Olipa kiva lukea vaihteeksi ihan hupanen kirja. Veera Niemisen Avioliittosimulaattori sattui käsiini kuin vahingossa ja nappasin sen lainaksi.
Kirjan päähenkilö on itäsuomalainen Aino, joka rakastuu ensisilmäyksellä länsisuomalaiseen Jussiin ja lähtee miltei saman tien koekuukaudeksi tämän maatilalle.
Outous iskee heti pihalla vastaan, kun vanhempi miehenkilö puhuu tuiki outoa kieltä. Ihan suomea se toki on, mutta karjalaistyttö ei ymmärrä siitä mitään. En tiedä, mitä paikkakunta olisi kyseessä, Turkuun on kuitenkin jonkun verran matkaa. Vahvasti tässä on silti liioiteltu lännen ihmisten outoa puhetta. Ihan suomeahan nuo puhuvat. Entisenä turkulaisena tykkäsin vähän kyttyrää.
"Jussi sanoi eilen, ettei kukaan täällä minua vihaa. Se väitti kivenkovaan, että tällä reunalla Suomea ihmiset vaan ovat hieman hitaasti lämpeneviä. Ja että ne puhuu pääsääntöisesti vain silloin kun niillä on jotain asiaa. Asiaa tuntuu olevan melko harvoin. Kysyin, miten Jussi ylipäätään ikinä oppi lapsena puhumaan."
Jussin kotitaloa asustetaan neljän miehen voimin. Hänen lisäkseen siellä asuvat Jussin isä, setä ja nuorempi veli. Äiti on kuollut veljen synnytykseen ja tämä on aiheuttanut hieman jäykkyyttä veljen kohteluun. Äidin vanhoja kamoja säilytetään varastossa, haudalla ei käydä, kuolemasta ei puhuta. Huushollia hoitaa äidin ystävä Kaisa, joka käy kerran viikossa siivoamassa ja tekemässä ruokaa pakkaseen.
"Minä kestän minkälaisia outoihmisiä tahansa, minusta on jopa mielenkiintoista tutustua heihin. Mutta en minä voi sentään asua sellaisten kanssa. Pitäisi voida sanoa, että kiitos, nyt olen nauttinut tarpeeksi tästä hupaisesta esityksestä, nyt voitte kaikki alkaa käyttäytyä normaalisti."
Velipoika ja isä lämpenevät hiljalleen miniäehdokkaalle. Mutta setä on yksitotisempi. Erkki on Erkki, todetaan kerran jos toisenkin. Eipähän tuolta juuri katseita tipu, sanoista puhumattakaan. Erkillä on myös niin tiukat tavat, että Aino välillä epäilee tämän täysipäisyyttä.
Kaisa oli aikoinaan Jaakko-veljeä hoitanut, kun tämä vauvana jäi äidittömäksi. "Neljä vuotta se oli täällä aamusta iltaan ja joskus öitäkin, jos Jaakko oli kipeä. Sitten isä sano ettei tarvii enää, kun Jaakko oppi pyyhkimään ite perseensä."
Tomerana tyttönä Aino alkaa isännän suosituksella kunnostaa puutarhaa. Sille ei ole tehty mitään emännän kuoleman jälkeen. Siispä kiinni rikkaruohoihin, lapio käteen ja hommiin. Samalla tulee käyntiä kylän puutarhakauppaan, jossa Aino huomaa kohdanneesta yhden Jussin entisistä heiloista. Tämä sen enempää kuin muutkaan entiset eivät heilauta, kumpaakaan. Uudet kukantaimet ja omenapuut odottavat istuttamista.
"Aha, Jaakko sanoo. En tiedä mille esitetyistä asioista. Tajuan esittäneeni liian monta asiaa kerralla. Täkäläinen ei millään voi vastata kaikkiin noihin saman päivän aikana, syntyisi liikaa puhetta."
Homma etenee. Aino tutustuu vähitellen ihmisiin. Omia kavereita saapuu pikavierailulle. Kaihomieli ei aivan valtaa, mutta juttelu senkin edestä. Kuukausi kuluu ja kotiinlähtöaika lähenee. Aino on tottunut jopa jöröön Erkkiin. Mihinkään lehmänlypsäjäksi Aino ei rupea, vaan ei ole tarviskaan. Suuressa navetassa on pelit ja vehkeet. Mutta ne miehet, neljä yhden hinnalla.
Ajan kuluessa tilanne kuitenkin selviää. Aino tahtoo jäädä. Ja niin tahtoo Jussikin hänen jäävän. Kihlat ostetaan ja tulevaisuuden suunnittelu alkaa. Ainon eronneet vanhemmat saapuvat kihlajaisvisiitille ja tykästyvät, niin sulhaseen kuin tämän kotiinkin. Kaikki muutokset ovat kuitenkin Erkille liikaa ja sydänkohtaus yllättää juuri Ainon kotiinlähdön kynnyksellä. Erkki selviää kuitenkin säikähdyksellä ja Ainon vastentahtoista kotimatkaa saa lisäpiristystä tulevaisuuden haaveista. Siinä vilahtavat niin häät kuin lapsetkin, myös tuo mieslauma kokonaisuudessaan. Mikäpä sitä leppoisaa maalaisidylliä pilaisi. Ainolla riittää puhetta, jos muut hiljaa olisivatkin =)
Lintukivi on kotimme (tontin) nimi. Takapihalla on kivi, jossa linnut ovat viivähtäneet ennen muinoin ja sen mukaan paikka on nimetty. Bloggaaja olen minä, Jutta =)
torstai 31. lokakuuta 2013
lauantai 26. lokakuuta 2013
RISTIAALLOKOSSA
"Mielikuvani tästä maasta olivat vääriä.
Todellisuus on paljon ihanampi ja kurjempi."
Tämä Eeva-Liisa Herojan runo aloittaa koskettavan runokoelman Ristiaallokossa. Runot ovat syntyneet, kun kutsumus on vienyt kauas. Kaikki näiden runojen kirjoittajat ovat kokeneet, mitä on jättää kotiväki ja turvallinen ympäristö matkustaakseen kauas maailmalle lähetystyöhön Jumalan kutsumana. Kirja on Leena Haaviston toimittama ja SLS:n vuonna 2000 julkaisema.
Luin kirjaa sillä silmällä, että poimin sieltä runoja lähetysompeluseurassa luettavaksi. Niitä kertyikin yllättän kymmenisen A4-arkkia. Runot ovat lyhyitä, pitkiä, yhdeltä kirjoittajalta loppusointuisiakin. Mielenkiintoisia lukea, matkustaa samalla Kiinaan, Thaimaahan, Tansaniaan ja moneen muuhun maahan.
Runot ovat puhuttelevia. Niissä eletään lähdön vaikeudesta perilläolon muutoksiin ja paluun haikeuteen.
"Eilen aamulla keittiössä sammakko
liskot juoksevat seinillä
kaapin takana torakoiden pesä
kannattaako muita pienempiä edes mainita.
Ennen Thaimaahan lähtöä, lähetyskodissa
ihmettelin pieniä muurahaisia ruokatiskillä,
taisin paheksuakin moista epäpuhtautta.
Nyt sitä muistellessa pakko hymyillä."
Kaija Karjalainen vertailee oloja. Suomalaiseen hygieniatasoon tottuneelle elämä toisessa maassa on ulkoisten olojenkin suhteen ollut erilaisuudessaan shokeeraavaa. Iiris Kontra ikävöi kuitenkin takaisin:
"Olihan siellä välillä liian kuuma
ja josku paleli.
Oli torakoita ja hämähäkkejä
gekkoja seinillä.
Hiekkaa ja pölyä
piikkejä maassa, pensaissa ja puissa.
Oli vaikea kieli ja vieraat tavat.
Välillä väsyin kaikkeen ja kaikkiin
ajattelin
pääsisipä täältä pois.
Nyt sinne on ikävä.
Luulen,
että jaksaisin taas pölyt ja piikitkin."
Kun työ on tehty, usein keskenkin, paluu kotimaahan on edessä. Täällä yltäkylläisyyden keskellä mieli palaa sinne, missä kaikesta on puutetta, missä ihmiset kaipaavat elämäänsä armoa ja rakkautta. Joskus rikkaudenkin keskellä. Silloin haluaisi palata, olla edelleen Jumalan lähettiläänä kertomassa: sinua rakastetaan. Itse olin Tansaniassa käymässä vain kaksi viikkoa, silti koin, ja joskus vieläkin koen, tuon saman tunteen kuin Taimi Sarko runossaan:
"Toisinaan se herää - ikävä.
Ikävä paaluaitausta
olkikattoja
pihan hiekkaa
kolmijalkapataa
keittiön kiviä
varjossa viipymistä
rupattelua
kanojen kuopintaa
kaikkea sitä
pyöreää
ja maanläheistä
niin ikävä,
joskus se yllättää
sille on aukko
minussa."
Todellisuus on paljon ihanampi ja kurjempi."
Tämä Eeva-Liisa Herojan runo aloittaa koskettavan runokoelman Ristiaallokossa. Runot ovat syntyneet, kun kutsumus on vienyt kauas. Kaikki näiden runojen kirjoittajat ovat kokeneet, mitä on jättää kotiväki ja turvallinen ympäristö matkustaakseen kauas maailmalle lähetystyöhön Jumalan kutsumana. Kirja on Leena Haaviston toimittama ja SLS:n vuonna 2000 julkaisema.
Luin kirjaa sillä silmällä, että poimin sieltä runoja lähetysompeluseurassa luettavaksi. Niitä kertyikin yllättän kymmenisen A4-arkkia. Runot ovat lyhyitä, pitkiä, yhdeltä kirjoittajalta loppusointuisiakin. Mielenkiintoisia lukea, matkustaa samalla Kiinaan, Thaimaahan, Tansaniaan ja moneen muuhun maahan.
Runot ovat puhuttelevia. Niissä eletään lähdön vaikeudesta perilläolon muutoksiin ja paluun haikeuteen.
"Eilen aamulla keittiössä sammakko
liskot juoksevat seinillä
kaapin takana torakoiden pesä
kannattaako muita pienempiä edes mainita.
Ennen Thaimaahan lähtöä, lähetyskodissa
ihmettelin pieniä muurahaisia ruokatiskillä,
taisin paheksuakin moista epäpuhtautta.
Nyt sitä muistellessa pakko hymyillä."
Kaija Karjalainen vertailee oloja. Suomalaiseen hygieniatasoon tottuneelle elämä toisessa maassa on ulkoisten olojenkin suhteen ollut erilaisuudessaan shokeeraavaa. Iiris Kontra ikävöi kuitenkin takaisin:
"Olihan siellä välillä liian kuuma
ja josku paleli.
Oli torakoita ja hämähäkkejä
gekkoja seinillä.
Hiekkaa ja pölyä
piikkejä maassa, pensaissa ja puissa.
Oli vaikea kieli ja vieraat tavat.
Välillä väsyin kaikkeen ja kaikkiin
ajattelin
pääsisipä täältä pois.
Nyt sinne on ikävä.
Luulen,
että jaksaisin taas pölyt ja piikitkin."
Kun työ on tehty, usein keskenkin, paluu kotimaahan on edessä. Täällä yltäkylläisyyden keskellä mieli palaa sinne, missä kaikesta on puutetta, missä ihmiset kaipaavat elämäänsä armoa ja rakkautta. Joskus rikkaudenkin keskellä. Silloin haluaisi palata, olla edelleen Jumalan lähettiläänä kertomassa: sinua rakastetaan. Itse olin Tansaniassa käymässä vain kaksi viikkoa, silti koin, ja joskus vieläkin koen, tuon saman tunteen kuin Taimi Sarko runossaan:
"Toisinaan se herää - ikävä.
Ikävä paaluaitausta
olkikattoja
pihan hiekkaa
kolmijalkapataa
keittiön kiviä
varjossa viipymistä
rupattelua
kanojen kuopintaa
kaikkea sitä
pyöreää
ja maanläheistä
niin ikävä,
joskus se yllättää
sille on aukko
minussa."
lauantai 28. syyskuuta 2013
Pienen miehen suuri päivä
Sukumme nuorimmainen on nyt nimetty mies. Jasu Johannes. Kauniit nimet kauniilla pojalla <3
Ristiäisiä juhlittiin Niemenkulman majatalossa. Entinen kaunis koulu on remontoitu majataloksi. Asuntoja vain yksi, mutta juhlasali iso ja siisti. Ja omin voimin kauniiksi koristeltu. Pöydillä valkoisia kukkia vihreine rönsyineen ja sinisine helmineen. Samaa sinistä löytyi myös kakun päällä olleessa sydämessä ja ruusuissa, vauvan kastemekon silkkinauhassa sekä isän, isoisien ja mieskummien kravateissa. Tyylikästä.
Pappi oli ponteva nainen. Ei mitään lipereitä eikä kaapuja. Eikä kovin pappimaista käytöstäkään. Mutta ihan sopiva tähän juhlaan. Kummeina oli kaksi pariskuntaa, sisko miehineen sekä vauvan äidin että isän puolelta. Pontevasti miehet lukivat papin antamat tekstit, samoin mummo. Laulettiin kauniita lauluja, sanottiin kauniita sanoja, lopuksi lapsi siuinattiin kaikkien läheisten taholta. Niin kaunista ja herkkää.
Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen.
Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen.
Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on.
Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton.
Jumala meitä kutsuu nyt suojaan turvaisaan.
Jumala meitä kutsuu ja kantaa voimallaan.
Milloinkaan ei Hän hylkää, lastensa kanssa hän on.
Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton.
Jasu on kaunis ja ponteva poika. Hänellä on vielä koko elämä edessä. Ties mitä se tuo tullessaan. Toivotamme sydämestämme onnea ja myös jaksamista koko perheelle. Ja kaikille läheisille.
Ristiäisiä juhlittiin Niemenkulman majatalossa. Entinen kaunis koulu on remontoitu majataloksi. Asuntoja vain yksi, mutta juhlasali iso ja siisti. Ja omin voimin kauniiksi koristeltu. Pöydillä valkoisia kukkia vihreine rönsyineen ja sinisine helmineen. Samaa sinistä löytyi myös kakun päällä olleessa sydämessä ja ruusuissa, vauvan kastemekon silkkinauhassa sekä isän, isoisien ja mieskummien kravateissa. Tyylikästä.
Pappi oli ponteva nainen. Ei mitään lipereitä eikä kaapuja. Eikä kovin pappimaista käytöstäkään. Mutta ihan sopiva tähän juhlaan. Kummeina oli kaksi pariskuntaa, sisko miehineen sekä vauvan äidin että isän puolelta. Pontevasti miehet lukivat papin antamat tekstit, samoin mummo. Laulettiin kauniita lauluja, sanottiin kauniita sanoja, lopuksi lapsi siuinattiin kaikkien läheisten taholta. Niin kaunista ja herkkää.
Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen.
Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen.
Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on.
Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton.
Jumala meitä kutsuu nyt suojaan turvaisaan.
Jumala meitä kutsuu ja kantaa voimallaan.
Milloinkaan ei Hän hylkää, lastensa kanssa hän on.
Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton.
Jasu on kaunis ja ponteva poika. Hänellä on vielä koko elämä edessä. Ties mitä se tuo tullessaan. Toivotamme sydämestämme onnea ja myös jaksamista koko perheelle. Ja kaikille läheisille.
maanantai 9. syyskuuta 2013
Lähetysompeluseura pyrähti käyntiin
Tänään oli se päivä, jolloin kokoonnuimme ensimmäisen kerran lähetysompeluseuran merkeissä. Tarkoitus oli pitää sellainen vanhanaikainen tapahtuma, jossa naiset tekivät käsitöitä ja miehet puhuivat, lukivat Raamattua ja kaikki sitten laulettiin. Ja välillä juotiin kahvia.
No, onnistuihan se melkein. Raamatunlukua ei vielä ollut, mutta ajattelin aloittaa sen ensi kerralla vaikka itse. Psalmeista voisi alkaa. Eihän Raamattu ole meiltä kielletty, vaikkei seurakunnan työntekijöitä mukana olisikaan. Sitä paitsi nyt oli entinen kirkkoherra, lähetystyön johtokunnan puheenjohtaja ja pari jäsentä.
Monenlaisia suunnitelmia lenteli ilmassa. Suunniteltiin jo ensi vuoden arpajaisiin palkintoja. Onko se ryijy, seinävaate vai mikä? Saa nähdä, mitä tästä vielä kehittyykään. Nyt ensin kohteena ovat joulumyyjäiset. Sinne kutovat kaikki jotain. Lankoja riittää ja ideoita. Kyllä tallaisella porukalla jälkeäkin syntyy.
Juttua riitti käenpoikasesta alkaen. Pari tuntia hupeni niin nopeasti, ettei olisi huomattu lopettaakaan.
Jatkossa kokoonnutaan joka toinen maanantai. Paitse seuraava kerta on vasta kolmen viikon päästä, että Jaakkokin pääsee mukaan.
Vielä mahtuu mukaan niin naisia kuin miehiäkin. Toivottavasti osanottajia riittää, että saadaan tuotosta aikaiseksi =)
P.S. Kuvat illasta löytyvät kutojat-blogista.
No, onnistuihan se melkein. Raamatunlukua ei vielä ollut, mutta ajattelin aloittaa sen ensi kerralla vaikka itse. Psalmeista voisi alkaa. Eihän Raamattu ole meiltä kielletty, vaikkei seurakunnan työntekijöitä mukana olisikaan. Sitä paitsi nyt oli entinen kirkkoherra, lähetystyön johtokunnan puheenjohtaja ja pari jäsentä.
Monenlaisia suunnitelmia lenteli ilmassa. Suunniteltiin jo ensi vuoden arpajaisiin palkintoja. Onko se ryijy, seinävaate vai mikä? Saa nähdä, mitä tästä vielä kehittyykään. Nyt ensin kohteena ovat joulumyyjäiset. Sinne kutovat kaikki jotain. Lankoja riittää ja ideoita. Kyllä tallaisella porukalla jälkeäkin syntyy.
Juttua riitti käenpoikasesta alkaen. Pari tuntia hupeni niin nopeasti, ettei olisi huomattu lopettaakaan.
Jatkossa kokoonnutaan joka toinen maanantai. Paitse seuraava kerta on vasta kolmen viikon päästä, että Jaakkokin pääsee mukaan.
Vielä mahtuu mukaan niin naisia kuin miehiäkin. Toivottavasti osanottajia riittää, että saadaan tuotosta aikaiseksi =)
P.S. Kuvat illasta löytyvät kutojat-blogista.
sunnuntai 18. elokuuta 2013
100-vuotissynttäreillä
Eilen vietimme mukavaa iltapäivää todella mukavassa seurassa. Meidät oli nimittäin kutsuttu ystäviemme Tarjan ja Jarin 50+50 synttäreille Veteraanimajalle.
Paikka oli mitä mainioin. Se, että ulkona satoi väliin kaatamalla, ei haitannut yhtään. Toki olisi ollut ihanaa kuljeskella kallioilla ja viipyillä merenrannassa, mutta terassikin riitti siihen tarkoitukseen hyvin. Välillä kuljeksittiin terassilla, toiset tupakalla, toiset jutustelemassa. Hauskaa riitti kaikilla, koko ajan.
Onnellinen pari oli meitä vastassa heti portailla. Maljapuheen jälkeen olikin aika siirtyä ruokailemaan. Pöytä suorastaan notkui mitä herkullisempia tarjoomuksia. Outi-emäntä oli tosiaan pannut parastaan, Tarjan ja Jarin avustuksella. Aivan erityisen ihanaa oli Paulan tekemä valkosipulinen levite. Nam. Oli lohirullaa, kanasalaattia, kasvissalaattia, karjalanpiiraroita, tosi hyvää munavoita, lohilevitettä, rukiisia palttoonnappeja ja vaikka mitä. Ja juotavaa niin montaa sorttia, ettei kaikkia kehdannut edes maistaa.
Sali oli koristeltu pihlajanmarjoin, kaisloin, limenvärisin liinoin ja tuikkivin kynttilöin. Takassa paloi tuli. Seinällä oli juhlivan parin lapsuudenkuvat. Sivupöydällä odotti vadelmainen kermakakku kahvihetken alkua.
Jorma oli lohkaissut, että juhlissa pitää laulaa ruotsin kansallislaulu (sukunimestä johtuen). Jukka laulattikin kyseisen sävellyksen, mutta eri sanoilla. Ruotsiksi kuitenkin. Siinä tuli kerrottua juhlaparin tapaamistarina, ja lopulta näimme tuon kohokohdan vielä näyteltynäkin. Voi sitä nuoruuden muistelua keski-ikäisten juhlassa!
Tuhannet kiitokset, että saimme olla mukana!
Paikka oli mitä mainioin. Se, että ulkona satoi väliin kaatamalla, ei haitannut yhtään. Toki olisi ollut ihanaa kuljeskella kallioilla ja viipyillä merenrannassa, mutta terassikin riitti siihen tarkoitukseen hyvin. Välillä kuljeksittiin terassilla, toiset tupakalla, toiset jutustelemassa. Hauskaa riitti kaikilla, koko ajan.
Onnellinen pari oli meitä vastassa heti portailla. Maljapuheen jälkeen olikin aika siirtyä ruokailemaan. Pöytä suorastaan notkui mitä herkullisempia tarjoomuksia. Outi-emäntä oli tosiaan pannut parastaan, Tarjan ja Jarin avustuksella. Aivan erityisen ihanaa oli Paulan tekemä valkosipulinen levite. Nam. Oli lohirullaa, kanasalaattia, kasvissalaattia, karjalanpiiraroita, tosi hyvää munavoita, lohilevitettä, rukiisia palttoonnappeja ja vaikka mitä. Ja juotavaa niin montaa sorttia, ettei kaikkia kehdannut edes maistaa.
Sali oli koristeltu pihlajanmarjoin, kaisloin, limenvärisin liinoin ja tuikkivin kynttilöin. Takassa paloi tuli. Seinällä oli juhlivan parin lapsuudenkuvat. Sivupöydällä odotti vadelmainen kermakakku kahvihetken alkua.
Jorma oli lohkaissut, että juhlissa pitää laulaa ruotsin kansallislaulu (sukunimestä johtuen). Jukka laulattikin kyseisen sävellyksen, mutta eri sanoilla. Ruotsiksi kuitenkin. Siinä tuli kerrottua juhlaparin tapaamistarina, ja lopulta näimme tuon kohokohdan vielä näyteltynäkin. Voi sitä nuoruuden muistelua keski-ikäisten juhlassa!
Tuhannet kiitokset, että saimme olla mukana!
sunnuntai 11. elokuuta 2013
Elämys nimeltä Cats
Autonromuja,
roskatynnyreitä, laatikoita, takapihan tunnelmaa. Toisaalla ruudun täydeltä keltaisia, kiiluvia
kissansilmiä. Äkkiä jostain hypähtää
esiin notkea kissa, sitten toinen, sitten… kissoja kaikkialla! Ne venyttelevät, kiipeilevät, hyppivät,
leikittelevät. ”Juokse seiniä ylös!
Kiiku oksilla puun! Silkkis-kissa
valtias on yön!” Kuuluu pehmeää laulua. Hrrr hrrrr!
Laulu voimistuu, kissojen liikkeet nopeutuvat. Notkeita eläimiä vilahtaa tiheästi näyttämön
poikki. Laulu kasvaa, se kohoaa
täyttämään tilan. Silkkis-kissat ovat
ainakin tämän näyttämön valtiaita!
Cats-musikaali
perustuu Nobel-kirjailija T.S. Eliotin teokseen Old Possum’s Book of Practical
Cats ja sen 14 runoon. Musikaalin on
säveltänyt Andrew Lloyd Webber. Sen
kanta-esitys oli Lontoossa 1981 ja sen jälkeen sitä on esitetty eri puolilla
maailmaa. Kävimme katsomassa
Cats-musikaalin Lontoon West-Endissä sijaitsevassa Adelphi Theatre’ssa vuoden
2000 toukokuussa. Teatterin seinällä
olevassa valomainoksessa lukee: ”Cats now and for ever”, Cats nyt ja aina. Siltä tosiaankin näyttää. Sitä ei suotta sanota maailman suosituimmaksi
musikaaliksi. Katsoimme myös Suomen
televisiossa esitetyn, tyylikkäästi toteutetun TV-taltioinnin musikaalin
näyttämö-versiosta.
Heti
teatterin saliin astuessamme tunsimme tulleemme toiseen maailmaan. Istuimme kolmannella penkkirivillä, joka
osoittautui mitä mainioimmaksi paikaksi seurata näiden kissojen elämää. Näyttämö oli todella saatu näyttämään
roskaiselta kujalta autonromuineen kaikkineen.
Esirippua ei ollut, vaan valaistusta käytettiin tuomaan esiin eri
kohtauksia. Catsin visuaalisuus oli
muutenkin huippuluokkaa. Näyttelijät
olivat oma lukunsa. He hallitsevat
tanssin ja laulun täydellisesti, ja oman lisänsä siihen toivat huippuluokkaa
oleva puvustus ja maskeeraus. Sitä
liikunnallista osaamista, valojen loistoa ja musiikin kauneutta emme varmaan
koskaan unohda.
Musikaalin
ydinajatus on vuotuinen tilaisuus, jossa Silkkis-kissojen joukosta valitaan
yksi, jolle annetaan mahdollisuus syntyä uudestaan uuteen ja onnelliseen
elämään. Näytelmän läpi vietävänä
teemana pohditaan, kuka tuo onnellinen on tänä vuonna. Esitys on rakennettu upeasti. Vaikka yksi kissa hallitsee pääosaa
näyttämöstä, silti kulisseissa tapahtuu koko ajan. Teatterissa tämän oheistoiminnan näki
paremmin, kun kamera ei valinnut katseen kohdetta. Kissoja oli paljon, mutta jotkut heistä
esiteltiin erikseen yleisölle. Ilman
esittelyä jäivät mm. heti alusta asti huomiota kiinnittäneet ”kaksoset”, jotka
liikkuivatkin samalla lailla ja yhtä aikaa.
Se oli hauska, pieni lisäväri esitykseen.
Nimettömiksi
eivät sen sijaan jääneet suuret persoonallisuudet, kuten pullerokissa Pluntta,
uljas kolli TamTam Tankki, musta herkkusuu Tom Pulskanen, ydinajatuksen
henkilöitymä Grisabella eikä suuri johtaja Mooses V. Auton takakontista vedetään esiin Pluntta,
laiska pullerokissa, joka nukkuu päivät pitkät.
Mutta: ”kun päivän touhut ohi on, Pluntta ei ole toimeton”. Ja kas,
pulleron turkki lentää sivuun ja sieltä kuoriutuu terhakka kissaneito, joka
steppailee itsensä yleisön sydämiin.
Mutta sitten – tatam, tatam – esiin loikka TamTam, kissaleijona
kaulakarvoineen. Se pöyhistelee
karvoillaan ja kutittelee kissimirrejä leuan alta, ja kun se heiluttaa
lantiotaan, tyttökissat naukuvat kuorossa.
Tom Pulskanen taas on kissojen aatelia ja oikea herkkusuu. Lihomistaan hän puolustelee sillä, että pitää
vain kiinni linjoistaan. Kukapa voisi
jättää syömättä simpukat ja muut herkut, joita herrasmiesklubeilla on
tarjolla?
Arasti
varjoista esiin astelee iäkäs kissaneiti.
Sillä on turkin helmat palkeenkielillä ja saven tahrimat. Muut kissat vieroksuvat sitä: ”Kuka olisi
ikinä uskonut, että Grisabella oli ennen ’The Glamour Cat’? Nyt se kerjäsi pubien ovilla ja asusteli
ei-kenenkään maalla. Miksi se on vielä
elossa?” Palkeenkielet ja savitahrat
eivät voineet kuitenkaan peittää sitä, että sisältä se oli vielä kaunis, mitä
kai kuvasti se paljetein koristeltu juhlamekko, joka vilahteli takkuturkin
alta. Mutta muut kissat eivät sitä huomanneet.
Musikaalin
ikimuistettavin laulu, eikä vähiten riipaisevan kauniin melodiansa takia, on jo
klassikoksi muodostunut Memories. ”Yksin
kuun alla muistan, olin kaunis mä niin.
Muistan kuinka silloin olin onnellinen.
Tahdon muiston säilyvän.” Grisabellan laulaessa, muut kissat hiljentyvät
kuuntelemaan. Suuri johtaja Mooses V on
kunnioitettu vanhus, koska hän valitsee tuon yhden onnellisen uuteen elämään. Mooses laulaa kuin vastaukseksi
Grisabellalle: ”Menneet kokemukset eivät ole vain yhden elämän kokemuksia, vaan
sukupolven. Nosta katseesi kuuhun. Anna muistojen johtaa, löydä itsesi luo. Silloin oivallat onnen aidon olemuksen. Alat elää uudelleen.”
Esiin
talutetaan muitakin ehdokkaita Mooseksen katsastettaviksi. Välillä jytisee ja salamoi. Pahamaineinen kissa MacAave joukkoineen
kaappaa Mooseksen, mutta nokkelat kissat saavat pelastettua hänet Taikurikissan
avulla. Jälleen uusia
kissapersoonallisuuksia. Taikuri-kissan
lisäksi esittäytyvät myös teatterikissa ja vaunukissa. Lisää tanssia ja laulua. Ja taas tanssia. Teatterissa kissat käyvät välillä yleisön
joukossa. Kun näkee hikipisarat kissan
otsalla, miettii, miten ne jaksavatkaan tanssia ja laulaa yhteen menoon niin
kauan. Katsoessaan läheltä silmiin tuota
kiihkeästi liikkuvaa, karvaista olentoa tuntee esityksen eri lailla omakseen.
”Lailla
kukkain nyt katson uutta aamua päin, kohti päivää nousevaa.” Taas soi Memories. Ja kuin taikaiskusta sen myötä esiin astuu
Grisabella. Hän kaatuu maahan, ja muut
kissat näkevät, miten häneen osuu ylhäältä valo. ”Kosketa minua niin tiedät, mitä onnellisuus
on.” Grisabella laulaa ja nousee
ylös. Muut kissat ovat valon myötä
ymmärtäneet, että Grisabella on se, jonka Mooses on valinnut. He hivuttautuvat lähemmäs ja hipaisevat tätä
tassullaan. Mooses johdattaa Grisabellan
ylös valoon vieville portaille. Muut
kissat eivät esitä vastalauseita; he tietävät, että valinta on aina oikea. Mooses laskeutuu alas portailta ja esitys
päättyy lauluun siitä, miten ihmisten pitäisi kohdella kissaa: tutustua
kunnioittaen, vaihdella herkkuja ja sitten vihdoin voi kutsua tätä nimeltä.
Mikä
on tarinan opetus? Kauneus katoaa,
piiloutuu takkuisen turkin alle, mutta sisin jää. Itselleni jäivät eniten mieleen laulut ja
tanssit. Televisiossa kamera vangitsi
tapahtumat, kirjaimellisesti. Ohjaaja
valitsi sen, minkä katsoja näkee. Ja
paljon jäi ruudun ulkopuolelle. Onneksi
olin jo aiemmin saanut elää nämä hetket teatterissa. Autonromun vieressä, roskatynnyrien takana
istuessaan tunsi olevansa osa näytelmää.
Musiikki ympäröi ja tanssi vei mukanaan.
Vaikka itse istuikin tiiviisti penkissä, eli hetken kissojen
elämää. Memories – muistot jäivät.
Valmis!
Kevään mittaan olen virkannut ruusukuvioista kastemekkoa Satun ja Juhon vauvalle. Välillä oli pitkään odottamassa, mutta nyt otin ja tein sen valmiiksi.
Mekko on virkattu ohuehkosta puuvillalangasta, puhtaanvalkoisesta. Helmaa kiertää neljässä rivissä ruusukuvio, yläosa on pylväitä. Olkapäillä helmiäisnapit, takakappaleen kauluksessa nappi. Alushameen tein valkoisesta satiinikankaasta, erillisenä puettavaksi.
Minun mielestäni siitä tuli hieno. Tiedä sitten, kelpaako se pontevalle pojalle tärkeänä päivänä. Varamekko lähtee mukaan...
Mekko on virkattu ohuehkosta puuvillalangasta, puhtaanvalkoisesta. Helmaa kiertää neljässä rivissä ruusukuvio, yläosa on pylväitä. Olkapäillä helmiäisnapit, takakappaleen kauluksessa nappi. Alushameen tein valkoisesta satiinikankaasta, erillisenä puettavaksi.
Minun mielestäni siitä tuli hieno. Tiedä sitten, kelpaako se pontevalle pojalle tärkeänä päivänä. Varamekko lähtee mukaan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)