Sen jälkeen oli joitakin koirattomia vuosia, kunnes sydämemme vei dobermanni Ruffe. Olin silloin jo muuttanut pois kotoa ja vein sen äidille lahjaksi. Ruffe oli leikkisä ja rakasti perhettään yli kaiken. Aina, kun menin kylään, se nosti tassunsa harteilleni ja sitten halattiin :D Ruffe tykkäsi joskus pelotella ohikulkijoita menemällä tien päähän haukkumaan niitä. Koskaan se ei tontilta poistunut yksin tai ilman lupaa, mutta tykkäsi hirvistellä :D :D
Myöhemmin Ruffe sai veljen perheestä kaverikseen lassie Prissen. Viimeisinä vuosina äidillä oli vielä pitovaikeuksien takia veljeltä tullut karhukoira, jonka nimi justiin nyt hävisi muistista. Se on kuitenkin vielä elossa ja ilahduttaa uutta perhettä.
Kissoja alkoi tulla sen myötä, kun mamma 60-luvulla muutti meille. Ensimmäinen oli harmaa kissa, jonka naapurin mustaa magiaa harrastanut nainen tappoi ja ripusti hännästä roikkumaan omenapuuhunsa meidän nähtäväksemme.
Seuraavat kissat meille tulivatkin vasta 72, musta Jussi ja kirjava Osku. Osku osoittautuikin tytöksi ja sen kolmesta pennusta harmaa Nökö jäi ilahduttamaan meitä. Enimmillään niitä oli siis kolme kerrallaan. Kaikki kissat hävisivät samaan aikaan, myös naapurustosta (naapurin nainen oli jo kuollut ja mies muuttanut pois). Lehdessä oli juttua, että Tyksin laboratorio oli ostanut koe-eläimiä ja käytiin katsomassa, jos meidän kissat olisivat siellä. Ei kuitenkaan päästetty sinne ja niinpä se jäi arvailujen varaan :(
Myöhemmin sisko sai Maskusta mustan pennun, joka oli sitten Jussi II. Minä asuin silloin Raision keskustassa ja sain ystävältäni pienen tyttökissan. Lissu oli hirveän arka tuolloin, uudet hajut varsinkin pelottivat. Piileskeli sängyn alla tai kahvinkeittimen takana, kun jotain
uutta tuli. Tykkäsi repiä tapetteja, kun seinät olivat jotain kipsilevyä tai mitä lie niissä ekoissa elementtitaloissa. Piti tapetoida kaikki uusiksi, kun muutin Turkuun. Siellä olikin maalatut kovalevyt, joten Lissu tyytyi ryijyyni :)
Siskolla oli tuon villikissan jälkeen vielä kolmaskin musta, Jussi III, joka vielä asui Raisiossa. Myöhemmin hänellä olleita kissoja - Kolli, Mustonen, Ruuskanen, toinen Mustonen - emme mainitse...
Minulle seuraava kissa tuli vasta Keikkulassa. Siellä yksi hylätty kesäkissa saatiin pyydystettyä seuraavana keväänä metsästä. Paasikivi-opiston naiset sen pyydystivät ja kuljettivat minulle. Kerran karkasi takaisin, mutta kotiutui sitten. Sekin oli musta, joten nimeksi tuli Jussi IV. Se oli hauska otus. Tykkäsi käydä asuntolassa katsomassa mammoja ja valittamassa kaikille, ettei ole ruokaa nähnytkään. Kuuli kuitenkin heti, kun avasin oven ja syöksyi matkaan, siivoojat kertoivat. Jonkun kanssa se tappelikin, kun oli kerran silmäkulma auki. Vietiin se lääkäriin, missä istui pöydällä ihan paikallaan lääkärin tutkiessa, ei tarvinnut edes kiinni pitää. Mourusi pahalla äänellä, mutta ei yrittänytkään tehdä mitään.
Pehmopeppu (Väinö) oli silloin vielä mulla ja nämä kaksi solmivat oitis aselevon. Nuuhkiminen oli sallittua, mikään muu ei. Myöhemmin, kun muutin torpasta paritaloon ja kuljetin tavaroita kottikärryillä, Jussi kulki koko ajan vierellä. Kuorma toisensa jälkeen, edestakaisin. Seuraavana päivänä se kuitenkin ruokiksella istui torpan portailla. Naureskelin sille, että eikö se muistanut muuttoa. Sen jälkeen se osasi aina oikeaan kotiin.
Kullanmuruun Jussi rakastui, kuten kaikki muutkin kissat kautta aikojen :).
Aina piti olla sylissä hyrisemässä. Oli todella surullista, että sitä ei voinut kuljettaa tänne, kun se ei kestänyt autossa olemista. Onneksi se sai kodin Keikkulan kosmetologin luona. Se oli viisas kissa, tosi älykäs ja huomaavainen. Sitä tuli ikävä.
Täällä Pyhäjoella meillä oli viikon verran yksi pikkukissa, joka oli luvattu siskontytölle, kun tyttöjen molemmat kissat olivat kuolleet. Toinen sai omansa sieltä. Ruusperi oli 2kk ja aivan ihana. Oli tottunut syömään keitettyä perunas ja sitä se meilläkin sai, muun lisäksi tietysti. Me pidettikn makuuhuoneen ovi aina kiinni, ettei se menisi sängyn alle, kun sieltä se olisi hankala saada pois. Iltaisin nukkumasn mennessä kiikutin sen takimmaiseen huoneeseen ja juoksin äkkiä makkariin. Aamulla, kun avasi oven, niin tämä oli sen takana ja hyrisi vimmatusti. Sillä oli varmaan ollut orpo olo koko yön. Kun tein ruokaa, niin Ruusperi oli mun kämmenellä katsomassa. Kaikki ruoka-aineet piti ensin antaa sille nuuskittavaksi. Paras nukkumapaikka oli, tietenkin, kullanmurun syli.
Kun lähdettiin viemään sitä Maskuun, laitettiin takapenkille iso pahvilaatikko, jossa oli nukkumapaikka, hiekkalaatikko ja vähän ruokaa. Ruusperi kiersi ensin auton joka sopen, totesi sitten, että kuljettajan jalkoihin ei mennä ja pysytteli muualla. Pääasiassa se nukkui pahvilaatikon lipareella, joka nojasi etupenkin päätukeen. Kun pysähdyttiin kahvittelemaan, muru kävi sisällä ja minä annoin maitoa ja lihaa Ruusperille. Me tytöt nautiskeltiin vaan autossa. Sen kissan kanssa ei ollut vaikeuksia pitkälläkään matkalla :)
Sitten murun sisko kuoli ja tämän tytär opiskeli Oulussa. Vili jäi kodittomaksi. Oli elokuu ja kuljetettiin Vilin tavaroineen meille. Vili oli sellainen ihmisistä piittaamaton, yksinkulkija. Kyllä sitä vieraillessa sai justiin sängyllä silittää, mutta siihen se jäikin. Kerran kun olivat matkoilla, käytiin syöttämässä sitä. Vili pakeni heti, kun kuuli oudot askekeet. Sisällä ollessaan se oli tiputtanut ikkunalta kukkapurkit. Vähän epäiltiin, miten se meille kotiutuisi. Välimatkaa oli vain puoli kilometriä, joten äkkiäkös se pinkaisi takaisin entiseen kotiinsa. Se tuotiin pari kertaa takaisin, joten se ei mennytkään enää sinne asti vaan jäi tien toiselle puolelle ojaan. Meillä on kesäisin ovi auki, ja yhtenä päivänä se vaan muina kissoina tepasteli sisään ja ruokakupille. Ihan kuin olisi todennut, että täällä hänen nyt pitää olla, jos aikoo syödä ja nukkua.
Vilin koko olemuskin muuttui. Siitä tuli seurallinen ja hyväilynkipeä kissa. Kullanmurun sisarukset kun kävivät hakemassa hautajaiskuvia, ihmettelivät jaloissa kiehnäävää Viliä, että "onko tämä se sama kissa!" Vili oli 8v, kun se meille tuli ja toiset 8v se vielä kerkesi olla. Yhtenä päivänä se vaan hävisi. Se pelästyi, kun autotallista kuului kolinaa ja juoksi
eteisen lattialle istumaan ja naukumaan. Ajattelin, että siinäpähän nau'ut, enkä yhtään lohduttanut sitä. Enpä arvannut, että se olisi viimeinen kerta, kun sen näin. Ovessa kuljettiin edestakaisin ja se oli jossain vaiheessa pujahtanut ulos. Illalla ruvettiin etsimään, kun ei kissaa näkynyt. Ei löynyt, vaikka monta päivää kierreltiin ja huudeltiin. Käytiin kaikki paikat entisen kodin ympäristöjä myöten. Museoalueella näkyi lumessa jäljet menevän yhden aitan alle. Mentiin sinnekin kutsumaan, mutta mitään ei kuulunut. Liekö tuo mennyt tekemään kuolemaa. Kissat tekevät niin joskus.
Sitten oltiin monta vuotta kissattomia kunnes Vili II asettui taloksi. Ekan kesän se kuljeskeli vielä paljon jossain. Oli nähty apteekin oven takana ja työkaveri oli nähnyt pihallaan, toisella puolen valtatietä. En tiedä mitä etsi. Ilmoitettiin siitä, mutta kukaan ei omakseen tunnistanut.
Kuitenkin oli selvästi hyvin pidetty, leikattu ja opetettu. Ja puhdasrotuinen. Mietittiin, josko oli omistaja kuollut, kun kissa oli lähtenyt etsimään uutta kotia. Meille se sitten päätti jäädä. Oli
varmaan huomannut kullanmurun sylin paremmuuden muihin nähden :D. Tämä kissa oli
myös todella viisas, empaattinen ja varovainen. Siksi en tajua, miten se saattoi jäädä auton alle. Sitä ovat muutkin ihmetelleet. Nuori nainen vielä, ja kerkesi meitäkin ilahduttaa niin vähän aikaa. Ehkä se oli meille lähetetty enkeli, jonka tarkoitus oli auttaa meidät äidin sairauden ja kuoleman yli, ja minun sairasvuoteni yli. Sitten se oli hyrinänsä hyriseyt ja palasi takaisin <3
Jotkut sanovat, etteivät eläimet mene taivaaseen. Mutta menevät ne! Raamatussakin kerrotaan, miten leijona ja karitsa kulkevat yhdessä laitumella, kun ei enää ole vihaa eikä pelkoa. Siellä sitä sitten on kissa- ja kouralauma vastassa ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti