KARISTA TOMU PÄÄLTÄSI

Tositarina sokeasta miehestä, hänen opaskoirastaan ja luottamuksen voitosta New Yorkin kaksoistorneissa.  Kirjan nimi suomeksi on 1463 porrasta ja sen ovat kirjoittaneet kirjan päähenkilö Michael Hingson apunaan Susu Flory.

Michael on syntymässään sokeutunut, kirjan tapahtuma-aikoihin viisikymppinen mies. Tarinan sankariksi nousee hänen opaskoiransa Roselle, joka pelkää ukkosta, mutta ei ollut moksiskaan terrori-iskun aiheuttamasta kaaoksesta.  Kirja on tarina heistä, kun he tuona päivänä 11.9.2001 laskeutuivat 78 kerrosta ja auttoivat samalla muita pakenemaan sortuvasta rakennuksesta. Tämä on myös Rosellen tarina.

Kirja ei sisällä pelkästään tuota yhtä päivää, vaan välillä tutustutaan Michaelin elämään vuosien varrelta. Kirjassa kerrotaan, miten vanhemmat päättivät alusta alkaen kohdella poikaansa samoin kuin muitakin. Miten sokeus määritellään? Sokeiden kansalaisoikeuksien uranuurtaja esittää sen näin: "Henkilön voidaan katsoa olevan sokea, jos hänen on pakko keksiä vaihtoehtoisia menetelmiä suoriutuakseen niistä asioista, joita hän tekisi, jos hänellä olisi normaali näkökyky."

Michael laitettiin normaaliin kouluun. Hän oppi käyttämään kuuloaan kaikuluotaimen tavoin ja osasi ajaa polkupyörällä kotikadullaan. Myöhemmin hän ajoi myös autoa ja lentokonetta, tosin apurin ollessa mukana. Koulunkäynti oli haastavaa, mutta Michael eteni opinnoissaan pitkälle. Tohtorin tutkinto jäi kuitenkin suorittamatta, kun häntä ei sokeuden takia päästetty suorittamaan fysiikan korkean tason opintoja. "Miksi ei? Miksi en ajaisi pyörällä tai autolla tai heittäisi tikkaa tai suorittaisi tohtorin tutkintoa fysiikassa? Miksi en yrittäisi, vaikka vain nähdäkseni, pystynkö siihen?" 

"En ajattele itseäni sokeana. Olen myös aviomies, ystävä, poika, veli, serkku, koiran omistaja, myyntipäällikkö, fysiikan maisteri, vanhojen radio-ohjelmien ystävä, kirjoittaja, puhuja, verkostoija, grillimestari, jäätelöntekijä, huumorimies, kirjatoukka, ratsastaja, rukouksen mies, nörtti, pianisti, maailmanmatkaaja ja tanssija. Ja tämä oli vasta alkua. Sokea mies löytyy sieltä jostain, mutta kaukaa listan loppupäästä."

Myös opaskoirat astuivat kuvioihin. Ensimmäisen jäädessä eläkkeelle remmiin astui toinen, Roselle.  "Roselle on kuin pieni menninkäinen, tarmokas ja hauskuutta rakastava. Se leikkii aina, kun vain voi ja tekee työtä, kun sen on pakko. Nahkaiset opaskoiran valjaat on Rosellen univormu - kun sillä on valjaat päällä, sen käyttäytyminen muuttuu. Siitä tulee keskittynyt ja rauhallinen; se ottaa työnsä vakavasti."

Tuo päivä alkaa normaalisti, kuten muutkin aamut. Michael esittelee työtoverinsa kanssa uutta tietotekniikkaan liittyvää ohjelmaa firmansa asiakkaille. Yhtäkkiä kuuluu kuin räjähdys, savua tulee porraskäytäviin ja yläosan kerroksista ikkunat lentävät ulos. He eivät tiedä, mitä on tapahtunut. Tulipaloa epäillään ja siksi toimisto tyhjennetään ja kaikki lähtevät kulkemaan portaita alas turvaan. 

"Päätän luottaa Rosellen harkintakykyyn ja niinpä en hätäänny. Roselle ja minä toimimme yhdessä... Menimme ulos samaan aikaan Rosellen ohjatessa minua varovasti rojun läpi. Se on rauhallinen ja keskittynyt, vaikka sen päälle putoilee tavaraa. Kävelemme nopeasti ja suuntaamme kohti pääkäytävää. Ihmiset juoksevat edestakaisin. Olemme sekasorron, savun ja metelin keskellä... Turvapaikka löytyy jostain alhaalta ja nuo 1463 porrasta ovat ainoa tie ulos."

Matka sujuu aluksi melko normaalia vauhtia. Kymmenen porrasta, käännös, yhdeksän porrasta, seuraava kerros. Kerros kerrokselta. Työtoveri David alkaa huutaa kerrosten numeroita, jotta kaikki tietävät, missä mennään.  Roselle kulkee rauhallisena vierellä eikä mitään kaaosta ole vielä ilmassa. Yhtäkkiä Michaelin mieleen tulee pelottava ajatus: "Mitä minä teen, jos valot sammuvat?"  Pitkään hän pohtii asiaa, mutta toteaa sitten, että silloinhan hän voisi Rosellen avulla johdattaa kaikki ulos.

Kun he ehtivät ulos talosta, ei ole aikaa ihmetellä. Pian alkaa kuulua toisenlaista ääntä ja ihmiset huomaavat kauhukseen toisen tornitalon alkavan sortua.  Miehet juoksevat koiran kanssa poispäin metelistä. Michael ei ymmärrä, miksi tämä tapahtuu. Sydän huutaa ahdistuneena Jumalan puoleen: "Miten Sinä saatoit auttaa meidät ulos pilvenpiirtäjästä, joka nyt sortuu päällemme? Heti, kun huudan kysymyksen sydämessäni, Jumala vastaa. Hän puhuu suoraan minulle: Älä huolehdi siitä, mitä et voi hallita. Keskity juoksemaan pakoon Rosellen kanssa, muut asiat järjestyvät kyllä."

Niinpä juoksu jatkuu.  Kiviä, lasia ja metallia putoilee ympärille. Sadan metrin korkuinen pölypilvi saavuttaa pakenijat kietoen heidät paksuun, myrkylliseen verhoon. Savua, kaasua, höyryä, betonipölyä, hiekkaa ja soraa kaikkialla. Pöly täyttää kurkun ja tunkeutuu keuhkoihin. Michael pelkää, mutta pystyy pitämään Rosellen valjaista kiinni. Koira ei pysähdy, se opastaa mallikkaasti.

David, Michael ja Roselle pääsevät suojaan metroasemalle, kunnes pölypilvi on ohentunut ja heidän pitää jatkaa matkaansa. Kohta romahtaa toinenkin torni, se, jossa oli heidän toimistonsa. Michael miettii, mitä olisi tapahtunut, jos he olisivat jääneet toimistoon hieman pitemmäksi aikaa sulkemaan tietokoneita. He voisivat vielä olla pilvenpiirtäjän portaikossa tai aulassa. Mutta he eivät ole siellä. "Jumala pelasti minut kuolemalta ja Hän puhui minulle. Siihen täytyy olla jokin syy", Michael miettii.  Kakkostornia ei enää ollut. Miesten on vaikea tajuta sitä. He seisovat hetken katsellen paikkaa, jossa tornit olivat olleet, puristaen toisiaan kädestä. Kakkostorni oli kuollut, mutta he elivät - kaksi miestä ja koira. Oli aika mennä kotiin.

Kun Michael ja Roselle vihdoin pääsivät kotiin, he eivät olisi voineet olla onnellisempia. Vaimo ja eläköitynyt opaskoira olivat heitä vastassa. Puhelin soi, televisio ja lehdistö kyselivät. Elämä oli muotoutumassa uudenlaiseksi.  Seuraavana päivänä Michael tunsi itsensä jäykäksi ja joka paikkaa kivisti. Mutta Roselle näytti selviytyneen hienosti sekä henkisesti että ruumiillisesti. Se oli eniten kiinnostunut siitä, minne Linnie-koira oli mahtanut kätkeä puruluun =)

"Me emme koskaan saa tietää, miksi terrori-iskut tapahtuivat, mutta ei meidän tarvitsekaan, sillä Jumala on Kaikkivaltias. Hän käyttää meitä jokaista eri tavalla ja minä haluan uskoa, että Hän käytti minua tuona päivänä. Tiedän, että Hän käytti Rosellea. Me kaksi olimme tekemisissä niin monen ihmisen kansa... Tiedän vain, että se koski siementen kylvämistä - anteeksiannon, parantumisen, yhteistyön ja luottamuksen siementen."

Kirjan lopussa on vielä paljon asiaa näkövammaisista, heistä ja heille. Mutta siellä on myös lista Mitä opin Rosellelta syyskuun 11. päivänä. Tuo lista sisältää monta puhuttelevaa asiaa. Mielestäni tärkeimmät ja kirjan henkeen sopivimmat ovat kohdat 8 ja 9:

"Pölypilvi ei kestä ikuisesti. Jatka matkaa ja etsi ulospääsyä. Löydät sen kyllä.

 Karista pöly pois ja jatka matkaa."

LIKAN ELÄMÄÄ

Likka, äite ja rouva Obama - uusin Sinikka Nopolan kirja. Ne on aina täytynyt lukea.

"Unelmoida: olla haaveissaan,

uneksua, kaivata, toivoa jotain.

'Neitonen unelmoi onnesta.'

 

Todellisuus: se, mikä on todellista,

todella olemassa olevaa.

'Keski-ikäinen nainen havahtui

todellisuuteen: oliko hän käyttänyt

sanaa unelma sitten nuoruuden

päivien."

Tällaiset sanat ovat kirjan etulehdellä, ennen kuin tarina alkaa, ennen kuin likka syntyy.   Ensimmäinen jakso on nimeltään Likan varhaisvuodet. Siinä vaelletaan lyhyiden lukujen kautta läpi likan lapsuuden. Tapahtumia on vähän. Lievätkö nuo edes kovin merkittäviä? Tutulta tuntui tuo elämänvaihe, saattoi hyvinkin olla 60-lukua.

Toisen jakson nimi on Likka, äiti ja Pirkka.  Mies astuu nuoren naisen elämään. Tosin kovin ohimenevästi kerrottuna. Ja ohimenevä oli itse mieskin, tässä vaiheessa. Äiti ja isä halusivat likan hankkivan perheenlisäystä. Ja likkahan hankki, mutta jatkoi elämäänsä yksinhuoltajana pienistä erimielisyyksistä johtuen.

Elämä jatkuu. Eila patistaa likkaa ottamaan miehen takaisin. Pirkka, Eila ja Rampe nimeltään onkin se osio, jossa näin tapahtuu. Mies oli likan vanhemmille tuttu jo entuudestaan ja nyt he patistavat nuorta paria sopimaan turhat erimielisyydet ja jatkamaan ydinperheenä.  Niinpä tarina jatkuu: Likka, Eila, vauva ja Pirkka.  Ydinperhe on koossa. Se sisältää koko ajan myös Eilan. Koko elämän läpi, kaikkina päivinä: Eila ja likka. Taustalla Rampe, Pirkka ja vauva.

"Aha, äidiltä tuli tekstari: Nyt on viimeinen hetki pakastaa puolukat. Onhan sulla purkkeja?"

Tämä viimeinen lause paljastaa sen, minkä tarkka lukija on jo huomannut. Kyseessä on erityisen tyhjänpäiväinen kirja.

Aiemmat kirjat ovat olleet hyviä, Tampereen murteesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi. Vaan tässä oli lyhyitä lukuja, joissa ei kerrottu oikein mitään. Suosittelen luettavaksi, ellei odota kirjalta suuria. Tämä ei ainakaan mitään tarjoa.

EVAKOSSA

Pari vuotta Jaakko on huokaillut uuden putkiston perään. Vanhat olivat huonokuntoiset ja piilossa rakenteiden sisällä. Voivat jäätyä talvella ja/tai ruveta vuotamaan. Siinä sitä sitten oltaisiin vetisen kodin armoilla.

Nyt laitettiin toimeksi. Jaakko soitti Pyhäjoen LVI:lle ja sieltä Simo tuli katsastamaan tilannetta. Vessasta päähanasta boilerihuoneen kautta kylppäriin, toiseen suuntaan eteisen kautta keittiöön. Helppo homma. Samalla haluttiin vaihtaa vessaan pytty ja pienempi lavuaari, vielä keittiöön uusi liesituuletin. Kolmen päivän homma.

Jaakko innostui purkamaan keittiöstä kolme korkeaa kaappia. Helpotti putkihommia huomattavasti ja antoi lisätilaa. Jaakko on innostunut muutenkin hankkimaan lisätilaa. Kesällä makuuhuonetta kohtasi sama juttu, ja tilaa tuli kivasti lisää.

Asustettiin putkihommien ajan Kielosaaressa. Nyt Eilan mökissä. Oli kiva mökki, ja LÄMMIN. Ja mulla oli tosi lyhyt työmatka ;)

Kun putkityöt oli tehty ja päästiin muuttamaan takaisin kotiin, Jaakko jäi siivoamaan huushollia sillä aikaa, kun olin töissä. Kotiin tullessani kaikki oli putsplank. Lattiat pesty, matot tammattu, roskat poissa. Onpas mulla ihana mies!

MUN SYDÄMENI TÄNNE JÄÄ

Tämä laulu on soinut mielessäni toista viikkoa. Kuin Vili olisi tiennyt tulevan ja lähettänyt viestin. Sanat ovatkin kuin Vililtä. Itkettää, että se ei enää näe ensi kevättä eikä kuule lintujen laulua. Linnut ovatkin eilen ja tänään käyneet usein kurkkimassa eri huoneiden ikkunoista. Vein äidiltä tulleen linnun vartioimaan Vilin hautaa. Ehkä nekin vaistoavat jotain...

"Mun sydämeni tänne jää
Kun aika on mun mennä pois.
Syystuuli vaan soi lauluaan
kuin kaiken tietää vois.

Mun sydämeni tänne jää
aina asuinpaikalleen,
vaik itse saan vain viivähtää
kesäiltaan viimeiseen.

Sä kevään näät taas kerran
ja kuulet laulun lintujen.
Jos herkistyt ees hetken verran
silloin ymmärrät sen:

mun sydämeni tänne jää,
se lähelläsi aina on.
Sen tavoitat, jos haluat,
vaikka maa ois lauluton."

MUISTOT VAIN JÄLJELLE JÄÄ

Muistat minua

Pihlajan tuoksuva tuuli,
ruohonviileä käden alla.
Kosketus mielen ihoon
ja aistit tietävät:
juuri nyt sinä muistat minua.

(Helena Anhava)

VILI ON KUOLLUT :'(

Jaakon kanssa ruvettiin etsimään Viliä. Kuljettiin ympäri puutarhaa ja huudettiin sitä. Jaakko kävi Minkintielläkin, jos Vili olisi mennyt siellä asuvaa kissaa moikkaamaan. Ei näkynyt, ei kuulunut. Vähän päästä tuli yksi nainen koiransa kanssa kertomaan, että heidän lapsensa olivat nähneet kuolleen kissan tien vieressä ja arvelivat sen olevan meidän. Mentiin katsomaan, ja olihan se. Siellä Vili makasi kyljellään, suu verisenä ja kangistuneena.

Nainen kertoi, että joku poika oli ajanut sen päälle. Ei ollut kuulemma kova vauhtikaan ollut. Luulenpa vaan, että oli. Vili oli aina niin varovainen autojen ja muittenkin moottorivehkeitten suhteen. Se ei jäänyt tielle istumaan ja odottamaan, että auto ajaisi päälle. Tahallinen teko se oli! Sen tietää siitäkin, että raukkis ei tullut edes meille kertomaan asiasta, vaikka varmaan tiesi, että oli meidän kissa. Mlkein meidän portilla!

Olen kyllä tosi surullinen sen kuolemasta. Vili oli niin hurjan viisas kissa, välillä kuin ei kissa lainkaan. Pieni auttaja ja lohduttaja kissan ruumiissa. Ymmärtäväisillä silmillään se katsoi ja kuunteli, kun sille puhui. Se totteli, kun jotain pyysi. Ei koskaan riipinyt verhoja tai tapetteja, ei syönyt kukkia, ei tehnyt tarpeitaan sisälle, vaikka olisi ollut pitkäänkin yksin.

Kun äiti kuoli, se kulki lohduttavana vierellä. Samoin viime talvena, kun olin jalaton. Se vaistosi, milloin toinen tarvitsi lohdutusta. Se tuli viereen nukkumaan. Kun sitä leikitti, se ei koskaan kynsinyt; veti kynnet heti sisälle, kun huomasi käden. Sillä oli niin söpöt vaaleanpunaiset anturat ja nenä.
  Ulkona puuhastellessa Vilin piti aina olla mukana. Kun perkasin kukkapenkkejä, kukkien joukossa hyppelehti harmaa karvakerä pyydystellen ötököitä. Kun Jaakko poimi marjoja, pinosi puita tai vaihtoi autonrenkaita, Vili halusi aina mukaan. Se kulki perässä, kun käveleskeltiin. Se istui keinussa vieressä tai terassilla jalkojen juuressa. Kun tuli kotiin, se kipitti vastaan, joskus unisena silmät sirrillään. Se oli seurallinen ja halusi tutustua meillä vieraileviin ihmisiin.

Vili eli täysillä meidän kanssamme. Unohtamatta omia kissamaisia retkiään. Suuri oli se myyrien määrä, jonka se kiikutti naukuen nähtäväksemme.

Se tarjosi lämpöä, rakkautta ja hyrinää ihan lahjaksi ja vaikka kuinka paljon <3

En ymmärrä, miksi meidän ei annettu pitää sitä kuin kolme vuotta! Keneltä se olisi ollut pois?

 

 

 

 

AVIOLIITTOSIMULAATTORI

Olipa kiva lukea vaihteeksi ihan hupanen kirja.  Veera Niemisen Avioliittosimulaattori sattui käsiini kuin vahingossa ja nappasin sen lainaksi.

Kirjan päähenkilö on itäsuomalainen Aino, joka rakastuu ensisilmäyksellä länsisuomalaiseen Jussiin ja lähtee miltei saman tien koekuukaudeksi tämän maatilalle.

Outous iskee heti pihalla vastaan, kun vanhempi miehenkilö puhuu tuiki outoa kieltä. Ihan suomea se toki on, mutta karjalaistyttö ei ymmärrä siitä mitään.  En tiedä, mitä paikkakunta olisi kyseessä, Turkuun on kuitenkin jonkun verran matkaa. Vahvasti tässä on silti liioiteltu lännen ihmisten outoa puhetta. Ihan suomeahan nuo puhuvat.  Entisenä turkulaisena tykkäsin vähän kyttyrää.

"Jussi sanoi eilen, ettei kukaan täällä minua vihaa. Se väitti kivenkovaan, että tällä reunalla Suomea ihmiset vaan ovat hieman hitaasti lämpeneviä. Ja että ne puhuu pääsääntöisesti vain silloin kun niillä on jotain asiaa. Asiaa tuntuu olevan melko harvoin. Kysyin, miten Jussi ylipäätään ikinä oppi lapsena puhumaan."

Jussin kotitaloa asustetaan neljän miehen voimin. Hänen lisäkseen siellä asuvat Jussin isä, setä ja nuorempi veli. Äiti on kuollut veljen synnytykseen ja tämä on aiheuttanut hieman jäykkyyttä veljen kohteluun.  Äidin vanhoja kamoja säilytetään varastossa, haudalla ei käydä, kuolemasta ei puhuta. Huushollia hoitaa äidin ystävä Kaisa, joka käy kerran viikossa siivoamassa ja tekemässä ruokaa pakkaseen.

"Minä kestän minkälaisia outoihmisiä tahansa, minusta on jopa mielenkiintoista tutustua heihin. Mutta en minä voi sentään asua sellaisten kanssa. Pitäisi voida sanoa, että kiitos, nyt olen nauttinut tarpeeksi tästä hupaisesta esityksestä, nyt voitte kaikki alkaa käyttäytyä normaalisti."

Velipoika ja isä lämpenevät hiljalleen miniäehdokkaalle. Mutta setä on yksitotisempi. Erkki on Erkki, todetaan kerran jos toisenkin. Eipähän tuolta juuri katseita tipu, sanoista puhumattakaan.  Erkillä on myös niin tiukat tavat, että Aino välillä epäilee tämän täysipäisyyttä.

Kaisa oli aikoinaan Jaakko-veljeä hoitanut, kun tämä vauvana jäi äidittömäksi. "Neljä vuotta se oli täällä aamusta iltaan ja joskus öitäkin, jos Jaakko oli kipeä. Sitten isä sano ettei tarvii enää, kun Jaakko oppi pyyhkimään ite perseensä."

Tomerana tyttönä Aino alkaa isännän suosituksella kunnostaa puutarhaa. Sille ei ole tehty mitään emännän kuoleman jälkeen. Siispä kiinni rikkaruohoihin, lapio käteen ja hommiin. Samalla tulee käyntiä kylän puutarhakauppaan, jossa Aino huomaa kohdanneesta yhden Jussin entisistä heiloista. Tämä sen enempää kuin muutkaan entiset eivät heilauta, kumpaakaan.  Uudet kukantaimet ja omenapuut odottavat istuttamista.

"Aha, Jaakko sanoo. En tiedä mille esitetyistä asioista. Tajuan esittäneeni liian monta asiaa kerralla. Täkäläinen ei millään voi vastata kaikkiin noihin saman päivän aikana, syntyisi liikaa puhetta."

Homma etenee. Aino tutustuu vähitellen ihmisiin. Omia kavereita saapuu pikavierailulle. Kaihomieli ei aivan valtaa, mutta juttelu senkin edestä. Kuukausi kuluu ja kotiinlähtöaika lähenee. Aino on tottunut jopa jöröön Erkkiin. Mihinkään lehmänlypsäjäksi Aino ei rupea, vaan ei ole tarviskaan. Suuressa navetassa on pelit ja vehkeet. Mutta ne miehet, neljä yhden hinnalla.

Ajan kuluessa tilanne kuitenkin selviää. Aino tahtoo jäädä. Ja niin tahtoo Jussikin hänen jäävän. Kihlat ostetaan ja tulevaisuuden suunnittelu alkaa. Ainon eronneet vanhemmat saapuvat kihlajaisvisiitille ja tykästyvät, niin sulhaseen kuin tämän kotiinkin. Kaikki muutokset ovat kuitenkin Erkille liikaa ja sydänkohtaus yllättää juuri Ainon kotiinlähdön kynnyksellä. Erkki selviää kuitenkin säikähdyksellä ja Ainon vastentahtoista kotimatkaa saa lisäpiristystä tulevaisuuden haaveista. Siinä vilahtavat niin häät kuin lapsetkin, myös tuo mieslauma kokonaisuudessaan. Mikäpä sitä leppoisaa maalaisidylliä pilaisi. Ainolla riittää puhetta, jos muut hiljaa olisivatkin =)

RISTIAALLOKOSSA

"Mielikuvani tästä maasta olivat vääriä.
Todellisuus on paljon ihanampi ja kurjempi."

Tämä Eeva-Liisa Herojan runo aloittaa koskettavan runokoelman Ristiaallokossa. Runot ovat syntyneet, kun kutsumus on vienyt kauas. Kaikki näiden runojen kirjoittajat ovat kokeneet, mitä on jättää kotiväki ja turvallinen ympäristö matkustaakseen kauas maailmalle lähetystyöhön Jumalan kutsumana. Kirja on Leena Haaviston toimittama ja SLS:n vuonna 2000 julkaisema.

Luin kirjaa sillä silmällä, että poimin sieltä runoja lähetysompeluseurassa luettavaksi.  Niitä kertyikin yllättän kymmenisen A4-arkkia. Runot ovat lyhyitä, pitkiä, yhdeltä kirjoittajalta loppusointuisiakin. Mielenkiintoisia lukea, matkustaa samalla Kiinaan, Thaimaahan, Tansaniaan ja moneen muuhun maahan.


Runot ovat puhuttelevia. Niissä eletään lähdön vaikeudesta perilläolon muutoksiin ja paluun haikeuteen.

"Eilen aamulla keittiössä sammakko
liskot juoksevat seinillä
kaapin takana torakoiden pesä
kannattaako muita pienempiä edes mainita.

Ennen Thaimaahan lähtöä, lähetyskodissa
ihmettelin pieniä muurahaisia ruokatiskillä,
taisin paheksuakin moista epäpuhtautta.
Nyt sitä muistellessa pakko hymyillä."

Kaija Karjalainen vertailee oloja. Suomalaiseen hygieniatasoon tottuneelle elämä toisessa maassa on ulkoisten olojenkin suhteen ollut erilaisuudessaan shokeeraavaa. Iiris Kontra ikävöi kuitenkin takaisin:

"Olihan siellä välillä liian kuuma
ja josku paleli.

Oli torakoita ja hämähäkkejä
gekkoja seinillä.
Hiekkaa ja pölyä
piikkejä maassa, pensaissa ja puissa.

Oli vaikea kieli ja vieraat tavat.
Välillä väsyin kaikkeen ja kaikkiin
ajattelin
pääsisipä täältä pois.

Nyt sinne on ikävä.
Luulen,
että jaksaisin taas pölyt ja piikitkin."

Kun työ on tehty, usein keskenkin, paluu kotimaahan on edessä. Täällä yltäkylläisyyden keskellä mieli palaa sinne, missä kaikesta on puutetta, missä ihmiset kaipaavat elämäänsä armoa ja rakkautta. Joskus rikkaudenkin keskellä. Silloin haluaisi palata, olla edelleen Jumalan lähettiläänä kertomassa: sinua rakastetaan. Itse olin Tansaniassa käymässä vain kaksi viikkoa, silti koin, ja joskus vieläkin koen, tuon saman tunteen kuin Taimi Sarko runossaan:

"Toisinaan se herää - ikävä.

Ikävä paaluaitausta
olkikattoja
pihan hiekkaa
kolmijalkapataa
keittiön kiviä
varjossa viipymistä
rupattelua
kanojen kuopintaa

kaikkea sitä
pyöreää
ja maanläheistä

niin ikävä,
joskus se yllättää
sille on aukko
minussa."

Pienen miehen suuri päivä

Sukumme nuorimmainen on nyt nimetty mies. Jasu Johannes. Kauniit nimet kauniilla pojalla <3

Ristiäisiä juhlittiin Niemenkulman majatalossa. Entinen kaunis koulu on remontoitu majataloksi. Asuntoja vain yksi, mutta juhlasali iso ja siisti. Ja omin voimin kauniiksi koristeltu. Pöydillä valkoisia kukkia vihreine rönsyineen ja sinisine helmineen. Samaa sinistä löytyi myös kakun päällä olleessa sydämessä ja ruusuissa, vauvan kastemekon silkkinauhassa sekä isän, isoisien ja mieskummien kravateissa. Tyylikästä.

Pappi oli ponteva nainen. Ei mitään lipereitä eikä kaapuja. Eikä kovin pappimaista käytöstäkään. Mutta ihan sopiva tähän juhlaan.  Kummeina oli kaksi pariskuntaa, sisko miehineen sekä vauvan äidin että isän puolelta. Pontevasti miehet lukivat papin antamat tekstit, samoin mummo. Laulettiin kauniita lauluja, sanottiin kauniita sanoja, lopuksi lapsi siuinattiin kaikkien läheisten taholta. Niin kaunista ja herkkää.

Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen.
Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen.
Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on.
Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton.

Jumala meitä kutsuu nyt suojaan turvaisaan.
Jumala meitä kutsuu ja kantaa voimallaan.
Milloinkaan ei Hän hylkää, lastensa kanssa hän on.
Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton.

Jasu on kaunis ja ponteva poika. Hänellä on vielä koko elämä edessä. Ties mitä se tuo tullessaan. Toivotamme sydämestämme onnea ja myös jaksamista koko perheelle. Ja kaikille läheisille.

 

 

 

 

Lähetysompeluseura pyrähti käyntiin

Tänään oli se päivä, jolloin kokoonnuimme ensimmäisen kerran lähetysompeluseuran merkeissä. Tarkoitus oli pitää sellainen vanhanaikainen tapahtuma, jossa naiset tekivät käsitöitä ja miehet puhuivat, lukivat Raamattua ja kaikki sitten laulettiin. Ja välillä juotiin kahvia.

No, onnistuihan se melkein. Raamatunlukua ei vielä ollut, mutta ajattelin aloittaa sen ensi kerralla vaikka itse. Psalmeista voisi alkaa. Eihän Raamattu ole meiltä kielletty, vaikkei seurakunnan työntekijöitä mukana olisikaan. Sitä paitsi nyt oli entinen kirkkoherra, lähetystyön johtokunnan puheenjohtaja ja pari jäsentä.

Monenlaisia suunnitelmia lenteli ilmassa. Suunniteltiin jo ensi vuoden arpajaisiin palkintoja. Onko se ryijy, seinävaate vai mikä?  Saa nähdä, mitä tästä vielä kehittyykään. Nyt ensin kohteena ovat joulumyyjäiset. Sinne kutovat kaikki jotain. Lankoja riittää ja ideoita. Kyllä tallaisella porukalla jälkeäkin syntyy.

Juttua riitti käenpoikasesta alkaen. Pari tuntia hupeni niin nopeasti, ettei olisi huomattu lopettaakaan.

Jatkossa kokoonnutaan joka toinen maanantai. Paitse seuraava kerta on vasta kolmen viikon päästä, että Jaakkokin pääsee mukaan.

Vielä mahtuu mukaan niin naisia kuin miehiäkin. Toivottavasti osanottajia riittää, että saadaan tuotosta aikaiseksi =)


P.S. Kuvat illasta löytyvät kutojat-blogista.

100-vuotissynttäreillä

Eilen vietimme mukavaa iltapäivää todella mukavassa seurassa. Meidät oli nimittäin kutsuttu ystäviemme Tarjan ja Jarin 50+50 synttäreille Veteraanimajalle.

Paikka oli mitä mainioin. Se, että ulkona satoi väliin kaatamalla, ei haitannut yhtään. Toki olisi ollut ihanaa kuljeskella kallioilla ja viipyillä merenrannassa, mutta terassikin riitti siihen tarkoitukseen hyvin. Välillä kuljeksittiin terassilla, toiset tupakalla, toiset jutustelemassa. Hauskaa riitti kaikilla, koko ajan.
Onnellinen pari oli meitä vastassa heti portailla.  Maljapuheen jälkeen olikin aika siirtyä ruokailemaan. Pöytä suorastaan notkui mitä herkullisempia tarjoomuksia. Outi-emäntä oli tosiaan pannut parastaan, Tarjan ja Jarin avustuksella. Aivan erityisen ihanaa oli Paulan tekemä valkosipulinen levite.  Nam. Oli lohirullaa, kanasalaattia, kasvissalaattia, karjalanpiiraroita, tosi hyvää munavoita, lohilevitettä, rukiisia palttoonnappeja ja vaikka mitä. Ja juotavaa niin montaa sorttia, ettei kaikkia kehdannut edes maistaa.

Sali oli koristeltu pihlajanmarjoin, kaisloin, limenvärisin liinoin ja tuikkivin kynttilöin. Takassa paloi tuli. Seinällä oli juhlivan parin lapsuudenkuvat. Sivupöydällä odotti vadelmainen kermakakku kahvihetken alkua.

Jorma oli lohkaissut, että juhlissa pitää laulaa ruotsin kansallislaulu (sukunimestä johtuen). Jukka laulattikin kyseisen sävellyksen, mutta eri sanoilla. Ruotsiksi kuitenkin. Siinä tuli kerrottua juhlaparin tapaamistarina, ja lopulta näimme tuon kohokohdan vielä näyteltynäkin. Voi sitä nuoruuden muistelua keski-ikäisten juhlassa!

Tuhannet kiitokset, että saimme olla mukana!

Elämys nimeltä Cats

Autonromuja, roskatynnyreitä, laatikoita, takapihan tunnelmaa.  Toisaalla ruudun täydeltä keltaisia, kiiluvia kissansilmiä.  Äkkiä jostain hypähtää esiin notkea kissa, sitten toinen, sitten… kissoja kaikkialla!  Ne venyttelevät, kiipeilevät, hyppivät, leikittelevät.  ”Juokse seiniä ylös! Kiiku oksilla puun!  Silkkis-kissa valtias on yön!”  Kuuluu pehmeää laulua.  Hrrr hrrrr!  Laulu voimistuu, kissojen liikkeet nopeutuvat.  Notkeita eläimiä vilahtaa tiheästi näyttämön poikki.  Laulu kasvaa, se kohoaa täyttämään tilan.  Silkkis-kissat ovat ainakin tämän näyttämön valtiaita!

Cats-musikaali perustuu Nobel-kirjailija T.S. Eliotin teokseen Old Possum’s Book of Practical Cats ja sen 14 runoon.  Musikaalin on säveltänyt Andrew Lloyd Webber.  Sen kanta-esitys oli Lontoossa 1981 ja sen jälkeen sitä on esitetty eri puolilla maailmaa.  Kävimme katsomassa Cats-musikaalin Lontoon West-Endissä sijaitsevassa Adelphi Theatre’ssa vuoden 2000 toukokuussa.  Teatterin seinällä olevassa valomainoksessa lukee: ”Cats now and for ever”, Cats nyt ja aina.  Siltä tosiaankin näyttää.  Sitä ei suotta sanota maailman suosituimmaksi musikaaliksi.  Katsoimme myös Suomen televisiossa esitetyn, tyylikkäästi toteutetun TV-taltioinnin musikaalin näyttämö-versiosta.

Heti teatterin saliin astuessamme tunsimme tulleemme toiseen maailmaan.  Istuimme kolmannella penkkirivillä, joka osoittautui mitä mainioimmaksi paikaksi seurata näiden kissojen elämää.  Näyttämö oli todella saatu näyttämään roskaiselta kujalta autonromuineen kaikkineen.  Esirippua ei ollut, vaan valaistusta käytettiin tuomaan esiin eri kohtauksia.  Catsin visuaalisuus oli muutenkin huippuluokkaa.  Näyttelijät olivat oma lukunsa.  He hallitsevat tanssin ja laulun täydellisesti, ja oman lisänsä siihen toivat huippuluokkaa oleva puvustus ja maskeeraus.  Sitä liikunnallista osaamista, valojen loistoa ja musiikin kauneutta emme varmaan koskaan unohda.

Musikaalin ydinajatus on vuotuinen tilaisuus, jossa Silkkis-kissojen joukosta valitaan yksi, jolle annetaan mahdollisuus syntyä uudestaan uuteen ja onnelliseen elämään.  Näytelmän läpi vietävänä teemana pohditaan, kuka tuo onnellinen on tänä vuonna.  Esitys on rakennettu upeasti.  Vaikka yksi kissa hallitsee pääosaa näyttämöstä, silti kulisseissa tapahtuu koko ajan.  Teatterissa tämän oheistoiminnan näki paremmin, kun kamera ei valinnut katseen kohdetta.  Kissoja oli paljon, mutta jotkut heistä esiteltiin erikseen yleisölle.  Ilman esittelyä jäivät mm. heti alusta asti huomiota kiinnittäneet ”kaksoset”, jotka liikkuivatkin samalla lailla ja yhtä aikaa.  Se oli hauska, pieni lisäväri esitykseen.

Nimettömiksi eivät sen sijaan jääneet suuret persoonallisuudet, kuten pullerokissa Pluntta, uljas kolli TamTam Tankki, musta herkkusuu Tom Pulskanen, ydinajatuksen henkilöitymä Grisabella eikä suuri johtaja Mooses V.   Auton takakontista vedetään esiin Pluntta, laiska pullerokissa, joka nukkuu päivät pitkät.  Mutta: ”kun päivän touhut ohi on, Pluntta ei ole toimeton”. Ja kas, pulleron turkki lentää sivuun ja sieltä kuoriutuu terhakka kissaneito, joka steppailee itsensä yleisön sydämiin.   Mutta sitten – tatam, tatam – esiin loikka TamTam, kissaleijona kaulakarvoineen.  Se pöyhistelee karvoillaan ja kutittelee kissimirrejä leuan alta, ja kun se heiluttaa lantiotaan, tyttökissat naukuvat kuorossa.  Tom Pulskanen taas on kissojen aatelia ja oikea herkkusuu.  Lihomistaan hän puolustelee sillä, että pitää vain kiinni linjoistaan.  Kukapa voisi jättää syömättä simpukat ja muut herkut, joita herrasmiesklubeilla on tarjolla? 

Arasti varjoista esiin astelee iäkäs kissaneiti.  Sillä on turkin helmat palkeenkielillä ja saven tahrimat.  Muut kissat vieroksuvat sitä: ”Kuka olisi ikinä uskonut, että Grisabella oli ennen ’The Glamour Cat’?  Nyt se kerjäsi pubien ovilla ja asusteli ei-kenenkään maalla.  Miksi se on vielä elossa?”  Palkeenkielet ja savitahrat eivät voineet kuitenkaan peittää sitä, että sisältä se oli vielä kaunis, mitä kai kuvasti se paljetein koristeltu juhlamekko, joka vilahteli takkuturkin alta.  Mutta muut kissat eivät sitä huomanneet. 

Musikaalin ikimuistettavin laulu, eikä vähiten riipaisevan kauniin melodiansa takia, on jo klassikoksi muodostunut Memories.  ”Yksin kuun alla muistan, olin kaunis mä niin.  Muistan kuinka silloin olin onnellinen.  Tahdon muiston säilyvän.”  Grisabellan laulaessa, muut kissat hiljentyvät kuuntelemaan.  Suuri johtaja Mooses V on kunnioitettu vanhus, koska hän valitsee tuon yhden onnellisen uuteen elämään.  Mooses laulaa kuin vastaukseksi Grisabellalle: ”Menneet kokemukset eivät ole vain yhden elämän kokemuksia, vaan sukupolven.  Nosta katseesi kuuhun.  Anna muistojen johtaa, löydä itsesi luo.  Silloin oivallat onnen aidon olemuksen.  Alat elää uudelleen.”

Esiin talutetaan muitakin ehdokkaita Mooseksen katsastettaviksi.  Välillä jytisee ja salamoi.  Pahamaineinen kissa MacAave joukkoineen kaappaa Mooseksen, mutta nokkelat kissat saavat pelastettua hänet Taikurikissan avulla.  Jälleen uusia kissapersoonallisuuksia.  Taikuri-kissan lisäksi esittäytyvät myös teatterikissa ja vaunukissa.  Lisää tanssia ja laulua.  Ja taas tanssia.  Teatterissa kissat käyvät välillä yleisön joukossa.  Kun näkee hikipisarat kissan otsalla, miettii, miten ne jaksavatkaan tanssia ja laulaa yhteen menoon niin kauan.  Katsoessaan läheltä silmiin tuota kiihkeästi liikkuvaa, karvaista olentoa tuntee esityksen eri lailla omakseen.

”Lailla kukkain nyt katson uutta aamua päin, kohti päivää nousevaa.”  Taas soi Memories.  Ja kuin taikaiskusta sen myötä esiin astuu Grisabella.  Hän kaatuu maahan, ja muut kissat näkevät, miten häneen osuu ylhäältä valo.  ”Kosketa minua niin tiedät, mitä onnellisuus on.”  Grisabella laulaa ja nousee ylös.  Muut kissat ovat valon myötä ymmärtäneet, että Grisabella on se, jonka Mooses on valinnut.  He hivuttautuvat lähemmäs ja hipaisevat tätä tassullaan.  Mooses johdattaa Grisabellan ylös valoon vieville portaille.  Muut kissat eivät esitä vastalauseita; he tietävät, että valinta on aina oikea.  Mooses laskeutuu alas portailta ja esitys päättyy lauluun siitä, miten ihmisten pitäisi kohdella kissaa: tutustua kunnioittaen, vaihdella herkkuja ja sitten vihdoin voi kutsua tätä nimeltä.

Mikä on tarinan opetus?  Kauneus katoaa, piiloutuu takkuisen turkin alle, mutta sisin jää.  Itselleni jäivät eniten mieleen laulut ja tanssit.  Televisiossa kamera vangitsi tapahtumat, kirjaimellisesti.  Ohjaaja valitsi sen, minkä katsoja näkee.  Ja paljon jäi ruudun ulkopuolelle.  Onneksi olin jo aiemmin saanut elää nämä hetket teatterissa.  Autonromun vieressä, roskatynnyrien takana istuessaan tunsi olevansa osa näytelmää.  Musiikki ympäröi ja tanssi vei mukanaan.  Vaikka itse istuikin tiiviisti penkissä, eli hetken kissojen elämää.  Memories – muistot jäivät.

Valmis!

Kevään mittaan olen virkannut ruusukuvioista kastemekkoa Satun ja Juhon vauvalle. Välillä oli pitkään odottamassa, mutta nyt otin ja tein sen valmiiksi.

Mekko on virkattu ohuehkosta puuvillalangasta, puhtaanvalkoisesta. Helmaa kiertää neljässä rivissä ruusukuvio, yläosa on pylväitä. Olkapäillä helmiäisnapit, takakappaleen kauluksessa nappi.  Alushameen tein valkoisesta satiinikankaasta, erillisenä puettavaksi.

Minun mielestäni siitä tuli hieno. Tiedä sitten, kelpaako se pontevalle pojalle tärkeänä päivänä. Varamekko lähtee mukaan...

 

Kuolema ehtoolehdossa

Ehtoolehto on palvelutalo, jossa vanhukset asuvat omissa asunnoissaan ja käyttävät talon palveluja, kuka enemmän, kuka vähemmän.  Kirjan päähenkilöt ovat yli 90-vuotiaita, mutta yllättävän pirteitä ikäisekseen.

Kummallisia tapahtumia alkaa tula esiin, kun ystäväpiiri kokoontuu päivähuoneeseen pelaamaan korttia ja keskustelemaan kokemuksistaan. Viereisestä rapusta oli joku viety yöllä sairaalaan eikä hän enää palannut. Yksi mies oli raiskattu suihkussa, nuori hoitaja epäiltynä teosta. Nuori kokkipoika surmasi itsensä, eivätkä häntä ihailevat vanhukset ymmärrä teon motiivia.

Siirin ja Anna-Liisan seikkalut alkavat toden teolla, kun ryhmän kolmas nainen, Irma, yhäkkiä joutuu suljetulle dementiaosastolle. Se on paikka, jonne joutuminen on kuolemaakin kovempi kohtalo.  "Henkilökunta oli antanut jo yli vuosi sitten terveyskeskuksen vaihtuville omaläkäreille vääriä tietoja Irmasta. Hänellä oli havaittu jatkuvaa epäluuloisuutta, vakavaa paranoidisuutta, ajoittaista aggressiivisuutta ja lisääntyviä vakavia muistihäiriöitä. Lääkäriin oli oltu yhteydessä vain sähköpostilla tai puhelimitse ja erilaisia reseptejä oli kirjoitettu näkemättä potilasta."

Ystävykset saivat avukseen kuolleen kokkipojan kaverin, Mikan, joka alkaakin tutkia talon tapahtumia ihan tosissaan. Hän saikin selville vaikka mitä lääkesotkuista yliveloituksiin. "Tuukka oli soittanut pari päivää sitten. Tilanne oli hieman ahdistava, sillä Tuukka oli väittänyt, että Siiri oli teettänyt remontin. Siirillä löi aivan tyhjää. Hän pelkäsi taas unohtaneensa jotain tärkeätä eikä uskaltanut sanoa mitään. Hän oli huomannut, että oli parempi olla hiljaa kuin paljastaa muistamattomuutensa."

Myöhemmin molemmat naiset valitsivat Mikan edunvalvojakseen. Hän sai selville, että palvelutalo veloittaa vanhuksia tilaamattomista ja tekemättömistä töistä ja palveluista. Siirille hän sai palautettua tämän menettämät rahat.  Yrittäessään tallettaa niitä pankkitililleen, Siiri kohtaakin yllättäviä vaikeuksia. Rahojen tallettaminen omalle tilille ei ollut mahdollista, sanoi pankkivirkailija. Jollekin toiselle tilille rahaa saattoi laittaa eli tehdä tilisiirron, mutta käteispano omalle tilille ei ollut mahdollista. Siirin selvitettyä, ettei hän tarvinnut niin suurta määrä käteistä ja palvelutalossa ei voinut säilyttää rahoja keksipurkeissa, pankkivirkailija lopulta esimiehensä kanssa keskusteltuaan suostui tekemään poikkeuksen.

Siiri ja Anna-Liisa suunnittelivat pelastusretkeä dementiaosastolle. Mutta Siirin tutustuessa tilanteeseen, siellä olikin syttynyt tulipalo, jonka seurauksena kaikki siellä olleet vietiin sairaalaan. Irma jääisinne pidemmäksi aikaa ja alkoi sairaalalääkärin vähentämien lääkkeiden jälkeen selkiytyä entiseksi itsekseen.

Tulipalon jälkeen osastonhoitaja ja johtaja saivat prenikat uhroollisuudesta, vaikka tosiasiassa Siiri oli se, joka sai aikaan hälytyksen. "Virkailija ei tiennyt, mistä olisi kätensä pujottanut saadakseen prenikan säädyllisesti osastonhoitajan rinnuksille. Mitä pitempään mies empi, sitä tiukemmaksi Virpin suu kiristyi, mutta hän kohteli virkailijaa kuin sairauskohtauksen saanutta vanhusta, ei siis tehnyt elettäkään auttaakseen."

Siiri sen sijaan joutui syytetyksi tulipalon sytyttämisestä ja sai siitä sakkorangaistuksen.  Syylliseet itse pääsivät kuin koira veräjästä. Siirille yritettiin syöttää paljon erilaisia lääkkeitä, joita hän ei ottanut muistettuaan, miten Irmalle kävi. Poliisikuulusteluissa hän todisti täysjärkisyytensä, ehkä liiankin hyvin rangaistusta ajatellen. "Poliisi kyseli itsestäänselvyyksiä, niin kuin muistiko Siiri henkilötunnuksensa ja tiesikö hän, mikä kuukausi nyt oli ja kuka oli Suomen presidentti. Siiri luetteli varmuuden vuoksi kaikki presidentit Ståhlbergista Niinistöön, koska oli elänyt jokaisen valtakaudella. Ja sanoi muistavansa jopa PIN-koodinsa keksittyään siihen muistisäännön: toinen luku oli kolmanteen potenssiin ensimmäinen, kolmas näiden tulo jaettuna kolmella ja neljäs kahden ensimmäisen summa vähennettynä kolmella."  Olipa siinä topakka mummu!

Sillä aikaa, kun Irma toipui sairaalassa, hänen lapsenlapsensa tyhjensivät tämän asunnon. Kaikki tavarat vietiin kirpputorille tai roskiin, mitään ei jätetty. Irmaa pidettiin palvelutalon johtajan mukaan niin dementoituneena, ettei hän enää palaisi kotiinsa. "Siirillä oli ystävätär, joka oli sairaalassa esilääkitty leikkausta varten, minkä jälkeen oli huomattu, että hän olikin väärä potilas. Ja niin 87-vuotias oli viskattu kadulle ihmettelemään, missä hän oli."

Irma sentään välttyi tuolta kohtalolta saatuaan uudelleen avioituneen Anna-Liisan yksiön asunnokseen. Osastonhoitaja sen sijaan joutui pitkälle sairauslomalle, hänen miehensä dementiapuolelle potilaaksi ja elämä tuntui palautuvan muutenkin mallilleen. Ystävien elämää rytmittivät jälleen punaviini, raitiovaunuajelut ympäri Helsinkiä ja hautajaiset.

Tavallaan hauska tarina palvelutalon asukkaista. Samalla se on läpileikkaus tämän päivän vanhusten elämästä.  Useinkaan näin pontevat vanhukset eivät vielä asu palvelutaloissa tai vanhainkodeissa, mutta tällaista kohtelua niissä valitettavan usein saa. Kirjan monet kertomukset hoitajien yliolkaisuudesta, palveluhaluttomuudesta ja lääkkeiden avulla hiljentämisestä toivat kipeästi mieleeni viime vuoden ja äitini tilanteen. Liian usein vanhukset vaiennetaan sänkyjensä pohjille, liikkumattomiksi pyörätuoleihin tai dementiaosastoille kuolemaan. En tiedä, oliko tämä kirja tarkoitettu puheenvuoroksi vanhusten hoidon puolesta, mutta sellainen sitä tuli. Sivupoluista huolimatta.

Häähuumaa lauantaina

"Yleisvaikutelma oli unelias ja liikkumaton. Tämä Botswana oli ollut olemassa niistä ajoista alkaen, jolloin ensimmäiset karjaa kasvattavat kansat olivat tulleet näille seuduille. Tämä Botswana oli sadan vuoden päässä Gaboronen vilinästä, autojen, valkoisten rakennusten, kauppojen ja timanttien maailmasta."  Tämä on se Botswana, jota mma Ramotswe rakasti täydestä sydämestään. Ja niin vaikuttavat tekevän kaikki kirjan henkilöt. Joten ehkä se on myös kirjailijan mielipide.

Leppoisaan tunnelmaan sekoittuu kuitenkin yllättäviä tapahtumia, jotka usein vaativat Naisten etsivätoimisto nro 1:n pontevaa asiaan puuttumista.

Tällä kertaa eletään häiden odotuksessa. mma Makutsi on vihdoinkin menossa naimisiin rakkaan Phutinsa kanssa. Osansa saa myös hääkenkien etsiminen varsinkin, kun kyseessä on niinkin paljon kenkiä rakastava nainen kuin mma Makutsi on.  Vaikka hääjärjestelyt vievätkin aikaa ja voimavaroja, tartutaan myös varsinaiseen etsivätyöhön.

Mma Ramotswe saa tutkittavakseen jutun, jossa herra Moeti haluaa tietää, kuka tekee tihutöitä hänen lehmilleen. Tutkimus vie mma Ramotswea moniin suuntiin. Onko herra Moeti itse syyllinen, vai ovatko syyllisia tämän palvelija tai palvelijan poika? Entäs naapurin mies, joka hymyilyllään haluaa saada asiat luistamaan.  Viimein tilanne saadaan ratkaistua kaikkia tyydyttävällä tavalla. Mma Ramotswe saa selville syyllisen, mutta mieltä jää kaihertamaan, entä jos...

Myös autokorjaamon apupojan tilanne vaatii huomiota. Onko tämä seurustelukumppaninsa katsosten isä?  Charlie pakoilee vastuuta, mutta senkin tilanteen mma Ramotswe ratkaisee ja saa samalla Charlien miehistymään.

"Mma Ramotswe katsoi Charlieta. Kaikista vioistaan huolimatta - ja mma Ramotswen oli myönnettävä, että niitä oli lukuisia - tämä nuori mies tarkoitti hyvää. Ja vaikka Charlie osasikin olla turhauttava, hän saattoi myös olla hauska, antelias ja miellyttävä. 'Älä muutu liikaa', hän sanoi lempeästi. 'Me pidämme sinusta sellaisena kuin olet.'  Charlie oli liittänyt kätensä yhteen ja ristinyt sormensa. Hän ajatteli, että ele kuvasti yksiselitteistä mielihyvää siitä, että sai kuulla sen, minkä me kaikki haluamme kuulla ainakin aika ajoin: että joku pitää meistä huolimatta meidän vioistamme ja pitää meistä niin paljon, että sanoo sen ääneen."

Häiden odottelun lisäksi hymyn naisten huulille nostaa pienen valkoisen pakettiauton ilmestyminen katukuvaan. Mma Ramotswe epäilee silmiään ja mma Makutsi menettää upouudet hääkenkänsä yrittäessään selvittää auton todellisuutta. Voi sitä ilon ja onnen määrää, kun J.L.B. Matekoni ostaa auton takaisin ja mma Ramotswe saa istahtaa tutulle penkille.

"Rakkaus riitti yleensä pitämään ihmiset oikealla tolalla, mutta se ei aina tehonnut koneisiin. Eräs hänen asiakkaistaan oli juuri osoittanut sen todeksi. Nainen oli tuonut korjaamolle autonsa, joka temppuili. 'Minä rakastan sitä', nainen oli sanonut. 'Minä kohtelen sitä hyvin. Ja nyt se on kuitenkin päättänyt kääntyä minua vastaan. Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni sen?'  'Kyse ei ole rakkaudesta', J.L.B. Matekoni oli vastannut. 'Kyse on öljystä.'*

Mma Ramotswen pieni valkoinen pakettiauto sai kuitenkin osakseen ainakin yhtä paljon rakkautta kuin tuon naisen auto, mutta myös öljyä ja muuta huoltoa, onhan mma Ramotswe autokorjaamon omistajan vaimo.

Kirjan lopussa se vihdoin koittaa, hääpäivä. "Kun mma Makutsi astui kirkkoon, kirkon takaosasta alkoi taputusten aalto ja levisi koko väkijoukkoon. Lapset huojuivt ja jotkut naiset ulisivat - se oli perinteinen tapa onnitella ja ilmaista iloa ja ylpeyttä. Mma Makutsin silmät olivat kosteat hänen suurien silmälasiensa takana. Tie tähän hetkeen oli ollut pitkä ja nyt hän oli sen kohokohdassa oman perheensä ja rakastamiensa ihmisten läsnäollessa.
Mma Ramotswe itki yksin ja huomaamattomasti. Hän, Naisten etsivätoimisto numero 1:n ainoa perustaja, itki. Hän itki ilosta."

Nämä Alexander McCall Smithin kirjat Botswanasta ovat ihania. Ne ovat lempeän humoristia kertomuksia ihmisluonnosta ja samalla maasta, joka näyttäytyy näissä kirjoissa köyhänä, mutta harmonisena ympäristönä. Siellä aurinko paistaa aina paitsi silloin, kun kasvit tarvitsevat lisää vettä.

Testityöskentelyä

Perjantaina aamuseitsemältä saatoin kullanmurun bussille. Hän lähti veljensä, siskonsa ja tämän miehen kanssa EL:n matkalle laulujuhlille Joensuuhun. Takaisin tulevat vasta pyhäiltana.

Edessä oli siis viikonloppu kisumisun kanssa. Niinpä suunnistinkin Shelliltä suoraan lukiolle. Ajattelin vähän katsoa, mitä siellä oli tehty ja mitä piti tehdän ennen koulun alkua. Hirmuisesti olikin puuhaa. Alkuun tuntui, ettei osaa eikä löydä mitään. Eikä ketään saanut kiinni, kun olivat vielä lomilla. Niinhän minunkin pitäisi olla, vielä viikko.

Päivä hurahti ja äkkiä huomasin kellon tulevan neljä. Päätin jättää loput sikseen ja lähteä kaupan kautta viikonlopun viettoon. Vili pyrähti järkyttyneenä ovesta, kun oli aamulla vahingossa jäänyt sisään. Siellä se raukkaparka oli tassut ristissä, onneksi sentään muroja ja vettä riitti.

Yksinäiseltä tuntuu, kun muru on poissa. Työssäkin tuntui oudolta vuoden poissaolon jälkeen. Saa nähdä, miten homma lähtee käyntiin. Paljon muutoksia on tapahtunut, eikä parempaan suuntaan :(

Ajatusten virtaa

Tämä ystäväni Raili Viirteen facebookiin kirjoittama ajatus on niin hieno, että haluan julkaista sen tässä:

"Yritän samalla muistaa sen, että ajatuksia menee ja tulee. Ne kaikki eivät ole muuta kuin ajatuksia ja niiden luomia tunteita ja tunnetiloja. Ne eivät välttämättä ole tosia tai todellisia. Onneksi. Katson ulos ikkunasta. Meri peilaa nyt enemmän hopeaa, harmaata ja valkoista kuin sinistä. Meri on totta, sen värit eivät."

Uusia huoneita

Käyty ihastelemassa uusia koteja.

Perjantaina käytiin Siljalla. Täysin remontoitu rivitalohuoneisto. Infrapunasauna, poreamme, led-valot, ihana keittiö, kaikki huonekalut uusia...

Sunnuntaina oli sitten Iiriksen vuoro. Täysin uusi rivitalohuoneisto. Sauna, upeat kaakelit ja valot, harmaa laminaattilattia, yleisväritys siniharmaa, hieno kukkatapetti makuuhuoneessa, avara tupakeittiö, keittiössä hienot koneet ja kaapisto samanlainen kuin Satulla, keikki huonekalut uusia...

Wau!

Toppaneula pötsissä

Hulvaton tarina maalaiseläinlääkärin arjesta 1960-luvulla.  Tarinan on kirjoittanut Aarno Rantala, joka on toiminut eläinlääkärinä Kestilässä, Oulaisissa ja Oulussa. Kirjassa onkin vahva pohjalaisvaikutelma. Lukukokemus on tuttu Pohjois-Pohjalaisen ympäristön ja kielen vuoksi.

Monenlaisia ongelmia tulee eteen. Paikalle pitää olla valmiina lähtemään niin päivällä kuin yöllä. Tämä tuo omat vaikeutensa normaalin perhe-elämän. Kesälomallakin kun pitää opiskella teurastamon lihantarkastajan tutkinto, varmuuden vuoksi.

Nimensä kirja on saanut tarinasta, jossa eläinlääkäri kutsuttiin topakan emännän ja melkein yhtä topakan isännän taloon katsomaan sairasta lehmää.  Eläinlääkäri epäilee heti, että se on saanut jonkin vieraan esineen sisuksiinsa. Ja siitäkös alkaa älämölö emännän ja isännän välille, että mitä nauloja sitä onkin jätetty kuleksimaan.  "Minä olen sitä mieltä, että tämä pitäisi leikata nyt heti. Sittenhän se nähtäisiin, mikä siellä Mansikin sisuksissa oikein raapii, koetin puhua varmalla äänellä."  Lahdata meinasi isäntä kuitenkin huonokuntoinen lehmänsä, mutta eläinlääkäri päätti ainakin yrittää. 

"Vedin pötsin pihdeillä näkyviin ja tein siihen haavan. Sen reunat pingotin metallikehikolle. Tie pötsin kautta verkkomahaan olisi pian selvä. Ensin piti kuitenkin vaillentaa pötsin sisältöä vähemmäksi. -No, eipä oo kummempaa nähty, kun ei tarvihe elukan enää paskantaa, ihmetteli Jalmari. -Kylestä lapataan sisukset tyhjiksi.  Keskityin tutkimaan erikoisen tarkasta aluetta, jolla mahan limakalvo oli tulehtunut kiinni alustaansa. -Siinä se on, melkein hihkaisin.  Sain siitä viimein otteen. Oliko se jokin terävä teräslangan pätkä? Voittajan ilmein vedin käteni esiin. -No, katohan nyt emäntä, mikä siinä on! Toppaneula! Ja ihan varmasti naisten jäljiltä.Tällä kerralla ei varmasti oo syy meissä miehissä, isäntä hykersi suu naurun virneessä."

Hulvattomasti kerrottuja tarinoita toisensa perään. Vakavatkin tilanteet menevät siinä sivussa, ovathan nekin osa elämää. Kirjassa osataan tehdä vähän pilaakin senaikaisella todellisuudella.  Eräänkin talon emännäksi oli tullut aikaansaapa nainen, joka oli puhdistanut miesten huushollin nurkkia myöten. "Olin jo aikaisemmilla käynneilläni huomannut, että Mirja oli viimeisen päälle siisti ihminen. Siellä ei enää tarvinnut yhtään pelätä sitä, että russakka olisi ollut rusinana leivässä."

Toppaneula pötsissä on itsenäinen jatko-osa kirjalle Elläinhotorohvi. Tämän jälkeen on myös ilmestynyt kirja Raadonavaus ruskealla ruunalle.  Hauskaa kesälukemista varmaan kaikki =)

Yksin ja yhdessä

Cathy Kellyn Yksin ja yhdessä on novellikokoelma, joka sisältää 19 hurmaavaa ja koskettavaa tarinaa elämästä, rakkaudesta, arjen pienistä ja suuristakin yllätyksistä.

Jokainen tarina on omansa, eri ihmisineen, eri tapahtumineen - mutta yhteistä niissä kaikissa on se, että loppu on onnellinen.

Vanhapiikasisarusten kauan sitten kuollut äiti pitää tyttäriään vieläkin rautaisessa otteessaan: kaikki tehdään edelleen niin kuin äiti olisi halunnut.  Kunnes tyttäret uskaltavat repäistä ja vielä iäkkäinä lähtevät ulkomaanmatkalle tuttavansa seurassa.

Keski-ikäinen nainen flirttailee sähköpostin välityksellä saman firman eri konttorissa olevan uuden työntekijän kanssa. Tämä esittäytyy nuorukaiseksi ja luulee naista oman ikäisekseen. Myöhemmin käy ilmi, että molemmat ovat jo nelissäkymmenissä. Mutta tuo hetken kestänyt flirtti ehti muuttaa naisen elämän ja saada ilon takaisin jokaiseen päivään.

Masennuksesta kärsivä nainen joutuu yllättäen järjestämään joulunvieton miehensä suvulle ja kohtaamaan pelottavat ihmiset ja tapahtumat, jotka sitten kääntyvätkin toisiksi. "Hän työnsi keittiön oven auki ja kuunteli hetken iloisia ääniä, jotka syntyivät, kun hänen perheensä availi paukkukaramelleja ja luki niistä löytyneitä hassuja vitsejä. Heidän perhejoulustaan oli tulossa aivan ihana."

Tarinat sisältävät monia oivallisia opetuksia. Yksi niistä on tämä: "Nainen on kuin teepussi - koskaan ei voi tietää kuinka vahva hän on ennen kuin hänet pannaan kuumaan veteen."

Tämä kirja oli todellakin positiivinen lukukokemus. On aivan ihanaa lukea joskus vain sellaisia tarinoita, jotka erilaisista ihmisistä ja olosuhteista riippumatta päättyvät hyvin.

"Peggy kuljeskeli huoneessa, täytti laseja ja katseli tyytyväisenä vieraitaan. Häneltä oli kestänyt kauan ennen kuin hän oli päässyt tähän pisteeseen, mutta hänestä tuntui, ettei todellakaan ollut parempaa tapaa viettää juhlapyhiä kuin se, että antoi hitusen iloa toisten ihmisten elämään."  Tämä kirja tekee myös sen.  Suosittelen lämpimästi.

Äitiä ikävä

Tällä viikolla on yllättäen ollut kova ikävä äitiä. Monta kertaa olen puuhastellessani ajatellut: tämä pitää kertoa äidille, nyt pitää soittaa äidille...

Vaan sitä tilaisuutta ei enää ole. Vain ikävä on jäljellä ;(

Ihmisen ja enkelin ero on helppo...

”…Enkelistä on suurin osa sisäpuolta ja ihmisestä on suurin osa ulkopuolta.”  Näin alkaa rakkain kirjani, Fynnin Setä Jumala, täällä Anna.  Kirja on täynnään tämän tapaisia mietelmiä. Se kertoo siitä, miten nuori mies nimeltä Fynn kohtasi heitteille jätetyn viisivuotiaan Annan ja heidän vajaasta neljästä yhdessä viettämästään vuodesta Fynnin äidin luona.  Anna oli pieni tyttö, joka eli ja kuoli sota-aikana.  Annalle läheisen Setä Jumalan kautta maailman ihmeet tulivat lähelle ja ymmärrettäviksi. Fynn ja Anna kokivat seikkailuja, tutkivat ihmisen olemusta, ja ennen kaikkea tutustuivat Setä Jumalaan ja suuriin, mieltä mullistaviin ajatuksiin ja teorioihin.  ”Viisivuotiaana Anna tiesi tarkkaan, mikä on olemassaolon tarkoitus ja rakkauden merkitys, ja hän oli Setä Jumalan henkilökohtainen ystävä ja apulainen.  Kuusivuotiaana Anna oli teologi, matemaatikko, filosofi, runoilija ja puutarhuri.” Anna ei ehtinyt kahdeksanvuotiaaksi, vaan kuoli tipahdettuaan puusta aidanpiikkiin.  Vuosia myöhemmin, kun Fynn kävi Annan haudalla, se oli hehkuvanpunaisena unikkomattona, taaempana seisoi lupiinipartio, puut kuiskailivat toisilleen ja ruohossa kipitti hiiriperhe.  Fynnin sanoin: ”Anna oli todella kotona.  Olin varma, että Anna ja Setä Jumala nauroivat jostakin.”  Joitakin kirjoja ei voi kuvata, ne pitää itse kokea.  Tämä on yksi niistä.

En muista miten ja milloin opin lukemaan.  Enkä sitäkään, milloin sain ensimmäisen oman kirjani.  Lapsuudestani kantautuu kuitenkin kuvia siitä, miten äiti istui illalla vuoteemme vieressä ja luki meille.   ”Söpö, siro, suloinen, Bambi ystävä on sen”, kuului eräskin loru.  Runoja, loruja ja lauluja on muistissa monta.  Tuolloin oli koulussakin tapana opetella kaikki sellaiset ulkoa.  Niitä kertaamalla sitten yrittää palauttaa mieleensä ne ihanat kirjat ja tarinat.  10-vuotiaana sain kummitädiltäni lahjaksi Grimmin satukirjan.  Se oli karmea lukukokemus.  Sadut olivat raakoja ja niitä vielä siivittivät kauhistavat kuvat.  Luin sitä kirjaa joskus aikuisenakin ja kaikki tuntui yhtä kammottavalta.  Mutta ehkä pieni pelko on jotenkin kannustavaa?

Koulua käydessäni samassa rakennuksessa oleva kirjasto oli miltei pelottava paikka.  Sinne mentiin aina opettajan kanssa ja vaivihkaa tutustuttiin kirjoihin.  Mitään en sieltä koskaan uskaltanut lainata.  Kirjaston löysin varsinaisesti vasta myöhemmin, kun siskoni kanssa teimme toivioretkiä kotiamme lähellä olevaan Naantalin sivukirjastoon.  Saimme lainata sieltä kirjoja, vaikka emme naantalilaisia olleetkaan.  Niitä sitten kannoimmekin kotiin ja ahmimme kaikkina vapaa-aikoina.  Äiti sanoikin joskus, että ”roskia vaan kannetaan selkä vääränä, vaikka läksyt on tekemättä”.  Siitä lähtien olemmekin aina vitsailleet kaikkea vapaaehtoista lukemista roskaksi.  Ei äiti oikeasti ollut lukemistamme vastaan, ja saimmekin tehdä retkiä menneisyyteen, romantiikkaan ja seikkailuihin mielin määrin.  Kirjastonhoitaja oli vanha täti, joka kai piti lukuinnostamme ja lainasi meille joskus poistettujakin kirjoja, kuten kellarista kannettomana löytyneen Alistair MacLeanin Kahlenuken.

Kirjarakkaus on minulla säilynyt.  Olen aina lukenut paljon, todella paljon.  Nuorempana myös keräsin kirjoja, jotka halusin lukea useaan kertaan.  Nyttemmin olen hieman yrittänyt hillitä ostamista.  Mieheni sanoi, ettei kaikkia kirjoja tarvitse ostaa itselleen, kun niitä saa kirjastosta lainaksi.  Siitä huolimatta on kirjoja, jotka ehdottomasti haluan omistaa. 

Hyllystämme löytyvät muun muassa kaikki Agatha Christien suomennetut salapoliisitarinat, joitakin myös englanninkielisenä.  Olen lukenut ne vaikka miten moneen kertaan ja aina ne kiinnostavat.  Christien kerronta on siitä mukavaa, että siinä ei mässäillä murhalla, vaan kertomus painottuu tutkimukselle, joka sekin tarjoaa jännitystä aivan riittämiin. Jotkut sanovat, että Christie olisi kirjoissaan matkinut Sherlok Holmesia.  Joitakin yhtymäkohtia ehkä onkin, mutta Hercule Poirot on kuitenkin aivan omaa luokkaansa.  Luen mielelläni muitakin salapoliisitarinoita, varsinkin lomilla ja halutessani rentoutua.  Myös tietyntyyppinen romantiikka kiinnostaa.  Tällaisia kirjoja lukiessaan ei tarvitse vaivata pääparkaansa miettimällä kaikkia hienoja sivuvivahteita.  Siksi ne ovat niin rentouttavia.

Olen löytänyt jotkin lapsuuteni kirjat uudelleen.  Tällaisia ovat esimerkiksi Anni Swanin tarinat.  Liekö ollut entisaikaan tapana, että tarinassa pitää aina olla jokin opetus?  Tottisalmen  perillinen, Iris rukka, Ollin oppivuodet, Pauli on koditon – melkein tulee itku silmään, kun niitä ajattelee.  Lapsiparat joutuivat kokemaan monenmoista kauheutta, mutta lopulta kaikki kääntyi hyväksi.  ”Iris juoksi kevyesti rantapolkua ylös rakennukselle.  Kaikki oli ennallaan.  Kissakin istui portailla… Hänen oli niin hyvä ja turvallinen olla.”  Hirveän pateettista.  Mutta, ah, niin ihanaa niitä oli lukea.

Luen mielelläni uudelleen sellaisia kirjoja, joista olen joskus ollut aivan haltioissani.  On mielenkiintoista todeta, että näin vuosien jälkeen lukukokemus voi olla aivan erilainen, kuten Doris Lundin kirja Eric, joka on tosipohjainen kertomus leukemiaa sairastavasta ja siihen myöhemmin kuolevasta nuoresta miehestä.  Nuorena luin sitä innolla, väliin itkien, väliin nauraen, kynän kanssa alleviivaten merkittävimpiä kohtia, vielä vuosien jälkeen maistellen lukukokemustani ja haluten sen joskus uusia.  Vuosi sitten sain käsiini taas tuon kirjan ja innoissani aloin lukea sitä uudelleen.  Mutta se ei avautunut minulle enää, enkä pystynyt samalla lailla asennoitumaan Ericin kokemuksiin ja elämään.  Tuntui vain lapselliselta, miksi olin siitä aiemmin niin innostunut.  Miltei kauhistuin sitä, käykö kaikelle koetulle näin, ellei kokemusta aina välillä päivitä.

Minä todella rakastan kirjoja.  Rakastan lukemista.  Olen onnellinen ihminen, kun minulla on näkevät silmät ja voin elää toisia elämiä, kokea toisia kokemuksia, seikkailla toisia seikkailuja, matkustaa maailman ympäri omassa kodissani.  Olen onnellinen myös siitä, että voimme yhdessä mieheni Jaakon kanssa jakaa rakkauden lukemiseen, kirjoihin.  Autiolle saarelle jos joutuisin, niin aivan varmasti valitsisin mukaani vinon pinon kirjoja!