”…Enkelistä on suurin osa sisäpuolta ja ihmisestä on suurin osa ulkopuolta.” Näin alkaa rakkain kirjani, Fynnin Setä Jumala, täällä Anna. Kirja on täynnään tämän tapaisia mietelmiä. Se kertoo siitä, miten nuori mies nimeltä Fynn kohtasi heitteille jätetyn viisivuotiaan Annan ja heidän vajaasta neljästä yhdessä viettämästään vuodesta Fynnin äidin luona. Anna oli pieni tyttö, joka eli ja kuoli sota-aikana. Annalle läheisen Setä Jumalan kautta maailman ihmeet tulivat lähelle ja ymmärrettäviksi. Fynn ja Anna kokivat seikkailuja, tutkivat ihmisen olemusta, ja ennen kaikkea tutustuivat Setä Jumalaan ja suuriin, mieltä mullistaviin ajatuksiin ja teorioihin. ”Viisivuotiaana Anna tiesi tarkkaan, mikä on olemassaolon tarkoitus ja rakkauden merkitys, ja hän oli Setä Jumalan henkilökohtainen ystävä ja apulainen. Kuusivuotiaana Anna oli teologi, matemaatikko, filosofi, runoilija ja puutarhuri.” Anna ei ehtinyt kahdeksanvuotiaaksi, vaan kuoli tipahdettuaan puusta aidanpiikkiin. Vuosia myöhemmin, kun Fynn kävi Annan haudalla, se oli hehkuvanpunaisena unikkomattona, taaempana seisoi lupiinipartio, puut kuiskailivat toisilleen ja ruohossa kipitti hiiriperhe. Fynnin sanoin: ”Anna oli todella kotona. Olin varma, että Anna ja Setä Jumala nauroivat jostakin.” Joitakin kirjoja ei voi kuvata, ne pitää itse kokea. Tämä on yksi niistä.
En muista miten ja milloin opin lukemaan. Enkä sitäkään, milloin sain ensimmäisen oman kirjani. Lapsuudestani kantautuu kuitenkin kuvia siitä, miten äiti istui illalla vuoteemme vieressä ja luki meille. ”Söpö, siro, suloinen, Bambi ystävä on sen”, kuului eräskin loru. Runoja, loruja ja lauluja on muistissa monta. Tuolloin oli koulussakin tapana opetella kaikki sellaiset ulkoa. Niitä kertaamalla sitten yrittää palauttaa mieleensä ne ihanat kirjat ja tarinat. 10-vuotiaana sain kummitädiltäni lahjaksi Grimmin satukirjan. Se oli karmea lukukokemus. Sadut olivat raakoja ja niitä vielä siivittivät kauhistavat kuvat. Luin sitä kirjaa joskus aikuisenakin ja kaikki tuntui yhtä kammottavalta. Mutta ehkä pieni pelko on jotenkin kannustavaa?
Koulua käydessäni samassa rakennuksessa oleva kirjasto oli miltei pelottava paikka. Sinne mentiin aina opettajan kanssa ja vaivihkaa tutustuttiin kirjoihin. Mitään en sieltä koskaan uskaltanut lainata. Kirjaston löysin varsinaisesti vasta myöhemmin, kun siskoni kanssa teimme toivioretkiä kotiamme lähellä olevaan Naantalin sivukirjastoon. Saimme lainata sieltä kirjoja, vaikka emme naantalilaisia olleetkaan. Niitä sitten kannoimmekin kotiin ja ahmimme kaikkina vapaa-aikoina. Äiti sanoikin joskus, että ”roskia vaan kannetaan selkä vääränä, vaikka läksyt on tekemättä”. Siitä lähtien olemmekin aina vitsailleet kaikkea vapaaehtoista lukemista roskaksi. Ei äiti oikeasti ollut lukemistamme vastaan, ja saimmekin tehdä retkiä menneisyyteen, romantiikkaan ja seikkailuihin mielin määrin. Kirjastonhoitaja oli vanha täti, joka kai piti lukuinnostamme ja lainasi meille joskus poistettujakin kirjoja, kuten kellarista kannettomana löytyneen Alistair MacLeanin Kahlenuken.
Kirjarakkaus on minulla säilynyt. Olen aina lukenut paljon, todella paljon. Nuorempana myös keräsin kirjoja, jotka halusin lukea useaan kertaan. Nyttemmin olen hieman yrittänyt hillitä ostamista. Mieheni sanoi, ettei kaikkia kirjoja tarvitse ostaa itselleen, kun niitä saa kirjastosta lainaksi. Siitä huolimatta on kirjoja, jotka ehdottomasti haluan omistaa.
Hyllystämme löytyvät muun muassa kaikki Agatha Christien suomennetut salapoliisitarinat, joitakin myös englanninkielisenä. Olen lukenut ne vaikka miten moneen kertaan ja aina ne kiinnostavat. Christien kerronta on siitä mukavaa, että siinä ei mässäillä murhalla, vaan kertomus painottuu tutkimukselle, joka sekin tarjoaa jännitystä aivan riittämiin. Jotkut sanovat, että Christie olisi kirjoissaan matkinut Sherlok Holmesia. Joitakin yhtymäkohtia ehkä onkin, mutta Hercule Poirot on kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Luen mielelläni muitakin salapoliisitarinoita, varsinkin lomilla ja halutessani rentoutua. Myös tietyntyyppinen romantiikka kiinnostaa. Tällaisia kirjoja lukiessaan ei tarvitse vaivata pääparkaansa miettimällä kaikkia hienoja sivuvivahteita. Siksi ne ovat niin rentouttavia.
Olen löytänyt jotkin lapsuuteni kirjat uudelleen. Tällaisia ovat esimerkiksi Anni Swanin tarinat. Liekö ollut entisaikaan tapana, että tarinassa pitää aina olla jokin opetus? Tottisalmen perillinen, Iris rukka, Ollin oppivuodet, Pauli on koditon – melkein tulee itku silmään, kun niitä ajattelee. Lapsiparat joutuivat kokemaan monenmoista kauheutta, mutta lopulta kaikki kääntyi hyväksi. ”Iris juoksi kevyesti rantapolkua ylös rakennukselle. Kaikki oli ennallaan. Kissakin istui portailla… Hänen oli niin hyvä ja turvallinen olla.” Hirveän pateettista. Mutta, ah, niin ihanaa niitä oli lukea.
Luen mielelläni uudelleen sellaisia kirjoja, joista olen joskus ollut aivan haltioissani. On mielenkiintoista todeta, että näin vuosien jälkeen lukukokemus voi olla aivan erilainen, kuten Doris Lundin kirja Eric, joka on tosipohjainen kertomus leukemiaa sairastavasta ja siihen myöhemmin kuolevasta nuoresta miehestä. Nuorena luin sitä innolla, väliin itkien, väliin nauraen, kynän kanssa alleviivaten merkittävimpiä kohtia, vielä vuosien jälkeen maistellen lukukokemustani ja haluten sen joskus uusia. Vuosi sitten sain käsiini taas tuon kirjan ja innoissani aloin lukea sitä uudelleen. Mutta se ei avautunut minulle enää, enkä pystynyt samalla lailla asennoitumaan Ericin kokemuksiin ja elämään. Tuntui vain lapselliselta, miksi olin siitä aiemmin niin innostunut. Miltei kauhistuin sitä, käykö kaikelle koetulle näin, ellei kokemusta aina välillä päivitä.
Minä todella rakastan kirjoja. Rakastan lukemista. Olen onnellinen ihminen, kun minulla on näkevät silmät ja voin elää toisia elämiä, kokea toisia kokemuksia, seikkailla toisia seikkailuja, matkustaa maailman ympäri omassa kodissani. Olen onnellinen myös siitä, että voimme yhdessä mieheni Jaakon kanssa jakaa rakkauden lukemiseen, kirjoihin. Autiolle saarelle jos joutuisin, niin aivan varmasti valitsisin mukaani vinon pinon kirjoja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti