Kummallisia tapahtumia alkaa tula esiin, kun ystäväpiiri kokoontuu päivähuoneeseen pelaamaan korttia ja keskustelemaan kokemuksistaan. Viereisestä rapusta oli joku viety yöllä sairaalaan eikä hän enää palannut. Yksi mies oli raiskattu suihkussa, nuori hoitaja epäiltynä teosta. Nuori kokkipoika surmasi itsensä, eivätkä häntä ihailevat vanhukset ymmärrä teon motiivia.
Siirin ja Anna-Liisan seikkalut alkavat toden teolla, kun ryhmän kolmas nainen, Irma, yhäkkiä joutuu suljetulle dementiaosastolle. Se on paikka, jonne joutuminen on kuolemaakin kovempi kohtalo. "Henkilökunta oli antanut jo yli vuosi sitten terveyskeskuksen vaihtuville omaläkäreille vääriä tietoja Irmasta. Hänellä oli havaittu jatkuvaa epäluuloisuutta, vakavaa paranoidisuutta, ajoittaista aggressiivisuutta ja lisääntyviä vakavia muistihäiriöitä. Lääkäriin oli oltu yhteydessä vain sähköpostilla tai puhelimitse ja erilaisia reseptejä oli kirjoitettu näkemättä potilasta."
Ystävykset saivat avukseen kuolleen kokkipojan kaverin, Mikan, joka alkaakin tutkia talon tapahtumia ihan tosissaan. Hän saikin selville vaikka mitä lääkesotkuista yliveloituksiin. "Tuukka oli soittanut pari päivää sitten. Tilanne oli hieman ahdistava, sillä Tuukka oli väittänyt, että Siiri oli teettänyt remontin. Siirillä löi aivan tyhjää. Hän pelkäsi taas unohtaneensa jotain tärkeätä eikä uskaltanut sanoa mitään. Hän oli huomannut, että oli parempi olla hiljaa kuin paljastaa muistamattomuutensa."
Myöhemmin molemmat naiset valitsivat Mikan edunvalvojakseen. Hän sai selville, että palvelutalo veloittaa vanhuksia tilaamattomista ja tekemättömistä töistä ja palveluista. Siirille hän sai palautettua tämän menettämät rahat. Yrittäessään tallettaa niitä pankkitililleen, Siiri kohtaakin yllättäviä vaikeuksia. Rahojen tallettaminen omalle tilille ei ollut mahdollista, sanoi pankkivirkailija. Jollekin toiselle tilille rahaa saattoi laittaa eli tehdä tilisiirron, mutta käteispano omalle tilille ei ollut mahdollista. Siirin selvitettyä, ettei hän tarvinnut niin suurta määrä käteistä ja palvelutalossa ei voinut säilyttää rahoja keksipurkeissa, pankkivirkailija lopulta esimiehensä kanssa keskusteltuaan suostui tekemään poikkeuksen.
Siiri ja Anna-Liisa suunnittelivat pelastusretkeä dementiaosastolle. Mutta Siirin tutustuessa tilanteeseen, siellä olikin syttynyt tulipalo, jonka seurauksena kaikki siellä olleet vietiin sairaalaan. Irma jääisinne pidemmäksi aikaa ja alkoi sairaalalääkärin vähentämien lääkkeiden jälkeen selkiytyä entiseksi itsekseen.
Tulipalon jälkeen osastonhoitaja ja johtaja saivat prenikat uhroollisuudesta, vaikka tosiasiassa Siiri oli se, joka sai aikaan hälytyksen. "Virkailija ei tiennyt, mistä olisi kätensä pujottanut saadakseen prenikan säädyllisesti osastonhoitajan rinnuksille. Mitä pitempään mies empi, sitä tiukemmaksi Virpin suu kiristyi, mutta hän kohteli virkailijaa kuin sairauskohtauksen saanutta vanhusta, ei siis tehnyt elettäkään auttaakseen."
Siiri sen sijaan joutui syytetyksi tulipalon sytyttämisestä ja sai siitä sakkorangaistuksen. Syylliseet itse pääsivät kuin koira veräjästä. Siirille yritettiin syöttää paljon erilaisia lääkkeitä, joita hän ei ottanut muistettuaan, miten Irmalle kävi. Poliisikuulusteluissa hän todisti täysjärkisyytensä, ehkä liiankin hyvin rangaistusta ajatellen. "Poliisi kyseli itsestäänselvyyksiä, niin kuin muistiko Siiri henkilötunnuksensa ja tiesikö hän, mikä kuukausi nyt oli ja kuka oli Suomen presidentti. Siiri luetteli varmuuden vuoksi kaikki presidentit Ståhlbergista Niinistöön, koska oli elänyt jokaisen valtakaudella. Ja sanoi muistavansa jopa PIN-koodinsa keksittyään siihen muistisäännön: toinen luku oli kolmanteen potenssiin ensimmäinen, kolmas näiden tulo jaettuna kolmella ja neljäs kahden ensimmäisen summa vähennettynä kolmella." Olipa siinä topakka mummu!
Sillä aikaa, kun Irma toipui sairaalassa, hänen lapsenlapsensa tyhjensivät tämän asunnon. Kaikki tavarat vietiin kirpputorille tai roskiin, mitään ei jätetty. Irmaa pidettiin palvelutalon johtajan mukaan niin dementoituneena, ettei hän enää palaisi kotiinsa. "Siirillä oli ystävätär, joka oli sairaalassa esilääkitty leikkausta varten, minkä jälkeen oli huomattu, että hän olikin väärä potilas. Ja niin 87-vuotias oli viskattu kadulle ihmettelemään, missä hän oli."
Irma sentään välttyi tuolta kohtalolta saatuaan uudelleen avioituneen Anna-Liisan yksiön asunnokseen. Osastonhoitaja sen sijaan joutui pitkälle sairauslomalle, hänen miehensä dementiapuolelle potilaaksi ja elämä tuntui palautuvan muutenkin mallilleen. Ystävien elämää rytmittivät jälleen punaviini, raitiovaunuajelut ympäri Helsinkiä ja hautajaiset.
Tavallaan hauska tarina palvelutalon asukkaista. Samalla se on läpileikkaus tämän päivän vanhusten elämästä. Useinkaan näin pontevat vanhukset eivät vielä asu palvelutaloissa tai vanhainkodeissa, mutta tällaista kohtelua niissä valitettavan usein saa. Kirjan monet kertomukset hoitajien yliolkaisuudesta, palveluhaluttomuudesta ja lääkkeiden avulla hiljentämisestä toivat kipeästi mieleeni viime vuoden ja äitini tilanteen. Liian usein vanhukset vaiennetaan sänkyjensä pohjille, liikkumattomiksi pyörätuoleihin tai dementiaosastoille kuolemaan. En tiedä, oliko tämä kirja tarkoitettu puheenvuoroksi vanhusten hoidon puolesta, mutta sellainen sitä tuli. Sivupoluista huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti