Minulla on ikävä kävelylenkkejä! Ne ovat nyt taakse jäänyttä elämää, koska kävelyni on nykyään huonoa. Joudun käyttämään apuna ortopedisia jalkineita ja pitemmillä matkoilla kyynärsauvoja. Mutta kuljen silti omin jaloin! Siitä olen ikionnellinen!
Yhdeksän kuukautta kuljin pyörätuolin kanssa. Kynnys mennä ihmisten ilmoille oli korkea. Ajattelin, että ihmiset näkevät vain pyörätuolin, eivätkä minua. Näin kävi onneksi vain kerran. Kalajoen K-marketin lihatiskillä miesmyyjä katsoi Jaakkoa ja puhui tälle, vaikka minä tein ostoksia. Tuntui todella turhauttavalta. Kyllä hänenkin oli sitten pakko minut huomata, kun Jaakolta ei saanut vastauksia. Mitenkähän usein tämä on totta niille, jotka joutuvat aina istumaan pyörätuolissa?
Usko Jumalaan on kantanut minua ja antanut toivoa huonoinakin hetkinä. Se on ollut perheen ja ystävien ohella valtava voimanlähde. Ja on yhä. Uskon yhä ihmeeseen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti