"Minä käyn sinun edelläsi ja tasoitan kukkulat, minä murran vaskiovet ja rikon rautasalvat.
Minä annan sinulle aarteet pimeän peitosta, kalleudet kätköistänsä, tietääksesi, että minä, Herra, olen se, joka sinut nimeltä kutsuin, minä, Israelin Jumala."
(Jes 45)
maanantai 15. syyskuuta 2014
lauantai 13. syyskuuta 2014
TAUKO ELÄMÄSTÄ
Olen henkisesti ihan loppu.
Katki. Poikki. Irti.
Tänään huomasin, että en kerta kaikkiaan enää jaksa.
Sitä kuvittelee olevansa vahva. Minä olen aina luullut olevani vahva. Kenenkään kuolema ei kosketa kuin sen tapahtumanhetken, ja hautajaisten jälkeen kaikki palautuu ennalleen. Sairauksien yli en pääse, niiden kanssa pitää elää joka päivä. Mikään loukkaus ei koske kuin sen hetken, kun se sanotaan tai tehdään. Olen oppinut vastaamaan niihin loukkaamalla takaisin, kovettamalla itseni. Itkenyt sitten kotona, jos olen itkenyt. En ole uskaltanut myöntää, että sattuu.
Itse olen satuttanut muita, joskus jopa tarkoituksella. Ja katunut sitten jälkeenpäin, joskus miltei heti, mutta myöntämättä sitä koskaan kenellekään. Minuunkin on sattunut, paljon, lujaa, vielä vuosiakin jälkeenpäin. En ole sitäkään myöntänyt.
Nyt tuntuu, että en enää jaksa.
Olen jo tehnyt irtioton työstä. En vain jaksanut enää työtovereita, oppilaita, yhteistyökumppaneita. En enää moneen vuoteen. Eikä se latausvuodeksi tarkoitettu virkavapaa, joka sitten muuttuikin sairausvuodeksi, yhtään auttanut asiaa.
Nyt teen irtioton harrastuksista. Keväällä en jaksanut enää kutoa. Ompeluseuroissakin istuin vain, kuuntelin ja katselin, kun muut kutoivat. Minä en. Velipoika toimittaa lankoja (hän on niin suloinen), otan ne vastaan ja tarjoan muiden käyttöön, lähetyksen hyväksi. En jaksa enää lukea. Toivorikkaana ostan lisää kirjoja poistomyynnistä. Pinot kasvavat ja leviävät, odottavat lukemista. Ehkä joskus. Valokuvaus ei enää kiinnosta. Häissä vielä sain kuvattua, laivamatkalle en ottanut edes kameraa mukaan. Ehkä luovun niistä ja annan sellaiselle, joka vielä jaksaa.
Jaakosta en tee irtiottoa. Hän on minun elämäni tärkein ihminen. Ilman häntä en jaksaisi enää lainkaan <3 Mutta pelkään, että vain pahoitan hänen mielensä ja tuotan surua.
Toivoisin, että olisi jokin rauhallinen paikka, jossa voisin olla. Ei tarvitsisi ajatella mitään arjen juttuja. Ei rahojen riittävyyttä, ei pakkasen purevuutta, ei lisääntyvää sairautta, ei muita ihmisiä. Tiedän, tiedän. Ei sellaista paikkaa ole olemassakaan. Ehkä minä rakennan sen sisälleni. Muuten en enää jaksa.
Katki. Poikki. Irti.
Tänään huomasin, että en kerta kaikkiaan enää jaksa.
Sitä kuvittelee olevansa vahva. Minä olen aina luullut olevani vahva. Kenenkään kuolema ei kosketa kuin sen tapahtumanhetken, ja hautajaisten jälkeen kaikki palautuu ennalleen. Sairauksien yli en pääse, niiden kanssa pitää elää joka päivä. Mikään loukkaus ei koske kuin sen hetken, kun se sanotaan tai tehdään. Olen oppinut vastaamaan niihin loukkaamalla takaisin, kovettamalla itseni. Itkenyt sitten kotona, jos olen itkenyt. En ole uskaltanut myöntää, että sattuu.
Itse olen satuttanut muita, joskus jopa tarkoituksella. Ja katunut sitten jälkeenpäin, joskus miltei heti, mutta myöntämättä sitä koskaan kenellekään. Minuunkin on sattunut, paljon, lujaa, vielä vuosiakin jälkeenpäin. En ole sitäkään myöntänyt.
Nyt tuntuu, että en enää jaksa.
Olen jo tehnyt irtioton työstä. En vain jaksanut enää työtovereita, oppilaita, yhteistyökumppaneita. En enää moneen vuoteen. Eikä se latausvuodeksi tarkoitettu virkavapaa, joka sitten muuttuikin sairausvuodeksi, yhtään auttanut asiaa.
Nyt teen irtioton harrastuksista. Keväällä en jaksanut enää kutoa. Ompeluseuroissakin istuin vain, kuuntelin ja katselin, kun muut kutoivat. Minä en. Velipoika toimittaa lankoja (hän on niin suloinen), otan ne vastaan ja tarjoan muiden käyttöön, lähetyksen hyväksi. En jaksa enää lukea. Toivorikkaana ostan lisää kirjoja poistomyynnistä. Pinot kasvavat ja leviävät, odottavat lukemista. Ehkä joskus. Valokuvaus ei enää kiinnosta. Häissä vielä sain kuvattua, laivamatkalle en ottanut edes kameraa mukaan. Ehkä luovun niistä ja annan sellaiselle, joka vielä jaksaa.
Jaakosta en tee irtiottoa. Hän on minun elämäni tärkein ihminen. Ilman häntä en jaksaisi enää lainkaan <3 Mutta pelkään, että vain pahoitan hänen mielensä ja tuotan surua.
Toivoisin, että olisi jokin rauhallinen paikka, jossa voisin olla. Ei tarvitsisi ajatella mitään arjen juttuja. Ei rahojen riittävyyttä, ei pakkasen purevuutta, ei lisääntyvää sairautta, ei muita ihmisiä. Tiedän, tiedän. Ei sellaista paikkaa ole olemassakaan. Ehkä minä rakennan sen sisälleni. Muuten en enää jaksa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)