AJATTELEMISEN AIHETTA

Nimeä kaksi Suomen rikkainta ihmistä.
Nimeä kaksi viimeisintä olympiavoittajaa.
Nimeä kaksi viimeisintä Miss Suomea.
Nimeä kaksi Jussi-patsaan saanutta.
Nimeä kaksi Finlandia-palkittua.

Miten kävi?
Juttuhan on niin, että tuskin kukaan meistä muistaa eilisen otsikoiden sankareita. Ansiot ovat toisarvoisia. Vaikka he ovatkin parhaita omilla areenoillaan, niin maineen hohto haalistuu ja aplodit haihtuvat. Voitot ja tulokset unohtuvat.

Nimeä kouluvuosiesi kaksi kannustavinta opettajaa.
Nimeä kaksi ystävääsi, jotka ovat olleet tukena vaikeina hetkinäsi.
Nimeä kaksi ihmistä, jotka ovat opettaneet sinulle jotain elintärkeätä.
Nimeä kaksi ihmistä, jotka ovat arvostaneet sinua ja saaneet sinut tuntemaan itsesi tärkeäksi.
Nimeä kaksi ihmistä, joiden seurassa todella viihdyt.

Paljon helpompaa, vai mitä. Ihmiset, jotka eniten vaikuttavat elämääsi, eivät ole niitä, joilla on eniten valtaa, mainetta tai rahaa. Eniten vaikuttavat ne, jotka eniten välittävät.

KRISTIINAN KISSANPENNUT

Suloisia karvapalleroita. Kolme kappaletta. Kristiinan fb-sivulta lainaan tämän tekstin:

"Pikkukissat opettelevat jo kovasti olemaan oikeita kissoja.
Yksi osaa kaivaa asiointikuopan, mutta peittely vielä unohtuu.  Toinen osaa jo kehrätä kuin kissa ja kolmas tappaa hiirilelun.
Muutamien viikkojen kuluttua kaikki kissantaidot on opittu ja tulee vastaan muutto uuteen kotiin.
Tämä on vain tämä hetki ja kohta se on poissa."

TERVEISIÄ MAMMALTA

Kotipuolessa käydessäni kävimme läpi vanhoja kirjoja, jotka olivat sinne kerääntyneet pois annettuina, hylättyinä tai lahjoitettuina. Niitä kirjoja selatessani palasivat muistot mieleeni. Siellä oli vanhoja opiskeluista jääneitä koulukirjoja. Oli laulukirjoja, joiden seurassa oli nuoruudessa vietetty onnellisia ja haikeitakin hetkiä. Oli myös paljon hengellisiä kirjoja, jotka oli hylätty uutta löytämistä varten. Innolla kaivelin kirjapinoja. Olisihan mukavaa joskus kotona ottaa jokin kirja käteensä ja muistella sen mukana kulkevia tapahtumia ja ajatuksia.

Käteeni osui myös viininpunainen, muovikantinen kirja, jonka etukanteen oli liimattu keltainen tarrakukka, niitä 1970-luvulla muodissa olleita. Tuossa tarrassa on ristin kuva ja teksti "voiton merkki".  Kirja on Uusi Testamentti ja Psalmit, sisäkannella nimi Lyydia Viitanen.

Avasin kirjan. Sen alkulehdille oli hänen vanhuksen käsialallaan kirjoitettu: "Lue Markuksen 10 luku, siinä tulet tietämään paljon. Ja Matteuksen 6 luku, sen Jumala käski minun lukea. Tätä olen toisillekin neuvonut. Kirjoitin omin käsin 6p 11kk 1974v."  Tämän alle oli myöhemmin kirjoitettu: "Tätä minä luen. Jeesus on rakas minulle. Hän on sydämessäni. Hän lähettää enkelinsä hakemaan minut täältä pois. Iltapäivä 3kuu 1975."

Mieleni palaa vuosikymmenten taakse muistelemaan mammaa, miten hän keinutuolissa istuen luki Raamattua, tuota hänelle niin rakasta ja arvokasta kirjaa. Hänen elämänsä jokapäiväisiä asioita olivat myös hengellisten äänilevyjen kuunteleminen, laulaminen, radiosta lähetetyt kirkonmenot sekä rukoukset. Mamma oli harras kristitty. Joka päivä hän levitti tätä valoa myös ympäristöönsä, lapsilleen ja lapsenlapsilleen.  Niitä enkeleitä hänen piti odottaa vielä muutamia vuosia, kunnes hän marraskuussa 1980 sai muuttaa taivaan kotiin, jossa hän vihdoinkin sai nähdä tuon hänelle niin rakkaan Jeesuksen.

Nämä asiat tulivat mieleeni noita kirjoituksia lukiessani. Vielä vuosikymmeniä kuolemansa jälkeenkin sain häneltä terveiset: Jumala rakastaa sinua! Tuntui kuin sydämessäni olisi iso kohmettunut alue sulanut jälleen auki vastaanottamaan näiden terveisten tuomaa sanomaa. Sama Jeesus, joka oli mammalle rakas, oli äidilleni rakas ja on minullekin rakas =)

SINÄ MUISTOA MINULTA PYYSIT

Siivotessani komeroita ja varastoja kävin samalla läpi vanhoja papereita. Käsiini osui  muistokirjani 1960-luvun puolivälistä. Kirja oli aikoinaan todella hieno. Sen kannet ovat vihreää samettia, koristeltu kultakuvioin. Harvalla oli siihen aikaan yhtä kaunista kirjaa. Nyt vuosikymmenet ovat sitä kuluttaneet, tummentaneet sivuja ja irrottaneet selkämyksen. Säilytän sitä omassa laatikossaan, jotta se säilyisi vielä pitkään.

Sitä selatessa tuli mieleeni paljon muistoja ystävistä, sukulaisista, koulutovereista, opettajista. Mamma, äiti, Seija-sisko, Teijo-veli, serkut Lea, Ritva, Hannele, Pirkko-serkun lapset Paula ja Ismo, tädit Alli, Mirjam, sekä kummitätini Aino ja Helena, ekaluokasta lähtien koulutoverinani ollut Eeva, muistojeni opettajat Anna ja Kaarina, sekä monia, monia muita.

Värssyt ovat usein samankaltaisia. Lapsilta rakkautta ja ystävyyttä, aikuisilta hengellistä tai elämänohjeita.  Tuolloin olivat kiiltokuvat vielä arvossaan. Niitä oli paljon ja kauniita. Minäkin olen näköjään ollut tarkkana niiden kanssa, kun olen monien ympäri piirtänyt kynällä, että näkee, jos joku puuttuu =D

Ihanaa, kun voi vielä vanhanakin palata niiden pariin ja heti muistaa paljon mukavia asioita. On se toista kuin joku Facebook tai Twitter.

Mirjam-tätini on aina rakastanut kiiltokuvia. Vielä nytkin, yli 90-vuotiaana, häneltä tulevia kortteja koristavat kiiltokuvat.

KATOAVAT LAPSET

Otsikko ei ehkä aivan kerro sitä, mitä elokuva IHMISEN POJAT sisältää.

Elokuvassa eletään vuotta 2027 ja ihmiset ovat kuolemassa sukupuuttoon. Viimeisin lapsi on syntynyt 18 vuotta aiemmin eli vuonna 2009. Onneksi tuo vuosi on jo ohitettu ja senkin jälkeen syntynyt melkoinen määrä vauvoja todellisessa elämässä =D

Elokuvassa puhutaan siitä, miksi naiset eivät pysty enää synnyttämään. Syytä tälle ei ole löydetty.  Minua alkoi heti mietityttämään se, pystyivätkö miehet siis edelleen siittämään. Vai huitaistiinko tuo ajatus miesten tekemässä elokuvassa noin vain sivuun?

Elokuva perustuu kirjaan, jota en saanut luettavakseni, kun sitä ei ole suomennettu (enkä jaksanut englanninkielistä ruveta kahlaamaan läpi). En siis pysty vertaamaan kirjan ja elokuvan välistä suhdetta. Yleensä elokuvat pilaavat kirjat.  Tämä elokuva ainakin oli täynnä sumua, kurjuutta, taisteluja, epäoikeudenmukaisuutta. Muualla maailmassa katastrofi oli jo tehnyt tuhojaan enemmän kuin Englannissa. Tällä kertaa siis Amerikka ei ollutkaan se maa, joka pelastaa maailman =D

Elokuvan päähenkilö Theo (Clive Owen) joutuu entisen naisystävän kautta mukaan elämän säilyttämisen puolesta taistelevaan ryhmään, jossa tietenkin on myös toisinajattelijoita. Täällä hän saa suojeltavakseen kuin ihmeen kaupalla raskaaksi tulleen naisen, jota hän suojelee synnytykseen ja viimeiseen pakomatkaan saakka. Lopulta he soutavat merelle, josta Tomorrow-niminen laiva heidän poimii turvaan. Theolle tämä tosin oli jo liian myöhäistä ja hän kuolee saamaansa ampumahaavaan. Mutta äiti ja lapsi pelastuvat.

The End

Elokuva on luokituksensa mukaisesti toimintatrilleri. Paljon on pakomatkoja ja ammuntaa. Mutta itse tarinan perusajatus siitä, että ihmiskunta kuolisi sukupuuttoon, on hieman pelottava.  Eläimiä tuo sama ongelma ei näyttänyt koskettavan, koska niitä oli nuorina versioina esillä. Kissoja, koiria ja lehmiä ainakin.  Mutta ihmiskunta oli tuhoon tuomittu. Hallitus jakoi itsemurhakapseleita ja sotilaat tai muut joukkiot tappoivat ihmisiä, kuin heistä olisi haluttu nopeammin päästä eroon.  Aivan älytöntä hommaa.

Jos joku haluaa katsella sellaista räiskintää kuin tämä elokuva sisältää, niin suosittelen. Tarinan sisin ajatus on kuitenkin positiivinen. Ja elokuva päättyy siihen uskoon, että huominen on vielä..

VAROITUS TUKALASTA HELTEESTÄ

Maggie O'Farrell on kirjoittanut kirjan nimeltä Varoitus tukalasta helteestä.

Kirja kuvaa irlantilaisperheen elämää Lontoossa helleaallon aikana. Sadetta ei ole ollut kuukausiin ja vettä säännöstellään.

Tarina kertoo Riordanin perheestä, johon kuuluu äiti, isä ja kolme aikuista lasta. Kertomus pomppoilee sinne tänne riippuen siitä, kenen tarinaa kulloinkin käsitellään.

Tarinan juonena lienee se, että perheen isä aamulla sanomalehteä ostamaan lähdettyään ei enää palaakaan kotiin. Hieman hössöttävä äiti ja omien ongelmiensa kanssa kamppailevat lapset alkavat vähitellen etsiä isäänsä.  Kirjan lopussa tämä löytyykin Irlannista, kotipaikaltaan, kuolleeksi luullun veljensä luota. Piilossa pidetyn veljen lisäksi selviää muitakin salaisuuksia kuten se, että isä ja äiti eivät olekaan naimisissa, isä on edelleen naimisissa nuorena muualle lähteneen vaimonsa kanssa, nuorin tytär ei osaa lukea lukihäiriön vuoksi ja vanhempi tytär on tehnyt itselleen abortin.  

Kaikkien selittelyjen ja ihmettelyjen jälkeen kirja päättyy siihen, että perheen isä kävelee Irlannissa mökillä olevan perheensä luo.  Ei mitään selittelyjä enää.

Mielenkiintoisin osio lienee se historiallinen tosiasia, miten huonosti englannissa on irlantilaisia kohdeltu aikoinaan, perheen vanhempien sinne muutettua, ja osin vieläkin (1970-luvulla, josta kirja kertoo). Suurin syy lienee ollut tuo iänikuinen taistelu katolisten ja protestanttien välillä. Vaikka sen luuli sijoittuneen lähinnä Irlantiin, myös Lontoossa nämä ihmiset kokivat kovia aikoja, jopa lapset.  Ei ihme, että suurin osa irlantilaisista pakenikin Englannin sijasta Amerikkaan.

Muuten tämä kirja on mielestäni kuin sotkuun mennyt lankavyyhti.287 sivua turhanaikaista jaaritusta. Joku muu voi silti tykätä =)

KESÄN SELKÄ TAITTUNUT

Jaahas. Tänään on sitten se päivä, jolloin alkaa pimeys taas vallata tilaa. Siis valoisa aika lyhenee päivä päivältä.

Olikos tässä välillä sitä valoisaa? Taisi olla, jossain pilvien takana. Yöt ainakin olivat melko hämäriä entisiin kesiin verrattuina.

Mukavaa sentään, että valoisampaa aikaa kuitenkin oli. Jo maaliskuussa alkaa valo aamuisin vallata aikaa, vaikka illat vielä pimeitä ovatkin. Pitäisiköhän meidän siirtää kesäkin aikaisemmaksi?

Viime vuonna toukokuu oli jo täyttä kesää. Ja samaa rataa jatkoivat kesäkuu ja heinäkuukin. Silloin tarkeni ulkonakin olla ilman villapuseroa. Saattoi istua keinussakin, varjossa vieläpä. Vaan aina ei voi voittaa. Tänä vuonna kesä nyt on tällainen. Kylmä ja vähäluminen.  Meillä ei onneksi sentään ole lunta tullut, ei edes rakeita, niin kuin muutama kymmenen kilometriä sisämaahan päin, ja pohjoiseen ja etelään. Peräti Turun seudullakin on rakeita tullut. Mikä lie meidät niiltä säästänyt?

Kylmyyttä on sitten piisannut senkin edestä. Toissaviikolla olivat mittarinlukemat jo melko pienet, joillakin paikkakunnilla peräti pakkasen puolella. Niin kauheaa on se.

Jonnekin on kesä hävinnyt. Ja niin oli talvikin. Näistä nyt ei ainakaan voi sitä Hanhikivelle suunniteltua ydinvoimalaa syyttää. Miten lie sekin sitten joskus vaikuttanee näihin asioihin. Jos sitä koskaan rakennetaan.

Pikkulintuja on paljon ja niille maistuu tali ja pähkinät. Välillä paikalle pyrähtää nälkäinen parvi Pähkinähakkeja, eilen taisi olla viisi. Ei ole nyt linnuille paljoa syötävää, kun ötökät ovat kaikki poissa. Toukokuussa näin kaksi hyttystä, mutta siihen ne jäivät. Muitakaan ötököitä ei kylmien ilmojen takia ole linnuille tarjolla. Syökööt sitten pähkinöitä ja siemeniä.

Kukkia on ollut runsaasti. Tuomet olivat kukkineet jo kauan ennen juhannusta, vaikka yleensä ehtivät vasta silloin. Kielot, Iirikset, Unikot, Lemmikit, Leinikit ja muut sellaiset alkukesän kukat ehtivät hyvissä ajoin. Nyt kukkivat juhannusruusu ja Akilleijat. Jasmiini ja Päivänkakkara tekevät tuloaan.  Vähän samalla lailla oli viime vuonna, vaikka ilmat olivatkin päinvastaiset. Kuka niiden kukkien aivoituksia tietää.

Juhannusta juhlittiin kotosalla. Mitä nyt isäntä käväisi rannassa mökillä, saunoa ei sentään tarjennut. Juhannuskonferenssia katsottiin netti-tv:stä ja melkein kuin olisi paikalla ollut. Mukavaa, kun perjantain (vai oliko se torstain) päivätilaisuudessa esiintyivät Henkka ja Sanna. Olisipa saanut sen talteen. Lauloivat monta laulua, ilmeisesti toimivat myös esilaulajina. Elokuussa sitten näemme ja kuulemme heidät, kun tulevat EtCetera-kuoron kanssa taas Kalajoelle =)

Päivän piristykseksi katsoin Facebookista Bryanin laulantaa, Suvivirsi englanniksi.  Varmaan oli kiva sitä laulella, kun oli Juhannuksen alla tehnyt ikkunalleen pieniä lumiukkoja =D

Ensi viikolla on jo heinäkuu. Sen myötä tulee kotiseutuviikko ja paljon erilaisia tapahtumia. Niitä odotellessa vietämme kesää ja lomaa.