Tämä laulu on soinut mielessäni toista viikkoa. Kuin Vili olisi tiennyt tulevan ja lähettänyt viestin. Sanat ovatkin kuin Vililtä. Itkettää, että se ei enää näe ensi kevättä eikä kuule lintujen laulua. Linnut ovatkin eilen ja tänään käyneet usein kurkkimassa eri huoneiden ikkunoista. Vein äidiltä tulleen linnun vartioimaan Vilin hautaa. Ehkä nekin vaistoavat jotain...
"Mun sydämeni tänne jää
Kun aika on mun mennä pois.
Syystuuli vaan soi lauluaan
kuin kaiken tietää vois.
Mun sydämeni tänne jää
aina asuinpaikalleen,
vaik itse saan vain viivähtää
kesäiltaan viimeiseen.
Sä kevään näät taas kerran
ja kuulet laulun lintujen.
Jos herkistyt ees hetken verran
silloin ymmärrät sen:
mun sydämeni tänne jää,
se lähelläsi aina on.
Sen tavoitat, jos haluat,
vaikka maa ois lauluton."
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
MUISTOT VAIN JÄLJELLE JÄÄ
Muistat minua
Pihlajan tuoksuva tuuli,
ruohonviileä käden alla.
Kosketus mielen ihoon
ja aistit tietävät:
juuri nyt sinä muistat minua.
(Helena Anhava)
perjantai 1. marraskuuta 2013
VILI ON KUOLLUT :'(
Jaakon kanssa ruvettiin etsimään Viliä. Kuljettiin ympäri puutarhaa ja huudettiin sitä. Jaakko kävi Minkintielläkin, jos Vili olisi mennyt siellä asuvaa kissaa moikkaamaan. Ei näkynyt, ei kuulunut. Vähän päästä tuli yksi nainen koiransa kanssa kertomaan, että heidän lapsensa olivat nähneet kuolleen kissan tien vieressä ja arvelivat sen olevan meidän. Mentiin katsomaan, ja olihan se. Siellä Vili makasi kyljellään, suu verisenä ja kangistuneena.
Nainen kertoi, että joku poika oli ajanut sen päälle. Ei ollut kuulemma kova vauhtikaan ollut. Luulenpa vaan, että oli. Vili oli aina niin varovainen autojen ja muittenkin moottorivehkeitten suhteen. Se ei jäänyt tielle istumaan ja odottamaan, että auto ajaisi päälle. Tahallinen teko se oli! Sen tietää siitäkin, että raukkis ei tullut edes meille kertomaan asiasta, vaikka varmaan tiesi, että oli meidän kissa. Mlkein meidän portilla!
Olen kyllä tosi surullinen sen kuolemasta. Vili oli niin hurjan viisas kissa, välillä kuin ei kissa lainkaan. Pieni auttaja ja lohduttaja kissan ruumiissa. Ymmärtäväisillä silmillään se katsoi ja kuunteli, kun sille puhui. Se totteli, kun jotain pyysi. Ei koskaan riipinyt verhoja tai tapetteja, ei syönyt kukkia, ei tehnyt tarpeitaan sisälle, vaikka olisi ollut pitkäänkin yksin.
Kun äiti kuoli, se kulki lohduttavana vierellä. Samoin viime talvena, kun olin jalaton. Se vaistosi, milloin toinen tarvitsi lohdutusta. Se tuli viereen nukkumaan. Kun sitä leikitti, se ei koskaan kynsinyt; veti kynnet heti sisälle, kun huomasi käden. Sillä oli niin söpöt vaaleanpunaiset anturat ja nenä.
Ulkona puuhastellessa Vilin piti aina olla mukana. Kun perkasin kukkapenkkejä, kukkien joukossa hyppelehti harmaa karvakerä pyydystellen ötököitä. Kun Jaakko poimi marjoja, pinosi puita tai vaihtoi autonrenkaita, Vili halusi aina mukaan. Se kulki perässä, kun käveleskeltiin. Se istui keinussa vieressä tai terassilla jalkojen juuressa. Kun tuli kotiin, se kipitti vastaan, joskus unisena silmät sirrillään. Se oli seurallinen ja halusi tutustua meillä vieraileviin ihmisiin.
Vili eli täysillä meidän kanssamme. Unohtamatta omia kissamaisia retkiään. Suuri oli se myyrien määrä, jonka se kiikutti naukuen nähtäväksemme.
Se tarjosi lämpöä, rakkautta ja hyrinää ihan lahjaksi ja vaikka kuinka paljon <3
En ymmärrä, miksi meidän ei annettu pitää sitä kuin kolme vuotta! Keneltä se olisi ollut pois?
Nainen kertoi, että joku poika oli ajanut sen päälle. Ei ollut kuulemma kova vauhtikaan ollut. Luulenpa vaan, että oli. Vili oli aina niin varovainen autojen ja muittenkin moottorivehkeitten suhteen. Se ei jäänyt tielle istumaan ja odottamaan, että auto ajaisi päälle. Tahallinen teko se oli! Sen tietää siitäkin, että raukkis ei tullut edes meille kertomaan asiasta, vaikka varmaan tiesi, että oli meidän kissa. Mlkein meidän portilla!
Olen kyllä tosi surullinen sen kuolemasta. Vili oli niin hurjan viisas kissa, välillä kuin ei kissa lainkaan. Pieni auttaja ja lohduttaja kissan ruumiissa. Ymmärtäväisillä silmillään se katsoi ja kuunteli, kun sille puhui. Se totteli, kun jotain pyysi. Ei koskaan riipinyt verhoja tai tapetteja, ei syönyt kukkia, ei tehnyt tarpeitaan sisälle, vaikka olisi ollut pitkäänkin yksin.
Kun äiti kuoli, se kulki lohduttavana vierellä. Samoin viime talvena, kun olin jalaton. Se vaistosi, milloin toinen tarvitsi lohdutusta. Se tuli viereen nukkumaan. Kun sitä leikitti, se ei koskaan kynsinyt; veti kynnet heti sisälle, kun huomasi käden. Sillä oli niin söpöt vaaleanpunaiset anturat ja nenä.
Ulkona puuhastellessa Vilin piti aina olla mukana. Kun perkasin kukkapenkkejä, kukkien joukossa hyppelehti harmaa karvakerä pyydystellen ötököitä. Kun Jaakko poimi marjoja, pinosi puita tai vaihtoi autonrenkaita, Vili halusi aina mukaan. Se kulki perässä, kun käveleskeltiin. Se istui keinussa vieressä tai terassilla jalkojen juuressa. Kun tuli kotiin, se kipitti vastaan, joskus unisena silmät sirrillään. Se oli seurallinen ja halusi tutustua meillä vieraileviin ihmisiin.
Vili eli täysillä meidän kanssamme. Unohtamatta omia kissamaisia retkiään. Suuri oli se myyrien määrä, jonka se kiikutti naukuen nähtäväksemme.
Se tarjosi lämpöä, rakkautta ja hyrinää ihan lahjaksi ja vaikka kuinka paljon <3
En ymmärrä, miksi meidän ei annettu pitää sitä kuin kolme vuotta! Keneltä se olisi ollut pois?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)