulkee rauhallisena vierellä eikä mitään kaaosta ole vielä ilmassa. Yhtäkkiä Michaelin mieleen tulee pelottava ajatus: "Mitä minä teen, jos valot sammuvat?"  Pitkään hän pohtii asiaa, mutta toteaa sitten, että silloinhan hän voisi Rosellen avulla johdattaa kaikki ulos.

Kun he ehtivät ulos talosta, ei ole aikaa ihmetellä. Pian alkaa kuulua toisenlaista ääntä ja ihmiset huomaavat kauhukseen toisen tornitalon alkavan sortua.  Miehet juoksevat koiran kanssa poispäin metelistä. Michael ei ymmärrä, miksi tämä tapahtuu. Sydän huutaa ahdistuneena Jumalan puoleen: "Miten Sinä saatoit auttaa meidät ulos pilvenpiirtäjästä, joka nyt sortuu päällemme? Heti, kun huudan kysymyksen sydämessäni, Jumala vastaa. Hän puhuu suoraan minulle: Älä huolehdi siitä, mitä et voi hallita. Keskity juoksemaan pakoon Rosellen kanssa, muut asiat järjestyvät kyllä."

Niinpä juoksu jatkuu.  Kiviä, lasia ja metallia putoilee ympärille. Sadan metrin korkuinen pölypilvi saavuttaa pakenijat kietoen heidät paksuun, myrkylliseen verhoon. Savua, kaasua, höyryä, betonipölyä, hiekkaa ja soraa kaikkialla. Pöly täyttää kurkun ja tunkeutuu keuhkoihin. Michael pelkää, mutta pystyy pitämään Rosellen valjaista kiinni. Koira ei pysähdy, se opastaa mallikkaasti.

David, Michael ja Roselle pääsevät suojaan metroasemalle, kunnes pölypilvi on ohentunut ja heidän pitää jatkaa matkaansa. Kohta romahtaa toinenkin torni, se, jossa oli heidän toimistonsa. Michael miettii, mitä olisi tapahtunut, jos he olisivat jääneet toimistoon hieman pitemmäksi aikaa sulkemaan tietokoneita. He voisivat vielä olla pilvenpiirtäjän portaikossa tai aulassa. Mutta he eivät ole siellä. "Jumala pelasti minut kuolemalta ja Hän puhui minulle. Siihen täytyy olla jokin syy", Michael miettii.  Kakkostornia ei enää ollut. Miesten on vaikea tajuta sitä. He seisovat hetken katsellen paikkaa, jossa tornit olivat olleet, puristaen toisiaan kädestä. Kakkostorni oli kuollut, mutta he elivät - kaksi miestä ja koira. Oli aika mennä kotiin.

Kun Michael ja Roselle vihdoin pääsivät kotiin, he eivät olisi voineet olla onnellisempia. Vaimo ja eläköitynyt opaskoira olivat heitä vastassa. Puhelin soi, televisio ja lehdistö kyselivät. Elämä oli muotoutumassa uudenlaiseksi.  Seuraavana päivänä Michael tunsi itsensä jäykäksi ja joka paikkaa kivisti. Mutta Roselle näytti selviytyneen hienosti sekä henkisesti että ruumiillisesti. Se oli eniten kiinnostunut siitä, minne Linnie-koira oli mahtanut kätkeä puruluun =)

"Me emme koskaan saa tietää, miksi terrori-iskut tapahtuivat, mutta ei meidän tarvitsekaan, sillä Jumala on Kaikkivaltias. Hän käyttää meitä jokaista eri tavalla ja minä haluan uskoa, että Hän käytti minua tuona päivänä. Tiedän, että Hän käytti Rosellea. Me kaksi olimme tekemisissä niin monen ihmisen kansa... Tiedän vain, että se koski siementen kylvämistä - anteeksiannon, parantumisen, yhteistyön ja luottamuksen siementen."

Kirjan lopussa on vielä paljon asiaa näkövammaisista, heistä ja heille. Mutta siellä on myös lista Mitä opin Rosellelta syyskuun 11. päivänä. Tuo lista sisältää monta puhuttelevaa asiaa. Mielestäni tärkeimmät ja kirjan henkeen sopivimmat ovat kohdat 8 ja 9:

"Pölypilvi ei kestä ikuisesti. Jatka matkaa ja etsi ulospääsyä. Löydät sen kyllä.

 Karista pöly pois ja jatka matkaa."

LIKAN ELÄMÄÄ

Likka, äite ja rouva Obama - uusin Sinikka Nopolan kirja. Ne on aina täytynyt lukea.

"Unelmoida: olla haaveissaan,

uneksua, kaivata, toivoa jotain.

'Neitonen unelmoi onnesta.'

 

Todellisuus: se, mikä on todellista,

todella olemassa olevaa.

'Keski-ikäinen nainen havahtui

todellisuuteen: oliko hän käyttänyt

sanaa unelma sitten nuoruuden

päivien."

Tällaiset sanat ovat kirjan etulehdellä, ennen kuin tarina alkaa, ennen kuin likka syntyy.   Ensimmäinen jakso on nimeltään Likan varhaisvuodet. Siinä vaelletaan lyhyiden lukujen kautta läpi likan lapsuuden. Tapahtumia on vähän. Lievätkö nuo edes kovin merkittäviä? Tutulta tuntui tuo elämänvaihe, saattoi hyvinkin olla 60-lukua.

Toisen jakson nimi on Likka, äiti ja Pirkka.  Mies astuu nuoren naisen elämään. Tosin kovin ohimenevästi kerrottuna. Ja ohimenevä oli itse mieskin, tässä vaiheessa. Äiti ja isä halusivat likan hankkivan perheenlisäystä. Ja likkahan hankki, mutta jatkoi elämäänsä yksinhuoltajana pienistä erimielisyyksistä johtuen.

Elämä jatkuu. Eila patistaa likkaa ottamaan miehen takaisin. Pirkka, Eila ja Rampe nimeltään onkin se osio, jossa näin tapahtuu. Mies oli likan vanhemmille tuttu jo entuudestaan ja nyt he patistavat nuorta paria sopimaan turhat erimielisyydet ja jatkamaan ydinperheenä.  Niinpä tarina jatkuu: Likka, Eila, vauva ja Pirkka.  Ydinperhe on koossa. Se sisältää koko ajan myös Eilan. Koko elämän läpi, kaikkina päivinä: Eila ja likka. Taustalla Rampe, Pirkka ja vauva.

"Aha, äidiltä tuli tekstari: Nyt on viimeinen hetki pakastaa puolukat. Onhan sulla purkkeja?"

Tämä viimeinen lause paljastaa sen, minkä tarkka lukija on jo huomannut. Kyseessä on erityisen tyhjänpäiväinen kirja.

Aiemmat kirjat ovat olleet hyviä, Tampereen murteesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi. Vaan tässä oli lyhyitä lukuja, joissa ei kerrottu oikein mitään. Suosittelen luettavaksi, ellei odota kirjalta suuria. Tämä ei ainakaan mitään tarjoa.

EVAKOSSA

Pari vuotta Jaakko on huokaillut uuden putkiston perään. Vanhat olivat huonokuntoiset ja piilossa rakenteiden sisällä. Voivat jäätyä talvella ja/tai ruveta vuotamaan. Siinä sitä sitten oltaisiin vetisen kodin armoilla.

Nyt laitettiin toimeksi. Jaakko soitti Pyhäjoen LVI:lle ja sieltä Simo tuli katsastamaan tilannetta. Vessasta päähanasta boilerihuoneen kautta kylppäriin, toiseen suuntaan eteisen kautta keittiöön. Helppo homma. Samalla haluttiin vaihtaa vessaan pytty ja pienempi lavuaari, vielä keittiöön uusi liesituuletin. Kolmen päivän homma.

Jaakko innostui purkamaan keittiöstä kolme korkeaa kaappia. Helpotti putkihommia huomattavasti ja antoi lisätilaa. Jaakko on innostunut muutenkin hankkimaan lisätilaa. Kesällä makuuhuonetta kohtasi sama juttu, ja tilaa tuli kivasti lisää.

Asustettiin putkihommien ajan Kielosaaressa. Nyt Eilan mökissä. Oli kiva mökki, ja LÄMMIN. Ja mulla oli tosi lyhyt työmatka ;)

Kun putkityöt oli tehty ja päästiin muuttamaan takaisin kotiin, Jaakko jäi siivoamaan huushollia sillä aikaa, kun olin töissä. Kotiin tullessani kaikki oli putsplank. Lattiat pesty, matot tammattu, roskat poissa. Onpas mulla ihana mies!