Suloisia karvapalleroita. Kolme kappaletta. Kristiinan fb-sivulta lainaan tämän tekstin:
"Pikkukissat opettelevat jo kovasti olemaan oikeita kissoja.
Yksi osaa kaivaa asiointikuopan, mutta peittely vielä unohtuu. Toinen osaa jo kehrätä kuin kissa ja kolmas tappaa hiirilelun.
Muutamien viikkojen kuluttua kaikki kissantaidot on opittu ja tulee vastaan muutto uuteen kotiin.
Tämä on vain tämä hetki ja kohta se on poissa."
Kotipuolessa käydessäni kävimme läpi vanhoja kirjoja, jotka olivat sinne kerääntyneet pois annettuina, hylättyinä tai lahjoitettuina. Niitä kirjoja selatessani palasivat muistot mieleeni. Siellä oli vanhoja opiskeluista jääneitä koulukirjoja. Oli laulukirjoja, joiden seurassa oli nuoruudessa vietetty onnellisia ja haikeitakin hetkiä. Oli myös paljon hengellisiä kirjoja, jotka oli hylätty uutta löytämistä varten. Innolla kaivelin kirjapinoja. Olisihan mukavaa joskus kotona ottaa jokin kirja käteensä ja muistella sen mukana kulkevia tapahtumia ja ajatuksia.
Käteeni osui myös viininpunainen, muovikantinen kirja, jonka etukanteen oli liimattu keltainen tarrakukka, niitä 1970-luvulla muodissa olleita. Tuossa tarrassa on ristin kuva ja teksti "voiton merkki". Kirja on Uusi Testamentti ja Psalmit, sisäkannella nimi Lyydia Viitanen.
Avasin kirjan. Sen alkulehdille oli hänen vanhuksen käsialallaan kirjoitettu: "Lue Markuksen 10 luku, siinä tulet tietämään paljon. Ja Matteuksen 6 luku, sen Jumala käski minun lukea. Tätä olen toisillekin neuvonut. Kirjoitin omin käsin 6p 11kk 1974v." Tämän alle oli myöhemmin kirjoitettu: "Tätä minä luen. Jeesus on rakas minulle. Hän on sydämessäni. Hän lähettää enkelinsä hakemaan minut täältä pois. Iltapäivä 3kuu 1975."
Mieleni palaa vuosikymmenten taakse muistelemaan mammaa, miten hän keinutuolissa istuen luki Raamattua, tuota hänelle niin rakasta ja arvokasta kirjaa. Hänen elämänsä jokapäiväisiä asioita olivat myös hengellisten äänilevyjen kuunteleminen, laulaminen, radiosta lähetetyt kirkonmenot sekä rukoukset. Mamma oli harras kristitty. Joka päivä hän levitti tätä valoa myös ympäristöönsä, lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Niitä enkeleitä hänen piti odottaa vielä muutamia vuosia, kunnes hän marraskuussa 1980 sai muuttaa taivaan kotiin, jossa hän vihdoinkin sai nähdä tuon hänelle niin rakkaan Jeesuksen.
Nämä asiat tulivat mieleeni noita kirjoituksia lukiessani. Vielä vuosikymmeniä kuolemansa jälkeenkin sain häneltä terveiset: Jumala rakastaa sinua! Tuntui kuin sydämessäni olisi iso kohmettunut alue sulanut jälleen auki vastaanottamaan näiden terveisten tuomaa sanomaa. Sama Jeesus, joka oli mammalle rakas, oli äidilleni rakas ja on minullekin rakas =)
Siivotessani komeroita ja varastoja kävin samalla läpi vanhoja papereita. Käsiini osui muistokirjani 1960-luvun puolivälistä. Kirja oli aikoinaan todella hieno. Sen kannet ovat vihreää samettia, koristeltu kultakuvioin. Harvalla oli siihen aikaan yhtä kaunista kirjaa. Nyt vuosikymmenet ovat sitä kuluttaneet, tummentaneet sivuja ja irrottaneet selkämyksen. Säilytän sitä omassa laatikossaan, jotta se säilyisi vielä pitkään.
Sitä selatessa tuli mieleeni paljon muistoja ystävistä, sukulaisista, koulutovereista, opettajista. Mamma, äiti, Seija-sisko, Teijo-veli, serkut Lea, Ritva, Hannele, Pirkko-serkun lapset Paula ja Ismo, tädit Alli, Mirjam, sekä kummitätini Aino ja Helena, ekaluokasta lähtien koulutoverinani ollut Eeva, muistojeni opettajat Anna ja Kaarina, sekä monia, monia muita.
Värssyt ovat usein samankaltaisia. Lapsilta rakkautta ja ystävyyttä, aikuisilta hengellistä tai elämänohjeita. Tuolloin olivat kiiltokuvat vielä arvossaan. Niitä oli paljon ja kauniita. Minäkin olen näköjään ollut tarkkana niiden kanssa, kun olen monien ympäri piirtänyt kynällä, että näkee, jos joku puuttuu =D
Ihanaa, kun voi vielä vanhanakin palata niiden pariin ja heti muistaa paljon mukavia asioita. On se toista kuin joku Facebook tai Twitter.
Mirjam-tätini on aina rakastanut kiiltokuvia. Vielä nytkin, yli 90-vuotiaana, häneltä tulevia kortteja koristavat kiiltokuvat.
Otsikko ei ehkä aivan kerro sitä, mitä elokuva IHMISEN POJAT sisältää.
Elokuvassa eletään vuotta 2027 ja ihmiset ovat kuolemassa sukupuuttoon. Viimeisin lapsi on syntynyt 18 vuotta aiemmin eli vuonna 2009. Onneksi tuo vuosi on jo ohitettu ja senkin jälkeen syntynyt melkoinen määrä vauvoja todellisessa elämässä =D
Elokuvassa puhutaan siitä, miksi naiset eivät pysty enää synnyttämään. Syytä tälle ei ole löydetty. Minua alkoi heti mietityttämään se, pystyivätkö miehet siis edelleen siittämään. Vai huitaistiinko tuo ajatus miesten tekemässä elokuvassa noin vain sivuun?
Elokuva perustuu kirjaan, jota en saanut luettavakseni, kun sitä ei ole suomennettu (enkä jaksanut englanninkielistä ruveta kahlaamaan läpi). En siis pysty vertaamaan kirjan ja elokuvan välistä suhdetta. Yleensä elokuvat pilaavat kirjat. Tämä elokuva ainakin oli täynnä sumua, kurjuutta, taisteluja, epäoikeudenmukaisuutta. Muualla maailmassa katastrofi oli jo tehnyt tuhojaan enemmän kuin Englannissa. Tällä kertaa siis Amerikka ei ollutkaan se maa, joka pelastaa maailman =D
Elokuvan päähenkilö Theo (Clive Owen) joutuu entisen naisystävän kautta mukaan elämän säilyttämisen puolesta taistelevaan ryhmään, jossa tietenkin on myös toisinajattelijoita. Täällä hän saa suojeltavakseen kuin ihmeen kaupalla raskaaksi tulleen naisen, jota hän suojelee synnytykseen ja viimeiseen pakomatkaan saakka. Lopulta he soutavat merelle, josta Tomorrow-niminen laiva heidän poimii turvaan. Theolle tämä tosin oli jo liian myöhäistä ja hän kuolee saamaansa ampumahaavaan. Mutta äiti ja lapsi pelastuvat.
The End
Elokuva on luokituksensa mukaisesti toimintatrilleri. Paljon on pakomatkoja ja ammuntaa. Mutta itse tarinan perusajatus siitä, että ihmiskunta kuolisi sukupuuttoon, on hieman pelottava. Eläimiä tuo sama ongelma ei näyttänyt koskettavan, koska niitä oli nuorina versioina esillä. Kissoja, koiria ja lehmiä ainakin. Mutta ihmiskunta oli tuhoon tuomittu. Hallitus jakoi itsemurhakapseleita ja sotilaat tai muut joukkiot tappoivat ihmisiä, kuin heistä olisi haluttu nopeammin päästä eroon. Aivan älytöntä hommaa.
Jos joku haluaa katsella sellaista räiskintää kuin tämä elokuva sisältää, niin suosittelen. Tarinan sisin ajatus on kuitenkin positiivinen. Ja elokuva päättyy siihen uskoon, että huominen on vielä..
Maggie O'Farrell on kirjoittanut kirjan nimeltä Varoitus tukalasta helteestä.
Kirja kuvaa irlantilaisperheen elämää Lontoossa helleaallon aikana. Sadetta ei ole ollut kuukausiin ja vettä säännöstellään.
Tarina kertoo Riordanin perheestä, johon kuuluu äiti, isä ja kolme aikuista lasta. Kertomus pomppoilee sinne tänne riippuen siitä, kenen tarinaa kulloinkin käsitellään.
Tarinan juonena lienee se, että perheen isä aamulla sanomalehteä ostamaan lähdettyään ei enää palaakaan kotiin. Hieman hössöttävä äiti ja omien ongelmiensa kanssa kamppailevat lapset alkavat vähitellen etsiä isäänsä. Kirjan lopussa tämä löytyykin Irlannista, kotipaikaltaan, kuolleeksi luullun veljensä luota. Piilossa pidetyn veljen lisäksi selviää muitakin salaisuuksia kuten se, että isä ja äiti eivät olekaan naimisissa, isä on edelleen naimisissa nuorena muualle lähteneen vaimonsa kanssa, nuorin tytär ei osaa lukea lukihäiriön vuoksi ja vanhempi tytär on tehnyt itselleen abortin.
Kaikkien selittelyjen ja ihmettelyjen jälkeen kirja päättyy siihen, että perheen isä kävelee Irlannissa mökillä olevan perheensä luo. Ei mitään selittelyjä enää.
Mielenkiintoisin osio lienee se historiallinen tosiasia, miten huonosti englannissa on irlantilaisia kohdeltu aikoinaan, perheen vanhempien sinne muutettua, ja osin vieläkin (1970-luvulla, josta kirja kertoo). Suurin syy lienee ollut tuo iänikuinen taistelu katolisten ja protestanttien välillä. Vaikka sen luuli sijoittuneen lähinnä Irlantiin, myös Lontoossa nämä ihmiset kokivat kovia aikoja, jopa lapset. Ei ihme, että suurin osa irlantilaisista pakenikin Englannin sijasta Amerikkaan.
Muuten tämä kirja on mielestäni kuin sotkuun mennyt lankavyyhti.287 sivua turhanaikaista jaaritusta. Joku muu voi silti tykätä =)
Jaahas. Tänään on sitten se päivä, jolloin alkaa pimeys taas vallata tilaa. Siis valoisa aika lyhenee päivä päivältä.
Olikos tässä välillä sitä valoisaa? Taisi olla, jossain pilvien takana. Yöt ainakin olivat melko hämäriä entisiin kesiin verrattuina.
Mukavaa sentään, että valoisampaa aikaa kuitenkin oli. Jo maaliskuussa alkaa valo aamuisin vallata aikaa, vaikka illat vielä pimeitä ovatkin. Pitäisiköhän meidän siirtää kesäkin aikaisemmaksi?
Viime vuonna toukokuu oli jo täyttä kesää. Ja samaa rataa jatkoivat kesäkuu ja heinäkuukin. Silloin tarkeni ulkonakin olla ilman villapuseroa. Saattoi istua keinussakin, varjossa vieläpä. Vaan aina ei voi voittaa. Tänä vuonna kesä nyt on tällainen. Kylmä ja vähäluminen. Meillä ei onneksi sentään ole lunta tullut, ei edes rakeita, niin kuin muutama kymmenen kilometriä sisämaahan päin, ja pohjoiseen ja etelään. Peräti Turun seudullakin on rakeita tullut. Mikä lie meidät niiltä säästänyt?
Kylmyyttä on sitten piisannut senkin edestä. Toissaviikolla olivat mittarinlukemat jo melko pienet, joillakin paikkakunnilla peräti pakkasen puolella. Niin kauheaa on se.
Jonnekin on kesä hävinnyt. Ja niin oli talvikin. Näistä nyt ei ainakaan voi sitä Hanhikivelle suunniteltua ydinvoimalaa syyttää. Miten lie sekin sitten joskus vaikuttanee näihin asioihin. Jos sitä koskaan rakennetaan.
Pikkulintuja on paljon ja niille maistuu tali ja pähkinät. Välillä paikalle pyrähtää nälkäinen parvi Pähkinähakkeja, eilen taisi olla viisi. Ei ole nyt linnuille paljoa syötävää, kun ötökät ovat kaikki poissa. Toukokuussa näin kaksi hyttystä, mutta siihen ne jäivät. Muitakaan ötököitä ei kylmien ilmojen takia ole linnuille tarjolla. Syökööt sitten pähkinöitä ja siemeniä.
Kukkia on ollut runsaasti. Tuomet olivat kukkineet jo kauan ennen juhannusta, vaikka yleensä ehtivät vasta silloin. Kielot, Iirikset, Unikot, Lemmikit, Leinikit ja muut sellaiset alkukesän kukat ehtivät hyvissä ajoin. Nyt kukkivat juhannusruusu ja Akilleijat. Jasmiini ja Päivänkakkara tekevät tuloaan. Vähän samalla lailla oli viime vuonna, vaikka ilmat olivatkin päinvastaiset. Kuka niiden kukkien aivoituksia tietää.
Juhannusta juhlittiin kotosalla. Mitä nyt isäntä käväisi rannassa mökillä, saunoa ei sentään tarjennut. Juhannuskonferenssia katsottiin netti-tv:stä ja melkein kuin olisi paikalla ollut. Mukavaa, kun perjantain (vai oliko se torstain) päivätilaisuudessa esiintyivät Henkka ja Sanna. Olisipa saanut sen talteen. Lauloivat monta laulua, ilmeisesti toimivat myös esilaulajina. Elokuussa sitten näemme ja kuulemme heidät, kun tulevat EtCetera-kuoron kanssa taas Kalajoelle =)
Päivän piristykseksi katsoin Facebookista Bryanin laulantaa, Suvivirsi englanniksi. Varmaan oli kiva sitä laulella, kun oli Juhannuksen alla tehnyt ikkunalleen pieniä lumiukkoja =D
Ensi viikolla on jo heinäkuu. Sen myötä tulee kotiseutuviikko ja paljon erilaisia tapahtumia. Niitä odotellessa vietämme kesää ja lomaa.
Ensimmäinen koiramme, Piski, oli suomenpystykorva, joka tuli meille Marttilasta, kun mamma ja eno muuttivat Turkuun. Sitä seurasi Karjalan karhukoira Nalle. Se tuli enon vaimolta, kun nämä menivät naimisiin. Sitten oli vuorossa karhukoira Musti ja tämän sekarotuinen pentu Penu.
Sen jälkeen oli joitakin koirattomia vuosia, kunnes sydämemme vei dobermanni Ruffe. Olin silloin jo muuttanut pois kotoa ja vein sen äidille lahjaksi. Ruffe oli leikkisä ja rakasti perhettään yli kaiken. Aina, kun menin kylään, se nosti tassunsa harteilleni ja sitten halattiin :D Ruffe tykkäsi joskus pelotella ohikulkijoita menemällä tien päähän haukkumaan niitä. Koskaan se ei tontilta poistunut yksin tai ilman lupaa, mutta tykkäsi hirvistellä :D :D
Myöhemmin Ruffe sai veljen perheestä kaverikseen lassie Prissen. Viimeisinä vuosina äidillä oli vielä pitovaikeuksien takia veljeltä tullut karhukoira, jonka nimi justiin nyt hävisi muistista. Se on kuitenkin vielä elossa ja ilahduttaa uutta perhettä.
Kissoja alkoi tulla sen myötä, kun mamma 60-luvulla muutti meille. Ensimmäinen oli harmaa kissa, jonka naapurin mustaa magiaa harrastanut nainen tappoi ja ripusti hännästä roikkumaan omenapuuhunsa meidän nähtäväksemme.
Seuraavat kissat meille tulivatkin vasta 72, musta Jussi ja kirjava Osku. Osku osoittautuikin tytöksi ja sen kolmesta pennusta harmaa Nökö jäi ilahduttamaan meitä. Enimmillään niitä oli siis kolme kerrallaan. Kaikki kissat hävisivät samaan aikaan, myös naapurustosta (naapurin nainen oli jo kuollut ja mies muuttanut pois). Lehdessä oli juttua, että Tyksin laboratorio oli ostanut koe-eläimiä ja käytiin katsomassa, jos meidän kissat olisivat siellä. Ei kuitenkaan päästetty sinne ja niinpä se jäi arvailujen varaan :(
Myöhemmin sisko sai Maskusta mustan pennun, joka oli sitten Jussi II. Minä asuin silloin Raision keskustassa ja sain ystävältäni pienen tyttökissan. Lissu oli hirveän arka tuolloin, uudet hajut varsinkin pelottivat. Piileskeli sängyn alla tai kahvinkeittimen takana, kun jotain
uutta tuli. Tykkäsi repiä tapetteja, kun seinät olivat jotain kipsilevyä tai mitä lie niissä ekoissa elementtitaloissa. Piti tapetoida kaikki uusiksi, kun muutin Turkuun. Siellä olikin maalatut kovalevyt, joten Lissu tyytyi ryijyyni :)
Siskolla oli tuon villikissan jälkeen vielä kolmaskin musta, Jussi III, joka vielä asui Raisiossa. Myöhemmin hänellä olleita kissoja - Kolli, Mustonen, Ruuskanen, toinen Mustonen - emme mainitse...
Minulle seuraava kissa tuli vasta Keikkulassa. Siellä yksi hylätty kesäkissa saatiin pyydystettyä seuraavana keväänä metsästä. Paasikivi-opiston naiset sen pyydystivät ja kuljettivat minulle. Kerran karkasi takaisin, mutta kotiutui sitten. Sekin oli musta, joten nimeksi tuli Jussi IV. Se oli hauska otus. Tykkäsi käydä asuntolassa katsomassa mammoja ja valittamassa kaikille, ettei ole ruokaa nähnytkään. Kuuli kuitenkin heti, kun avasin oven ja syöksyi matkaan, siivoojat kertoivat. Jonkun kanssa se tappelikin, kun oli kerran silmäkulma auki. Vietiin se lääkäriin, missä istui pöydällä ihan paikallaan lääkärin tutkiessa, ei tarvinnut edes kiinni pitää. Mourusi pahalla äänellä, mutta ei yrittänytkään tehdä mitään.
Pehmopeppu (Väinö) oli silloin vielä mulla ja nämä kaksi solmivat oitis aselevon. Nuuhkiminen oli sallittua, mikään muu ei. Myöhemmin, kun muutin torpasta paritaloon ja kuljetin tavaroita kottikärryillä, Jussi kulki koko ajan vierellä. Kuorma toisensa jälkeen, edestakaisin. Seuraavana päivänä se kuitenkin ruokiksella istui torpan portailla. Naureskelin sille, että eikö se muistanut muuttoa. Sen jälkeen se osasi aina oikeaan kotiin.
Kullanmuruun Jussi rakastui, kuten kaikki muutkin kissat kautta aikojen :).
Aina piti olla sylissä hyrisemässä. Oli todella surullista, että sitä ei voinut kuljettaa tänne, kun se ei kestänyt autossa olemista. Onneksi se sai kodin Keikkulan kosmetologin luona. Se oli viisas kissa, tosi älykäs ja huomaavainen. Sitä tuli ikävä.
Täällä Pyhäjoella meillä oli viikon verran yksi pikkukissa, joka oli luvattu siskontytölle, kun tyttöjen molemmat kissat olivat kuolleet. Toinen sai omansa sieltä. Ruusperi oli 2kk ja aivan ihana. Oli tottunut syömään keitettyä perunas ja sitä se meilläkin sai, muun lisäksi tietysti. Me pidettikn makuuhuoneen ovi aina kiinni, ettei se menisi sängyn alle, kun sieltä se olisi hankala saada pois. Iltaisin nukkumasn mennessä kiikutin sen takimmaiseen huoneeseen ja juoksin äkkiä makkariin. Aamulla, kun avasi oven, niin tämä oli sen takana ja hyrisi vimmatusti. Sillä oli varmaan ollut orpo olo koko yön. Kun tein ruokaa, niin Ruusperi oli mun kämmenellä katsomassa. Kaikki ruoka-aineet piti ensin antaa sille nuuskittavaksi. Paras nukkumapaikka oli, tietenkin, kullanmurun syli.
Kun lähdettiin viemään sitä Maskuun, laitettiin takapenkille iso pahvilaatikko, jossa oli nukkumapaikka, hiekkalaatikko ja vähän ruokaa. Ruusperi kiersi ensin auton joka sopen, totesi sitten, että kuljettajan jalkoihin ei mennä ja pysytteli muualla. Pääasiassa se nukkui pahvilaatikon lipareella, joka nojasi etupenkin päätukeen. Kun pysähdyttiin kahvittelemaan, muru kävi sisällä ja minä annoin maitoa ja lihaa Ruusperille. Me tytöt nautiskeltiin vaan autossa. Sen kissan kanssa ei ollut vaikeuksia pitkälläkään matkalla :)
Sitten murun sisko kuoli ja tämän tytär opiskeli Oulussa. Vili jäi kodittomaksi. Oli elokuu ja kuljetettiin Vilin tavaroineen meille. Vili oli sellainen ihmisistä piittaamaton, yksinkulkija. Kyllä sitä vieraillessa sai justiin sängyllä silittää, mutta siihen se jäikin. Kerran kun olivat matkoilla, käytiin syöttämässä sitä. Vili pakeni heti, kun kuuli oudot askekeet. Sisällä ollessaan se oli tiputtanut ikkunalta kukkapurkit. Vähän epäiltiin, miten se meille kotiutuisi. Välimatkaa oli vain puoli kilometriä, joten äkkiäkös se pinkaisi takaisin entiseen kotiinsa. Se tuotiin pari kertaa takaisin, joten se ei mennytkään enää sinne asti vaan jäi tien toiselle puolelle ojaan. Meillä on kesäisin ovi auki, ja yhtenä päivänä se vaan muina kissoina tepasteli sisään ja ruokakupille. Ihan kuin olisi todennut, että täällä hänen nyt pitää olla, jos aikoo syödä ja nukkua.
Vilin koko olemuskin muuttui. Siitä tuli seurallinen ja hyväilynkipeä kissa. Kullanmurun sisarukset kun kävivät hakemassa hautajaiskuvia, ihmettelivät jaloissa kiehnäävää Viliä, että "onko tämä se sama kissa!" Vili oli 8v, kun se meille tuli ja toiset 8v se vielä kerkesi olla. Yhtenä päivänä se vaan hävisi. Se pelästyi, kun autotallista kuului kolinaa ja juoksi
eteisen lattialle istumaan ja naukumaan. Ajattelin, että siinäpähän nau'ut, enkä yhtään lohduttanut sitä. Enpä arvannut, että se olisi viimeinen kerta, kun sen näin. Ovessa kuljettiin edestakaisin ja se oli jossain vaiheessa pujahtanut ulos. Illalla ruvettiin etsimään, kun ei kissaa näkynyt. Ei löynyt, vaikka monta päivää kierreltiin ja huudeltiin. Käytiin kaikki paikat entisen kodin ympäristöjä myöten. Museoalueella näkyi lumessa jäljet menevän yhden aitan alle. Mentiin sinnekin kutsumaan, mutta mitään ei kuulunut. Liekö tuo mennyt tekemään kuolemaa. Kissat tekevät niin joskus.
Sitten oltiin monta vuotta kissattomia kunnes Vili II asettui taloksi. Ekan kesän se kuljeskeli vielä paljon jossain. Oli nähty apteekin oven takana ja työkaveri oli nähnyt pihallaan, toisella puolen valtatietä. En tiedä mitä etsi. Ilmoitettiin siitä, mutta kukaan ei omakseen tunnistanut.
Kuitenkin oli selvästi hyvin pidetty, leikattu ja opetettu. Ja puhdasrotuinen. Mietittiin, josko oli omistaja kuollut, kun kissa oli lähtenyt etsimään uutta kotia. Meille se sitten päätti jäädä. Oli
varmaan huomannut kullanmurun sylin paremmuuden muihin nähden :D. Tämä kissa oli
myös todella viisas, empaattinen ja varovainen. Siksi en tajua, miten se saattoi jäädä auton alle. Sitä ovat muutkin ihmetelleet. Nuori nainen vielä, ja kerkesi meitäkin ilahduttaa niin vähän aikaa. Ehkä se oli meille lähetetty enkeli, jonka tarkoitus oli auttaa meidät äidin sairauden ja kuoleman yli, ja minun sairasvuoteni yli. Sitten se oli hyrinänsä hyriseyt ja palasi takaisin <3
Jotkut sanovat, etteivät eläimet mene taivaaseen. Mutta menevät ne! Raamatussakin kerrotaan, miten leijona ja karitsa kulkevat yhdessä laitumella, kun ei enää ole vihaa eikä pelkoa. Siellä sitä sitten on kissa- ja kouralauma vastassa ;)
