KISSOISTA JA KOIRISTA

Ensimmäinen koiramme, Piski, oli suomenpystykorva, joka tuli meille Marttilasta, kun mamma ja eno muuttivat Turkuun. Sitä seurasi Karjalan karhukoira Nalle. Se tuli enon vaimolta, kun nämä menivät naimisiin. Sitten oli vuorossa karhukoira Musti ja tämän sekarotuinen pentu Penu.

Sen jälkeen oli joitakin koirattomia vuosia, kunnes sydämemme vei dobermanni  Ruffe. Olin silloin jo muuttanut pois kotoa ja vein sen äidille lahjaksi. Ruffe oli leikkisä ja rakasti perhettään yli kaiken. Aina, kun menin kylään, se nosti tassunsa harteilleni ja sitten halattiin :D Ruffe tykkäsi joskus pelotella ohikulkijoita menemällä tien päähän haukkumaan niitä.  Koskaan se ei tontilta poistunut yksin tai ilman lupaa, mutta tykkäsi  hirvistellä :D :D

Myöhemmin Ruffe sai veljen perheestä kaverikseen lassie Prissen. Viimeisinä vuosina äidillä oli vielä pitovaikeuksien takia veljeltä tullut karhukoira, jonka nimi justiin nyt hävisi muistista. Se on kuitenkin vielä elossa ja ilahduttaa uutta perhettä.

 Kissoja alkoi tulla sen myötä, kun mamma 60-luvulla muutti meille.  Ensimmäinen oli harmaa kissa, jonka naapurin mustaa magiaa harrastanut nainen tappoi ja ripusti hännästä roikkumaan omenapuuhunsa meidän nähtäväksemme.

Seuraavat kissat meille tulivatkin vasta 72, musta Jussi ja kirjava Osku.  Osku osoittautuikin tytöksi ja sen kolmesta pennusta harmaa Nökö jäi  ilahduttamaan meitä. Enimmillään niitä oli siis kolme kerrallaan. Kaikki  kissat hävisivät samaan aikaan, myös naapurustosta (naapurin nainen oli jo  kuollut ja mies muuttanut pois). Lehdessä oli juttua, että Tyksin  laboratorio oli ostanut koe-eläimiä ja käytiin katsomassa, jos meidän kissat olisivat siellä. Ei kuitenkaan päästetty sinne ja niinpä se jäi  arvailujen varaan :(

Myöhemmin sisko sai Maskusta mustan pennun, joka oli sitten Jussi II. Minä asuin silloin Raision keskustassa ja sain ystävältäni pienen tyttökissan. Lissu oli hirveän arka tuolloin, uudet hajut varsinkin pelottivat. Piileskeli sängyn alla tai kahvinkeittimen takana, kun jotain
uutta tuli. Tykkäsi repiä tapetteja, kun seinät olivat jotain kipsilevyä  tai mitä lie niissä ekoissa elementtitaloissa. Piti tapetoida kaikki uusiksi, kun muutin Turkuun. Siellä olikin maalatut kovalevyt, joten Lissu tyytyi ryijyyni :)
 
Siskolla oli tuon villikissan jälkeen vielä kolmaskin musta, Jussi III, joka vielä asui Raisiossa. Myöhemmin hänellä olleita kissoja - Kolli, Mustonen, Ruuskanen, toinen Mustonen - emme mainitse...

Minulle seuraava kissa tuli vasta Keikkulassa. Siellä yksi hylätty kesäkissa saatiin pyydystettyä seuraavana keväänä metsästä. Paasikivi-opiston naiset sen pyydystivät ja kuljettivat minulle. Kerran karkasi takaisin, mutta kotiutui sitten. Sekin oli musta, joten nimeksi tuli Jussi IV. Se oli hauska otus. Tykkäsi käydä asuntolassa katsomassa mammoja ja valittamassa kaikille, ettei ole ruokaa nähnytkään. Kuuli kuitenkin heti, kun avasin oven ja syöksyi matkaan, siivoojat kertoivat.  Jonkun kanssa se tappelikin, kun oli kerran silmäkulma auki. Vietiin se lääkäriin, missä istui pöydällä ihan paikallaan lääkärin tutkiessa, ei tarvinnut edes kiinni pitää. Mourusi pahalla äänellä, mutta ei yrittänytkään tehdä mitään.

Pehmopeppu (Väinö) oli silloin vielä mulla ja nämä kaksi solmivat oitis aselevon. Nuuhkiminen oli sallittua, mikään muu ei. Myöhemmin, kun muutin torpasta paritaloon ja kuljetin tavaroita kottikärryillä, Jussi kulki koko ajan vierellä. Kuorma toisensa jälkeen, edestakaisin. Seuraavana päivänä se kuitenkin ruokiksella istui torpan portailla. Naureskelin sille, että eikö se muistanut muuttoa. Sen jälkeen se osasi aina oikeaan kotiin.

 Kullanmuruun Jussi rakastui, kuten kaikki muutkin kissat kautta aikojen :).
Aina piti olla sylissä hyrisemässä. Oli todella surullista, että sitä ei voinut kuljettaa tänne, kun se ei kestänyt autossa olemista. Onneksi se sai kodin Keikkulan kosmetologin luona. Se oli viisas kissa, tosi älykäs ja huomaavainen. Sitä tuli ikävä.

Täällä Pyhäjoella meillä oli viikon verran yksi pikkukissa, joka oli luvattu siskontytölle, kun tyttöjen molemmat kissat olivat kuolleet. Toinen sai omansa sieltä. Ruusperi oli 2kk ja aivan ihana. Oli tottunut syömään keitettyä perunas ja sitä se meilläkin sai, muun lisäksi tietysti. Me pidettikn makuuhuoneen ovi aina kiinni, ettei se menisi sängyn alle, kun sieltä se olisi hankala saada pois. Iltaisin nukkumasn mennessä kiikutin sen takimmaiseen huoneeseen ja juoksin äkkiä makkariin. Aamulla, kun avasi oven, niin tämä oli sen takana ja hyrisi vimmatusti. Sillä oli varmaan ollut orpo olo koko yön. Kun tein ruokaa, niin Ruusperi oli mun kämmenellä katsomassa. Kaikki ruoka-aineet piti ensin antaa sille nuuskittavaksi. Paras nukkumapaikka oli, tietenkin, kullanmurun syli.

Kun lähdettiin viemään sitä Maskuun, laitettiin takapenkille iso pahvilaatikko, jossa oli nukkumapaikka, hiekkalaatikko ja vähän ruokaa. Ruusperi kiersi ensin auton joka sopen, totesi sitten, että kuljettajan jalkoihin ei mennä ja pysytteli muualla. Pääasiassa se nukkui pahvilaatikon lipareella, joka nojasi etupenkin päätukeen. Kun pysähdyttiin kahvittelemaan, muru kävi sisällä ja minä annoin maitoa ja lihaa Ruusperille. Me tytöt nautiskeltiin vaan autossa. Sen kissan kanssa ei ollut vaikeuksia pitkälläkään matkalla :)

Sitten murun sisko kuoli ja tämän tytär opiskeli Oulussa. Vili jäi kodittomaksi. Oli elokuu ja  kuljetettiin Vilin tavaroineen meille. Vili oli sellainen ihmisistä piittaamaton, yksinkulkija. Kyllä sitä vieraillessa sai justiin sängyllä silittää, mutta siihen se jäikin. Kerran kun olivat matkoilla, käytiin syöttämässä sitä. Vili pakeni heti, kun kuuli oudot askekeet. Sisällä ollessaan se oli tiputtanut ikkunalta kukkapurkit. Vähän epäiltiin, miten se meille kotiutuisi. Välimatkaa oli vain puoli kilometriä, joten äkkiäkös se pinkaisi takaisin entiseen kotiinsa. Se tuotiin pari kertaa takaisin, joten se ei mennytkään enää sinne asti vaan jäi tien toiselle puolelle ojaan. Meillä on kesäisin ovi auki, ja yhtenä päivänä se vaan muina kissoina tepasteli sisään ja ruokakupille. Ihan kuin olisi todennut, että täällä hänen nyt pitää olla, jos aikoo syödä ja nukkua.

Vilin koko olemuskin muuttui. Siitä tuli seurallinen ja hyväilynkipeä kissa. Kullanmurun sisarukset kun kävivät hakemassa hautajaiskuvia, ihmettelivät jaloissa kiehnäävää Viliä, että "onko tämä se sama kissa!" Vili oli 8v, kun se meille tuli ja toiset 8v se vielä kerkesi olla. Yhtenä päivänä se vaan hävisi. Se pelästyi, kun autotallista kuului kolinaa ja juoksi
eteisen lattialle istumaan ja naukumaan. Ajattelin, että siinäpähän nau'ut, enkä yhtään lohduttanut sitä. Enpä arvannut, että se olisi viimeinen kerta, kun sen näin. Ovessa kuljettiin edestakaisin ja se oli jossain vaiheessa pujahtanut ulos. Illalla ruvettiin etsimään, kun ei kissaa näkynyt. Ei löynyt, vaikka monta päivää kierreltiin ja huudeltiin. Käytiin kaikki paikat entisen kodin ympäristöjä myöten. Museoalueella näkyi lumessa jäljet menevän yhden aitan alle. Mentiin sinnekin kutsumaan, mutta mitään ei kuulunut. Liekö tuo mennyt tekemään kuolemaa. Kissat tekevät niin joskus.

Sitten oltiin monta vuotta kissattomia kunnes Vili II asettui taloksi. Ekan kesän se kuljeskeli vielä paljon jossain. Oli nähty apteekin oven takana ja työkaveri oli nähnyt pihallaan, toisella puolen valtatietä. En tiedä mitä etsi. Ilmoitettiin siitä, mutta kukaan ei omakseen tunnistanut.
Kuitenkin oli selvästi hyvin pidetty, leikattu ja opetettu. Ja puhdasrotuinen. Mietittiin, josko oli omistaja kuollut, kun kissa oli lähtenyt etsimään uutta kotia. Meille se sitten päätti jäädä. Oli
varmaan huomannut kullanmurun sylin paremmuuden muihin nähden :D. Tämä kissa oli
myös todella viisas, empaattinen ja varovainen. Siksi en tajua, miten se saattoi jäädä auton alle. Sitä ovat muutkin ihmetelleet. Nuori nainen vielä, ja kerkesi meitäkin ilahduttaa niin vähän aikaa. Ehkä se oli meille lähetetty enkeli, jonka tarkoitus oli auttaa meidät äidin sairauden ja kuoleman yli, ja minun sairasvuoteni yli. Sitten se oli hyrinänsä hyriseyt ja palasi takaisin <3

Jotkut sanovat, etteivät eläimet mene taivaaseen. Mutta menevät ne! Raamatussakin kerrotaan, miten leijona ja karitsa kulkevat yhdessä laitumella, kun ei enää ole vihaa eikä pelkoa. Siellä sitä sitten on kissa- ja kouralauma vastassa ;)

RAKKAUSTARINA

Käsiini sattui 1980-luvulla julkaistu Marjorie Holmesin kirja Suuri rakkaus, Marian ja Joosefin tarina.

Tarinahan on osin tuttu Raamatusta, mutta tämä kirja päättyi siihen, mistä Raamatun kertomus alkaa.

Kirja kertoo teini-ikäisen tytön ja nuoren puusepän tarinaa. He olivat tavallisia ihmisiä, joille tapahtui ihme: Jumala valitsi heidät maallisiksi vanhemmiksi omalle Pojalleen.  Heille uskotun suunnattoman vastuun lisäksi he joutuivat kohtaamaan monia ristiriitoja, arvostelua ja vastustusta.

Kirjaa lukiessa eteen tulee paljon asioita, joita ei ole ennen tullut ajatelleeksi.  Maria ja Joosef elivät yli 2000 vuotta sitten täysin erilaisessa ympäristössä kuin me nykyään. Jos ajattelee elämäämme vaikka vain satakin vuotta taaksepäin, heidän tarinansa olisi ollut melkoinen uutispommi ja herättänyt uteliaisuuden, naurun ja epäilyn lisäksi kauhua, kenties johtanut kuolemaankin.

Kirjassa on hyvin kuvattu Marian vanhempien epäusko tämän kerrottua odottavansa lasta. Jumalan Poikaa vielä kaiken lisäksi.  Juuri kihlautuneen nuorikon luultiin tehneen aviorikoksen, jonka seurauksena olisi kivityskuolema.  Myös tuoreen sulhasen oli vaikea uskoa Mariaa.

Maria saa tukea tädiltään Elisabetilta, joka on kokemassa äitiyden vanhoilla päivillään. Koska Jumala on puhunut hänellekin, hän uskoo heti Mariaa ja auttaa tätä.  Kunnes Maria palaa kotikyläänsä kaiken kummastelun ja kuiskuttelun keskelle.  Jumala kuitenkin puhuu Joosefille ja tämä hyväksyy tilanteen. Myöhemmin muutkin läheiset uskovat, että Jumala on tämän aikaansaanut.

Messiasta odotetaan, siitä kertovat ennusmerkitkin. Mutta olisiko Marian lapsi tuo kauan odotettu Messias, juutalaisten pelastaja, sitä harva uskoi.

Myöhemmin nuoripari lähti Betlehemiin verolle pantavaksi ja sen jälkeen kertomus kulkeekin jo tuttua latuaan.

Yllättäviä ajatuksia kirja herätti. Noiden ihmisten jokapäiväistä elämää ja eteen tulleita tilanteita ei tule ajatelleeksi. Monipolvinen rakkauskertomus tosiaan.

PÄÄSIÄISEN SANOMAA

Tuli ja meni, pääsiäinen. Koko viikko pysähdytti ajattelemaan.
Palmusunnuntai -
Malkamaanantai -
Tikkutiistai -
Kellokeskiviikko -
Kiirastorstai -
Pitkäperjantai -
Lankalauantai -
ja vihdoin
Pääsiäispäivät - Jeesuksen herääminen kuolleista ja näyttäytyminen.

Ymmärrän hyvin, miksi joulu on pääsiäistä suositumpi juhla.
Joulun lapsi on kesy vauva, pääsiäisen Jeesus koko maailman Herra.
Siinä on iso ero.

Ellei Jeesus olisi Kristus, Jumalan Poika, pääsiäisen tapahtumilla ei olisi meille mitään merkitystä.
Ellei Jeesus olisi noussut kuolleista, Hänen kuolemallaankaan ei olisi meille mitään merkitystä.
Se olisi vain hyvä teko.

Mutta nyt Jeesuksen kuolema, kuolleista herääminen ja helatorstaina tapahtuva taivaaseen nouseminen antavat meille toivon ikuisesta elämästä.

Tämä kuva kertoo todellisuuden, mitä harvoin tulee ajatelleeksi. Raamatussakin sanotaan, että Kristuksessa nukkuneille ei ole kuolemaa. Kuolema on Raamatun mukaan ero Jumalasta, ja sitä uskova ei joudu kokemaan. Kuolemanjälkeinen elämä onkin siis vain tämän maallisen elämän jatkumista taivaassa =)

PÄÄSIÄISPAASTON AIKAA

Laskiaissunnuntai. Laskeudutaan pääsiäiseen. Siitä alkaa 40 päivän paasto, joka päättyy tuhkakeskiviikkona.

Jeesuksen esimerkkiä seuraten paasto on ajoitettu. Mutta nykyään se sisältää vain joukon kieltäymyksiä, ei täyttä paastoa. Liekö se aiemminkaan sitä tehnyt?

Nautintoaineet on tarkoitus hylätä täksi ajaksi. Jotkut hylkäävät myös muuta, kuten punaisen lihan ja hapanleivän. Vai kuulukohan happamaton leipä vasta lähemmäs pääsiäistä? Tai vain juutalaisille?

Paastonaikaa ei kuitenkaan ole tarkoitus viettää vain ruumiillisesti, vaan myös henkisesti ja hengellisesti.  Tarkoitus lienee tutkiskella omaa sydäntään ja lähestyä Jumalaa. Miettiä omaa suhdettaan pääsiäisen sanomaan ja ristin Herraan. Ja tehdä parannusta. Se onkin huomattavasti vaikeampaa kuin kahvista luopuminen.

Sana-lehdessä oli pienet kirjoitukset liittyen pääsiäiseen. Eräs totesi näin:
"Ymmärrän hyvin, miksi joulu on pääsiäistä suositumpi juhla. Joulun lapsi on kesy vauva, pääsiäisen Jeesus koko maailman Herra. Siinä on iso ero."

TAIVASLAULU

Kauheasti on meuhkattu Pailiina Rauhalan kirjasta Taivaslaulu. Kirja käsittelee lestadiolaisuutta, lähinnä yhden perheen kantilta. Tällaisen käsityksen ainakin sain siitä kolmasosasta, minkä jaksoin lukea.

Kirjastossa oli pitkä jono kyseiselle kirjalle. Laina-aika vain kaksi viikkoa. Ja moni oli sen jo ehtinyt lukea. Yhtään mielipidettä en kirjasta silti ollut saanut. Ihmiset vain totesivat lukeneensa sen

Saimme kirjan lainaksi yhtenä perjantaina. Lauantaina puolilta päivin Jaakko oli sen jo lukenut. Vaikka "se tuntui semmoisesta sepustukselta, etten minä sitä lue, mutta luin kuitenkin kokonaan."  Minä sen sijaan en lukenut. Alussa en meinannut millään päästä vauhtiin, mutta ajattelin sen myöhemmin paranevan. 

Tarina oli kuitenkin laahaava ja sekava. Välillä kertojana oli perheen äiti, välillä isä. Välillä käsiteltiin vanhoja asioita, lapsuutta tai tapaamisen aikoja. Koko kirja tuntui niin ahdistavalta. Siinä vaiheessa, kun perheen äiti toivoi, ettei heti tulisi taas raskaaksi, mutta saikin tietää odottavansa kaksosia, ja ahdistui, minäkin ahdistuin ja lopetin lukemisen.

Tämä pariskunta tuntui hieman modernimmalta ja olin huomaavinani pientä kapinahenkeä. Vähäistä irtiottoakin oli, mutta järjestelmä piti kiinni omistaan. Äiti joutui ahdistuksensa takia sairaalaan. Isä yritti herättää keskustelua netissä, mutta sai heti uhkailuja osakseen.

Mielestäni on kauheaa, kun uskonnon varjolla kahlitaan ihmisiä, oli kyseessä sitten mikä uskonto tahansa. Paavali sanoo, että "vapauteen Kristus vapautti meidät, älkäämme siis eläkö orjuudessa".

Tämä kirja siis jäi kesken kaikesta hehkuttelusta huolimatta. Aiheesta olisi voinut saada mielenkiintoisenkin kirjan.  Tai ehkä tämä ei vaan ollut oikea tapa käsitellä sitä.

ONNELLISTA VUOTTA 2014

Sitä on siirrytty uuteen vuoteen. Edessä on 364,5 päivää. Ensimmäinen puolikas jo takana ;)

Ilma on usvainen. Eilen pyrytti vähän lunta eikä illan vesitihku sitä ehtinyt sulattamaan. Joten maa on valkoinen, niin kuin joulunakin. Vettä on paljon, joki ääriään myöten. Lämpöasteita on vajaa kaksi. Ei siis kovin talvista.

Mutta uusi vuosi! Jaakko heti aamulla ylösnoustessa muisti vanhan koulussa oppimansa runon:

Taas on tullut tammikuu.
Uusi vuosi naurusuu
astuu portaat reippahasti
kaksitoista alas asti.
Niin on vuosi lopussa,
uusi jälleen alussa.

=D

KARISTA TOMU PÄÄLTÄSI

Tositarina sokeasta miehestä, hänen opaskoirastaan ja luottamuksen voitosta New Yorkin kaksoistorneissa.  Kirjan nimi suomeksi on 1463 porrasta ja sen ovat kirjoittaneet kirjan päähenkilö Michael Hingson apunaan Susu Flory.

Michael on syntymässään sokeutunut, kirjan tapahtuma-aikoihin viisikymppinen mies. Tarinan sankariksi nousee hänen opaskoiransa Roselle, joka pelkää ukkosta, mutta ei ollut moksiskaan terrori-iskun aiheuttamasta kaaoksesta.  Kirja on tarina heistä, kun he tuona päivänä 11.9.2001 laskeutuivat 78 kerrosta ja auttoivat samalla muita pakenemaan sortuvasta rakennuksesta. Tämä on myös Rosellen tarina.

Kirja ei sisällä pelkästään tuota yhtä päivää, vaan välillä tutustutaan Michaelin elämään vuosien varrelta. Kirjassa kerrotaan, miten vanhemmat päättivät alusta alkaen kohdella poikaansa samoin kuin muitakin. Miten sokeus määritellään? Sokeiden kansalaisoikeuksien uranuurtaja esittää sen näin: "Henkilön voidaan katsoa olevan sokea, jos hänen on pakko keksiä vaihtoehtoisia menetelmiä suoriutuakseen niistä asioista, joita hän tekisi, jos hänellä olisi normaali näkökyky."

Michael laitettiin normaaliin kouluun. Hän oppi käyttämään kuuloaan kaikuluotaimen tavoin ja osasi ajaa polkupyörällä kotikadullaan. Myöhemmin hän ajoi myös autoa ja lentokonetta, tosin apurin ollessa mukana. Koulunkäynti oli haastavaa, mutta Michael eteni opinnoissaan pitkälle. Tohtorin tutkinto jäi kuitenkin suorittamatta, kun häntä ei sokeuden takia päästetty suorittamaan fysiikan korkean tason opintoja. "Miksi ei? Miksi en ajaisi pyörällä tai autolla tai heittäisi tikkaa tai suorittaisi tohtorin tutkintoa fysiikassa? Miksi en yrittäisi, vaikka vain nähdäkseni, pystynkö siihen?" 

"En ajattele itseäni sokeana. Olen myös aviomies, ystävä, poika, veli, serkku, koiran omistaja, myyntipäällikkö, fysiikan maisteri, vanhojen radio-ohjelmien ystävä, kirjoittaja, puhuja, verkostoija, grillimestari, jäätelöntekijä, huumorimies, kirjatoukka, ratsastaja, rukouksen mies, nörtti, pianisti, maailmanmatkaaja ja tanssija. Ja tämä oli vasta alkua. Sokea mies löytyy sieltä jostain, mutta kaukaa listan loppupäästä."

Myös opaskoirat astuivat kuvioihin. Ensimmäisen jäädessä eläkkeelle remmiin astui toinen, Roselle.  "Roselle on kuin pieni menninkäinen, tarmokas ja hauskuutta rakastava. Se leikkii aina, kun vain voi ja tekee työtä, kun sen on pakko. Nahkaiset opaskoiran valjaat on Rosellen univormu - kun sillä on valjaat päällä, sen käyttäytyminen muuttuu. Siitä tulee keskittynyt ja rauhallinen; se ottaa työnsä vakavasti."

Tuo päivä alkaa normaalisti, kuten muutkin aamut. Michael esittelee työtoverinsa kanssa uutta tietotekniikkaan liittyvää ohjelmaa firmansa asiakkaille. Yhtäkkiä kuuluu kuin räjähdys, savua tulee porraskäytäviin ja yläosan kerroksista ikkunat lentävät ulos. He eivät tiedä, mitä on tapahtunut. Tulipaloa epäillään ja siksi toimisto tyhjennetään ja kaikki lähtevät kulkemaan portaita alas turvaan. 

"Päätän luottaa Rosellen harkintakykyyn ja niinpä en hätäänny. Roselle ja minä toimimme yhdessä... Menimme ulos samaan aikaan Rosellen ohjatessa minua varovasti rojun läpi. Se on rauhallinen ja keskittynyt, vaikka sen päälle putoilee tavaraa. Kävelemme nopeasti ja suuntaamme kohti pääkäytävää. Ihmiset juoksevat edestakaisin. Olemme sekasorron, savun ja metelin keskellä... Turvapaikka löytyy jostain alhaalta ja nuo 1463 porrasta ovat ainoa tie ulos."

Matka sujuu aluksi melko normaalia vauhtia. Kymmenen porrasta, käännös, yhdeksän porrasta, seuraava kerros. Kerros kerrokselta. Työtoveri David alkaa huutaa kerrosten numeroita, jotta kaikki tietävät, missä mennään.  Roselle kulkee rauhallisena vierellä eikä mitään kaaosta ole vielä ilmassa. Yhtäkkiä Michaelin mieleen tulee pelottava ajatus: "Mitä minä teen, jos valot sammuvat?"  Pitkään hän pohtii asiaa, mutta toteaa sitten, että silloinhan hän voisi Rosellen avulla johdattaa kaikki ulos.

Kun he ehtivät ulos talosta, ei ole aikaa ihmetellä. Pian alkaa kuulua toisenlaista ääntä ja ihmiset huomaavat kauhukseen toisen tornitalon alkavan sortua.  Miehet juoksevat koiran kanssa poispäin metelistä. Michael ei ymmärrä, miksi tämä tapahtuu. Sydän huutaa ahdistuneena Jumalan puoleen: "Miten Sinä saatoit auttaa meidät ulos pilvenpiirtäjästä, joka nyt sortuu päällemme? Heti, kun huudan kysymyksen sydämessäni, Jumala vastaa. Hän puhuu suoraan minulle: Älä huolehdi siitä, mitä et voi hallita. Keskity juoksemaan pakoon Rosellen kanssa, muut asiat järjestyvät kyllä."

Niinpä juoksu jatkuu.  Kiviä, lasia ja metallia putoilee ympärille. Sadan metrin korkuinen pölypilvi saavuttaa pakenijat kietoen heidät paksuun, myrkylliseen verhoon. Savua, kaasua, höyryä, betonipölyä, hiekkaa ja soraa kaikkialla. Pöly täyttää kurkun ja tunkeutuu keuhkoihin. Michael pelkää, mutta pystyy pitämään Rosellen valjaista kiinni. Koira ei pysähdy, se opastaa mallikkaasti.

David, Michael ja Roselle pääsevät suojaan metroasemalle, kunnes pölypilvi on ohentunut ja heidän pitää jatkaa matkaansa. Kohta romahtaa toinenkin torni, se, jossa oli heidän toimistonsa. Michael miettii, mitä olisi tapahtunut, jos he olisivat jääneet toimistoon hieman pitemmäksi aikaa sulkemaan tietokoneita. He voisivat vielä olla pilvenpiirtäjän portaikossa tai aulassa. Mutta he eivät ole siellä. "Jumala pelasti minut kuolemalta ja Hän puhui minulle. Siihen täytyy olla jokin syy", Michael miettii.  Kakkostornia ei enää ollut. Miesten on vaikea tajuta sitä. He seisovat hetken katsellen paikkaa, jossa tornit olivat olleet, puristaen toisiaan kädestä. Kakkostorni oli kuollut, mutta he elivät - kaksi miestä ja koira. Oli aika mennä kotiin.

Kun Michael ja Roselle vihdoin pääsivät kotiin, he eivät olisi voineet olla onnellisempia. Vaimo ja eläköitynyt opaskoira olivat heitä vastassa. Puhelin soi, televisio ja lehdistö kyselivät. Elämä oli muotoutumassa uudenlaiseksi.  Seuraavana päivänä Michael tunsi itsensä jäykäksi ja joka paikkaa kivisti. Mutta Roselle näytti selviytyneen hienosti sekä henkisesti että ruumiillisesti. Se oli eniten kiinnostunut siitä, minne Linnie-koira oli mahtanut kätkeä puruluun =)

"Me emme koskaan saa tietää, miksi terrori-iskut tapahtuivat, mutta ei meidän tarvitsekaan, sillä Jumala on Kaikkivaltias. Hän käyttää meitä jokaista eri tavalla ja minä haluan uskoa, että Hän käytti minua tuona päivänä. Tiedän, että Hän käytti Rosellea. Me kaksi olimme tekemisissä niin monen ihmisen kansa... Tiedän vain, että se koski siementen kylvämistä - anteeksiannon, parantumisen, yhteistyön ja luottamuksen siementen."

Kirjan lopussa on vielä paljon asiaa näkövammaisista, heistä ja heille. Mutta siellä on myös lista Mitä opin Rosellelta syyskuun 11. päivänä. Tuo lista sisältää monta puhuttelevaa asiaa. Mielestäni tärkeimmät ja kirjan henkeen sopivimmat ovat kohdat 8 ja 9:

"Pölypilvi ei kestä ikuisesti. Jatka matkaa ja etsi ulospääsyä. Löydät sen kyllä.

 Karista pöly pois ja jatka matkaa."