LIKAN ELÄMÄÄ

Likka, äite ja rouva Obama - uusin Sinikka Nopolan kirja. Ne on aina täytynyt lukea.

"Unelmoida: olla haaveissaan,

uneksua, kaivata, toivoa jotain.

'Neitonen unelmoi onnesta.'

 

Todellisuus: se, mikä on todellista,

todella olemassa olevaa.

'Keski-ikäinen nainen havahtui

todellisuuteen: oliko hän käyttänyt

sanaa unelma sitten nuoruuden

päivien."

Tällaiset sanat ovat kirjan etulehdellä, ennen kuin tarina alkaa, ennen kuin likka syntyy.   Ensimmäinen jakso on nimeltään Likan varhaisvuodet. Siinä vaelletaan lyhyiden lukujen kautta läpi likan lapsuuden. Tapahtumia on vähän. Lievätkö nuo edes kovin merkittäviä? Tutulta tuntui tuo elämänvaihe, saattoi hyvinkin olla 60-lukua.

Toisen jakson nimi on Likka, äiti ja Pirkka.  Mies astuu nuoren naisen elämään. Tosin kovin ohimenevästi kerrottuna. Ja ohimenevä oli itse mieskin, tässä vaiheessa. Äiti ja isä halusivat likan hankkivan perheenlisäystä. Ja likkahan hankki, mutta jatkoi elämäänsä yksinhuoltajana pienistä erimielisyyksistä johtuen.

Elämä jatkuu. Eila patistaa likkaa ottamaan miehen takaisin. Pirkka, Eila ja Rampe nimeltään onkin se osio, jossa näin tapahtuu. Mies oli likan vanhemmille tuttu jo entuudestaan ja nyt he patistavat nuorta paria sopimaan turhat erimielisyydet ja jatkamaan ydinperheenä.  Niinpä tarina jatkuu: Likka, Eila, vauva ja Pirkka.  Ydinperhe on koossa. Se sisältää koko ajan myös Eilan. Koko elämän läpi, kaikkina päivinä: Eila ja likka. Taustalla Rampe, Pirkka ja vauva.

"Aha, äidiltä tuli tekstari: Nyt on viimeinen hetki pakastaa puolukat. Onhan sulla purkkeja?"

Tämä viimeinen lause paljastaa sen, minkä tarkka lukija on jo huomannut. Kyseessä on erityisen tyhjänpäiväinen kirja.

Aiemmat kirjat ovat olleet hyviä, Tampereen murteesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi. Vaan tässä oli lyhyitä lukuja, joissa ei kerrottu oikein mitään. Suosittelen luettavaksi, ellei odota kirjalta suuria. Tämä ei ainakaan mitään tarjoa.

EVAKOSSA

Pari vuotta Jaakko on huokaillut uuden putkiston perään. Vanhat olivat huonokuntoiset ja piilossa rakenteiden sisällä. Voivat jäätyä talvella ja/tai ruveta vuotamaan. Siinä sitä sitten oltaisiin vetisen kodin armoilla.

Nyt laitettiin toimeksi. Jaakko soitti Pyhäjoen LVI:lle ja sieltä Simo tuli katsastamaan tilannetta. Vessasta päähanasta boilerihuoneen kautta kylppäriin, toiseen suuntaan eteisen kautta keittiöön. Helppo homma. Samalla haluttiin vaihtaa vessaan pytty ja pienempi lavuaari, vielä keittiöön uusi liesituuletin. Kolmen päivän homma.

Jaakko innostui purkamaan keittiöstä kolme korkeaa kaappia. Helpotti putkihommia huomattavasti ja antoi lisätilaa. Jaakko on innostunut muutenkin hankkimaan lisätilaa. Kesällä makuuhuonetta kohtasi sama juttu, ja tilaa tuli kivasti lisää.

Asustettiin putkihommien ajan Kielosaaressa. Nyt Eilan mökissä. Oli kiva mökki, ja LÄMMIN. Ja mulla oli tosi lyhyt työmatka ;)

Kun putkityöt oli tehty ja päästiin muuttamaan takaisin kotiin, Jaakko jäi siivoamaan huushollia sillä aikaa, kun olin töissä. Kotiin tullessani kaikki oli putsplank. Lattiat pesty, matot tammattu, roskat poissa. Onpas mulla ihana mies!

MUN SYDÄMENI TÄNNE JÄÄ

Tämä laulu on soinut mielessäni toista viikkoa. Kuin Vili olisi tiennyt tulevan ja lähettänyt viestin. Sanat ovatkin kuin Vililtä. Itkettää, että se ei enää näe ensi kevättä eikä kuule lintujen laulua. Linnut ovatkin eilen ja tänään käyneet usein kurkkimassa eri huoneiden ikkunoista. Vein äidiltä tulleen linnun vartioimaan Vilin hautaa. Ehkä nekin vaistoavat jotain...

"Mun sydämeni tänne jää
Kun aika on mun mennä pois.
Syystuuli vaan soi lauluaan
kuin kaiken tietää vois.

Mun sydämeni tänne jää
aina asuinpaikalleen,
vaik itse saan vain viivähtää
kesäiltaan viimeiseen.

Sä kevään näät taas kerran
ja kuulet laulun lintujen.
Jos herkistyt ees hetken verran
silloin ymmärrät sen:

mun sydämeni tänne jää,
se lähelläsi aina on.
Sen tavoitat, jos haluat,
vaikka maa ois lauluton."

MUISTOT VAIN JÄLJELLE JÄÄ

Muistat minua

Pihlajan tuoksuva tuuli,
ruohonviileä käden alla.
Kosketus mielen ihoon
ja aistit tietävät:
juuri nyt sinä muistat minua.

(Helena Anhava)

VILI ON KUOLLUT :'(

Jaakon kanssa ruvettiin etsimään Viliä. Kuljettiin ympäri puutarhaa ja huudettiin sitä. Jaakko kävi Minkintielläkin, jos Vili olisi mennyt siellä asuvaa kissaa moikkaamaan. Ei näkynyt, ei kuulunut. Vähän päästä tuli yksi nainen koiransa kanssa kertomaan, että heidän lapsensa olivat nähneet kuolleen kissan tien vieressä ja arvelivat sen olevan meidän. Mentiin katsomaan, ja olihan se. Siellä Vili makasi kyljellään, suu verisenä ja kangistuneena.

Nainen kertoi, että joku poika oli ajanut sen päälle. Ei ollut kuulemma kova vauhtikaan ollut. Luulenpa vaan, että oli. Vili oli aina niin varovainen autojen ja muittenkin moottorivehkeitten suhteen. Se ei jäänyt tielle istumaan ja odottamaan, että auto ajaisi päälle. Tahallinen teko se oli! Sen tietää siitäkin, että raukkis ei tullut edes meille kertomaan asiasta, vaikka varmaan tiesi, että oli meidän kissa. Mlkein meidän portilla!

Olen kyllä tosi surullinen sen kuolemasta. Vili oli niin hurjan viisas kissa, välillä kuin ei kissa lainkaan. Pieni auttaja ja lohduttaja kissan ruumiissa. Ymmärtäväisillä silmillään se katsoi ja kuunteli, kun sille puhui. Se totteli, kun jotain pyysi. Ei koskaan riipinyt verhoja tai tapetteja, ei syönyt kukkia, ei tehnyt tarpeitaan sisälle, vaikka olisi ollut pitkäänkin yksin.

Kun äiti kuoli, se kulki lohduttavana vierellä. Samoin viime talvena, kun olin jalaton. Se vaistosi, milloin toinen tarvitsi lohdutusta. Se tuli viereen nukkumaan. Kun sitä leikitti, se ei koskaan kynsinyt; veti kynnet heti sisälle, kun huomasi käden. Sillä oli niin söpöt vaaleanpunaiset anturat ja nenä.
  Ulkona puuhastellessa Vilin piti aina olla mukana. Kun perkasin kukkapenkkejä, kukkien joukossa hyppelehti harmaa karvakerä pyydystellen ötököitä. Kun Jaakko poimi marjoja, pinosi puita tai vaihtoi autonrenkaita, Vili halusi aina mukaan. Se kulki perässä, kun käveleskeltiin. Se istui keinussa vieressä tai terassilla jalkojen juuressa. Kun tuli kotiin, se kipitti vastaan, joskus unisena silmät sirrillään. Se oli seurallinen ja halusi tutustua meillä vieraileviin ihmisiin.

Vili eli täysillä meidän kanssamme. Unohtamatta omia kissamaisia retkiään. Suuri oli se myyrien määrä, jonka se kiikutti naukuen nähtäväksemme.

Se tarjosi lämpöä, rakkautta ja hyrinää ihan lahjaksi ja vaikka kuinka paljon <3

En ymmärrä, miksi meidän ei annettu pitää sitä kuin kolme vuotta! Keneltä se olisi ollut pois?

 

 

 

 

AVIOLIITTOSIMULAATTORI

Olipa kiva lukea vaihteeksi ihan hupanen kirja.  Veera Niemisen Avioliittosimulaattori sattui käsiini kuin vahingossa ja nappasin sen lainaksi.

Kirjan päähenkilö on itäsuomalainen Aino, joka rakastuu ensisilmäyksellä länsisuomalaiseen Jussiin ja lähtee miltei saman tien koekuukaudeksi tämän maatilalle.

Outous iskee heti pihalla vastaan, kun vanhempi miehenkilö puhuu tuiki outoa kieltä. Ihan suomea se toki on, mutta karjalaistyttö ei ymmärrä siitä mitään.  En tiedä, mitä paikkakunta olisi kyseessä, Turkuun on kuitenkin jonkun verran matkaa. Vahvasti tässä on silti liioiteltu lännen ihmisten outoa puhetta. Ihan suomeahan nuo puhuvat.  Entisenä turkulaisena tykkäsin vähän kyttyrää.

"Jussi sanoi eilen, ettei kukaan täällä minua vihaa. Se väitti kivenkovaan, että tällä reunalla Suomea ihmiset vaan ovat hieman hitaasti lämpeneviä. Ja että ne puhuu pääsääntöisesti vain silloin kun niillä on jotain asiaa. Asiaa tuntuu olevan melko harvoin. Kysyin, miten Jussi ylipäätään ikinä oppi lapsena puhumaan."

Jussin kotitaloa asustetaan neljän miehen voimin. Hänen lisäkseen siellä asuvat Jussin isä, setä ja nuorempi veli. Äiti on kuollut veljen synnytykseen ja tämä on aiheuttanut hieman jäykkyyttä veljen kohteluun.  Äidin vanhoja kamoja säilytetään varastossa, haudalla ei käydä, kuolemasta ei puhuta. Huushollia hoitaa äidin ystävä Kaisa, joka käy kerran viikossa siivoamassa ja tekemässä ruokaa pakkaseen.

"Minä kestän minkälaisia outoihmisiä tahansa, minusta on jopa mielenkiintoista tutustua heihin. Mutta en minä voi sentään asua sellaisten kanssa. Pitäisi voida sanoa, että kiitos, nyt olen nauttinut tarpeeksi tästä hupaisesta esityksestä, nyt voitte kaikki alkaa käyttäytyä normaalisti."

Velipoika ja isä lämpenevät hiljalleen miniäehdokkaalle. Mutta setä on yksitotisempi. Erkki on Erkki, todetaan kerran jos toisenkin. Eipähän tuolta juuri katseita tipu, sanoista puhumattakaan.  Erkillä on myös niin tiukat tavat, että Aino välillä epäilee tämän täysipäisyyttä.

Kaisa oli aikoinaan Jaakko-veljeä hoitanut, kun tämä vauvana jäi äidittömäksi. "Neljä vuotta se oli täällä aamusta iltaan ja joskus öitäkin, jos Jaakko oli kipeä. Sitten isä sano ettei tarvii enää, kun Jaakko oppi pyyhkimään ite perseensä."

Tomerana tyttönä Aino alkaa isännän suosituksella kunnostaa puutarhaa. Sille ei ole tehty mitään emännän kuoleman jälkeen. Siispä kiinni rikkaruohoihin, lapio käteen ja hommiin. Samalla tulee käyntiä kylän puutarhakauppaan, jossa Aino huomaa kohdanneesta yhden Jussin entisistä heiloista. Tämä sen enempää kuin muutkaan entiset eivät heilauta, kumpaakaan.  Uudet kukantaimet ja omenapuut odottavat istuttamista.

"Aha, Jaakko sanoo. En tiedä mille esitetyistä asioista. Tajuan esittäneeni liian monta asiaa kerralla. Täkäläinen ei millään voi vastata kaikkiin noihin saman päivän aikana, syntyisi liikaa puhetta."

Homma etenee. Aino tutustuu vähitellen ihmisiin. Omia kavereita saapuu pikavierailulle. Kaihomieli ei aivan valtaa, mutta juttelu senkin edestä. Kuukausi kuluu ja kotiinlähtöaika lähenee. Aino on tottunut jopa jöröön Erkkiin. Mihinkään lehmänlypsäjäksi Aino ei rupea, vaan ei ole tarviskaan. Suuressa navetassa on pelit ja vehkeet. Mutta ne miehet, neljä yhden hinnalla.

Ajan kuluessa tilanne kuitenkin selviää. Aino tahtoo jäädä. Ja niin tahtoo Jussikin hänen jäävän. Kihlat ostetaan ja tulevaisuuden suunnittelu alkaa. Ainon eronneet vanhemmat saapuvat kihlajaisvisiitille ja tykästyvät, niin sulhaseen kuin tämän kotiinkin. Kaikki muutokset ovat kuitenkin Erkille liikaa ja sydänkohtaus yllättää juuri Ainon kotiinlähdön kynnyksellä. Erkki selviää kuitenkin säikähdyksellä ja Ainon vastentahtoista kotimatkaa saa lisäpiristystä tulevaisuuden haaveista. Siinä vilahtavat niin häät kuin lapsetkin, myös tuo mieslauma kokonaisuudessaan. Mikäpä sitä leppoisaa maalaisidylliä pilaisi. Ainolla riittää puhetta, jos muut hiljaa olisivatkin =)

RISTIAALLOKOSSA

"Mielikuvani tästä maasta olivat vääriä.
Todellisuus on paljon ihanampi ja kurjempi."

Tämä Eeva-Liisa Herojan runo aloittaa koskettavan runokoelman Ristiaallokossa. Runot ovat syntyneet, kun kutsumus on vienyt kauas. Kaikki näiden runojen kirjoittajat ovat kokeneet, mitä on jättää kotiväki ja turvallinen ympäristö matkustaakseen kauas maailmalle lähetystyöhön Jumalan kutsumana. Kirja on Leena Haaviston toimittama ja SLS:n vuonna 2000 julkaisema.

Luin kirjaa sillä silmällä, että poimin sieltä runoja lähetysompeluseurassa luettavaksi.  Niitä kertyikin yllättän kymmenisen A4-arkkia. Runot ovat lyhyitä, pitkiä, yhdeltä kirjoittajalta loppusointuisiakin. Mielenkiintoisia lukea, matkustaa samalla Kiinaan, Thaimaahan, Tansaniaan ja moneen muuhun maahan.


Runot ovat puhuttelevia. Niissä eletään lähdön vaikeudesta perilläolon muutoksiin ja paluun haikeuteen.

"Eilen aamulla keittiössä sammakko
liskot juoksevat seinillä
kaapin takana torakoiden pesä
kannattaako muita pienempiä edes mainita.

Ennen Thaimaahan lähtöä, lähetyskodissa
ihmettelin pieniä muurahaisia ruokatiskillä,
taisin paheksuakin moista epäpuhtautta.
Nyt sitä muistellessa pakko hymyillä."

Kaija Karjalainen vertailee oloja. Suomalaiseen hygieniatasoon tottuneelle elämä toisessa maassa on ulkoisten olojenkin suhteen ollut erilaisuudessaan shokeeraavaa. Iiris Kontra ikävöi kuitenkin takaisin:

"Olihan siellä välillä liian kuuma
ja josku paleli.

Oli torakoita ja hämähäkkejä
gekkoja seinillä.
Hiekkaa ja pölyä
piikkejä maassa, pensaissa ja puissa.

Oli vaikea kieli ja vieraat tavat.
Välillä väsyin kaikkeen ja kaikkiin
ajattelin
pääsisipä täältä pois.

Nyt sinne on ikävä.
Luulen,
että jaksaisin taas pölyt ja piikitkin."

Kun työ on tehty, usein keskenkin, paluu kotimaahan on edessä. Täällä yltäkylläisyyden keskellä mieli palaa sinne, missä kaikesta on puutetta, missä ihmiset kaipaavat elämäänsä armoa ja rakkautta. Joskus rikkaudenkin keskellä. Silloin haluaisi palata, olla edelleen Jumalan lähettiläänä kertomassa: sinua rakastetaan. Itse olin Tansaniassa käymässä vain kaksi viikkoa, silti koin, ja joskus vieläkin koen, tuon saman tunteen kuin Taimi Sarko runossaan:

"Toisinaan se herää - ikävä.

Ikävä paaluaitausta
olkikattoja
pihan hiekkaa
kolmijalkapataa
keittiön kiviä
varjossa viipymistä
rupattelua
kanojen kuopintaa

kaikkea sitä
pyöreää
ja maanläheistä

niin ikävä,
joskus se yllättää
sille on aukko
minussa."