Ensin katosi kieli. Se vähäinenkin osaaminen hävisi. En muista sanoja puhuessani. Kuunnellessa sanat kyllä palautuvat suurimmaksi osaksi mieleeni. Bye bye english ja muut.
Uuden oppiminen on työn ja tuskan takana. Ei minulla koskaan ole mitään kielipäätä ollutkaan, mutta nyt se vähäinenkin on heittänyt hyvästit :(
Sitten hävisivät käsityöt. Aikoinaan tein siskontytöille tosi kauniita vaatteita, ja myös siskolle puseroita monenmoisia. Jaakollekin kerkesin muutaman puseron kutoa. Ristipistotöitä tein todella paljon, samoin kanavatöitä. Virkkasin verhoja ja liinoja. Kudoin valtavat määrät sukkia. Myyjäisissä oli aina kukkurakuormin myytävää.
Sitten huomasin, että lastenvaatteet eivät enää onnistuneet. Ja yhtenä päivänä sitten huomasin, että edes villasukka ei enää onnistu. En osaa tehdä kantapäätä! Se oli kova kokemus. Ehkä vielä hartiahuiveja ja peittoja saisin aikaiseksi. Niin toivon.
Leipomistaidon katoaminen oli kurja kokemus. Olin leipomassa piirakoita ja kakkuja tasauspäivän myyjäisiin. Kolme piirakkaa ja neljä kakkua. Kaikki epäonnistuivat! Mikään hyvä ruuanlaittaja en ole koskaan ollut, mutta leipoa olen osannut (paitsi pullaa). Nyt mikään ei onnistunut. Ilman varoitusta saimme itsellemme kahvileipää pitkäksi aikaa.
Vielä tänä kesänä päätin kokeilla. Tarkoitus oli viedä veljen mökille toscakakku. Olin leiponut sellaisen varmaan sata kertaa, töihin, juhliin, myyntiin. Aina se oli onnistunut täydellisesti. Nyt tein koekakun juhannuksena - ja se epäonnistui. En melkein uskonut sitä.
Viime kesänä huomasin, että en osannut enää valokuvata. Minulla oli hyvä kamera. Olin ottanut onnistuneita kuvia huonommillakin. Kuvasin luontoa ja ihmisiä, joitakin tilaisuuksia, matkoilla, tapahtumissa... Sitten en enää tavoittanut kuvissa 'sitä jotakin'. Kuvia voi räpsiä, mutta ellei niissä ole tarinaa, ne ovat vain sieluttomia kuvia.
Oli siis aika luovuttaa kamera siskontytölle, joka toivottavasti ahkerasti käyttää sitä :)
Jäähyväisiksi järjestin viime syksyn messuilla kuvanäyttelyn 'Pyhäjokisia naamoja'. Myin ja annoin pois kaikki ne kuvat. Nyt napsin enää satunnaisesti jotain iPadin kameralla.
Vuosi sitten luovuin töistäni. Minun oli pakko. En enää jaksanut nuorten lisääntyvää ylimielisyyttä. En myöskään pysytellyt enää nopeutuvan teknologian perässä.
Virkavapausvuoden aikana oli jo tapahtunut niin paljon muutoksia, että minulla on työ niiden oppimiseen kaiken sen uuden lisäksi, mitä kohtasin tulevana vuotena. Kun sitten sain tietää, mitä kaikkea seuraava vuosi, ja sitä seuraavat toisivat mukanaan, päätin että minun on aika myöntää totuus. Rehtori aina sanoi, että osaan. Mutta se 'osaaminen' oli minulla niin työn ja tuskan takana, että päivät muuttuivat liian rasittaviksi.
Palkka, se vähäinenkin, jäi saamatta, mutta ei ollut vaihtoehtoa. Aiemmin rakastin sitä työtä, teinkin sitä 'miltei ilmaiseksi', pidin työtovereistani ja oppilaista. Nyt kova maailma oli saavuttanut meidät.
Raamatusta löysin paikan, joka kuvastaa hyvinkin tilannettani. Se on siellä useaan kertaan, joten lienee tärkeä viesti:
"Sillä sille, jolla on, annetaan ja hänellä on oleva yltäkyllin.
Mutta siltä, jolla ei ole, otetaan pois sekin, mikä hänellä on."
Matt. 13:12, 25:29, Mark. 4:25, Luuk. 12:48, 19:26.
Tähän on siis tultu. Pelolla odotan, mitä minulta seuraavaksi viedään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti