Eilen saapui postissa toissapäivänä tilatut laitteet: tietokoneen keskusyksikkö, monitoimitulostin ja kuvaskanneri. Täytyy sanoa, että oli nopeaa toimintaa. Nopeaa on laskutuksenkin kanssa, kun ensi maanantaina jo erääntyy maksettavaksi.
Niitä pitäisi ruveta asentamaan, että saisi koneen toimimaan. Tämä entinen on jo aikansa elänyt. Eilen ja tänään olen tyhjentänyt vanhaa konetta omista tiedostoista. Kaiken olen polttanyt levyille ja varmuudeksi vielä kopioinut. Vaikka jäähän niitä tietoja tuonne muistiin poistamisen jälkeenkin, mutta meinaan ottaa muistikortin omaan käsittelyyni. Tuhoutuvat tiedot sitten paremmin =)
Innolla odotan, että pääsen skannaamaan dioja ja negatiiveja. Ei niitä viitsi valokuviksi kehittää ja valokuvaamossa niiden siirtäminen levylle maksaisi 0,40 e/kpl. Ihan hirmuhinta. Siinä pitäisi satasia latoa tiskiin, jos niin tekisi.
Ollaan myös yritetty siirtää tavaroita paikasta toiseen. Makuuhuoneen kaapit piti saada tyhjäksi, että ne voi siirtää autotalliin Jaakon käyttöön. Pystyn sen jälkeen vasta maalaamaan seiniä. Sen puuhan taidan jättää viikonloppuun, kun sänky pitää sieltä myös haalata pois uuden tieltä. Siinä välissä piti järjestää autotallikin, että sinne iso kaapisto mahtuisi.
Tavarat kaapeista siirrettiin vanhaan vaatehuoneeseen, josta taas liinavaatteet (lakanat, pyyhkeet, verhot yms.) siirrettiin uuteen vaatehuoneeseen. Sinne tosin kaappi tulee vasta viikon päästä, joten on vähän sekaista...
Viikon päästä tilanne on toivottavasti paljon parempi. Kaapit ja tavarat paikoillaan, makuuhuone järjestyksessä ja me nautiskelemassa =)
Lintukivi on kotimme (tontin) nimi. Takapihalla on kivi, jossa linnut ovat viivähtäneet ennen muinoin ja sen mukaan paikka on nimetty. Bloggaaja olen minä, Jutta =)
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
maanantai 8. heinäkuuta 2013
Viisi kuutiota pihasoraa
Aamusella pihatielle kipattiin sorakuorma, joka on tarkoitus levittää siihen entisen päälle. Kovin vaan pientä oli tämä, 0-16 mm, eli osa aivan hiekkaa. No, kyllä se nyt vähän peittää entisen soran läpi tulluttaa maata ja kasvustoa. Niitä ruohotuppaita oltiin tietysti jo revitty juurineen, muttei aivan kaikkea saatu.
Kivalta näyttää nyt uusi, puhdas soratie =)
Saatiin vielä mieluisia vieraitakin kahvittelemaan uudella kesäterassilla. Olemmepas me iloisia!
Kivalta näyttää nyt uusi, puhdas soratie =)
Saatiin vielä mieluisia vieraitakin kahvittelemaan uudella kesäterassilla. Olemmepas me iloisia!
torstai 4. heinäkuuta 2013
Pistettiin elämä risaiseksi
Käytiin Raahessa Sotkalla ja, kas kummaa, ostoskärryyn tuli sänky, vaatekaappi ja pupuselle vielä lepotuoli.
Kyllä mietittiin pitkään sopivia. Piti saada sellainen tukeva sänky, mikä ei heti painuisi kuopille. No, onhan niissä pussitettuja jousia, tukevia pohjia ja tunnistavia patjoja. Tuota patjaa ei otettu (400 euroa olisi ollut lisämaksu), mutta tukevampi se nyt on kuin entinen. Vähäsen kauppias meille naureskeli, kun kuuli, että entinen jenkkisänky on ollut käytössä 17 vuotta =) Vaan kyllä se onkin jo aikansa elänyt.
Vaatekaappikin piti saada, sellainen hyllyillä varustettu. Kaikissa oli niitä tankoja, joita me ei tarvita, kun meillä on rekit sitä varten. Saatiin sitten lisätilauksella siihen tankokaappiinkin hyllyt. Saadaan nyt vaatteen piiloon avohyllyiltä. Aiotaan makuuhuoneesta hajoitaa siellä oleva kolmen kaapin rypäs, siirtää sieltä tavarat (eivät ole vaatteita) entiseen vaatehuoneeseen ja laitetaan uusi vaatekaappi uuteen huoneeseen. Tulee sitten makuuhuoneeseen vähän enemmän tilaa.
Sitten vielä se pupusen tuoli. Ihan hyvä muuten, mutta pohjan vieterit ovat paukahtaneet poikki ja niitä on laudoilla korjattu. Istumismukavuus sen jälkeen ei tietenkään ole enää sama. Siispä investoimme vielä hyvään tuoliin. Entisen voi laittaa terassille, niin saa ulkosallakin levähtää mukavasti. Pitää vaan muistaa hankkia Vilille raapimispuu. Se kun tykkää teroittaa kynsiään pupusen tuoliin, mitä ei uuden tuolin kanssa enää suvaita.
Viimeksi haimme vielä pänikän sinertävää maalia meidän omasta rautakaupasta makuuhuoneen seinien maalaamista varten.
Raahessa kävimme ensin Maskun kalustetalossa. Olohuoneen kalusteita vallan.
Sitten menimme Smartiaan (entinen Myllymäen rauta). Suuren osan tilasta vei kaikenlainen tilpehööri, sellainen mitä myydään vieressä olevassa Jyskissä ja varmaan kymmenessä muussa kaupassa ihan lähellä. Entinen rautakauppa oli liiaksi kaventunut ja siksi jouduimme jatkamaan eteenpäin.
Sopivaa peilikaappia vessaan ei siis löytynyt. Ei myöskään korkeaa wc-pönttöä. Ei edes puisia terassin laattoja. Pitänee jatkaa etsintää. Vessa pitää nimittäin rempata. Ja tehdä autokatokseen uusi terassi, mistä voi tuijotella ohikulkevia ihmisiä =D
Johan tässä vähäksi aikaa tulikin puuhaa. Eipä haittaa, vaikka ulkona satelisikin.
Paitsi sikäli haittaa, että kaikki homehtuu. Tilattiin maanantaina jo kolme laatikollista mansikoita ja lupasivat ilmoittaa, kun on. Vielä eivät ole ilmoittaneet. Tuppaavat kaatosateet (eilen tuli vähän rakeitakin) haittaamaan mansikoiden kasvua ja poimintaa. Mutta ehkä tässä vielä saadaan suut makiaksi =D
Kyllä mietittiin pitkään sopivia. Piti saada sellainen tukeva sänky, mikä ei heti painuisi kuopille. No, onhan niissä pussitettuja jousia, tukevia pohjia ja tunnistavia patjoja. Tuota patjaa ei otettu (400 euroa olisi ollut lisämaksu), mutta tukevampi se nyt on kuin entinen. Vähäsen kauppias meille naureskeli, kun kuuli, että entinen jenkkisänky on ollut käytössä 17 vuotta =) Vaan kyllä se onkin jo aikansa elänyt.
Vaatekaappikin piti saada, sellainen hyllyillä varustettu. Kaikissa oli niitä tankoja, joita me ei tarvita, kun meillä on rekit sitä varten. Saatiin sitten lisätilauksella siihen tankokaappiinkin hyllyt. Saadaan nyt vaatteen piiloon avohyllyiltä. Aiotaan makuuhuoneesta hajoitaa siellä oleva kolmen kaapin rypäs, siirtää sieltä tavarat (eivät ole vaatteita) entiseen vaatehuoneeseen ja laitetaan uusi vaatekaappi uuteen huoneeseen. Tulee sitten makuuhuoneeseen vähän enemmän tilaa.
Sitten vielä se pupusen tuoli. Ihan hyvä muuten, mutta pohjan vieterit ovat paukahtaneet poikki ja niitä on laudoilla korjattu. Istumismukavuus sen jälkeen ei tietenkään ole enää sama. Siispä investoimme vielä hyvään tuoliin. Entisen voi laittaa terassille, niin saa ulkosallakin levähtää mukavasti. Pitää vaan muistaa hankkia Vilille raapimispuu. Se kun tykkää teroittaa kynsiään pupusen tuoliin, mitä ei uuden tuolin kanssa enää suvaita.
Viimeksi haimme vielä pänikän sinertävää maalia meidän omasta rautakaupasta makuuhuoneen seinien maalaamista varten.
Raahessa kävimme ensin Maskun kalustetalossa. Olohuoneen kalusteita vallan.
Sitten menimme Smartiaan (entinen Myllymäen rauta). Suuren osan tilasta vei kaikenlainen tilpehööri, sellainen mitä myydään vieressä olevassa Jyskissä ja varmaan kymmenessä muussa kaupassa ihan lähellä. Entinen rautakauppa oli liiaksi kaventunut ja siksi jouduimme jatkamaan eteenpäin.
Sopivaa peilikaappia vessaan ei siis löytynyt. Ei myöskään korkeaa wc-pönttöä. Ei edes puisia terassin laattoja. Pitänee jatkaa etsintää. Vessa pitää nimittäin rempata. Ja tehdä autokatokseen uusi terassi, mistä voi tuijotella ohikulkevia ihmisiä =D
Johan tässä vähäksi aikaa tulikin puuhaa. Eipä haittaa, vaikka ulkona satelisikin.
Paitsi sikäli haittaa, että kaikki homehtuu. Tilattiin maanantaina jo kolme laatikollista mansikoita ja lupasivat ilmoittaa, kun on. Vielä eivät ole ilmoittaneet. Tuppaavat kaatosateet (eilen tuli vähän rakeitakin) haittaamaan mansikoiden kasvua ja poimintaa. Mutta ehkä tässä vielä saadaan suut makiaksi =D
sunnuntai 30. kesäkuuta 2013
Mestarin kosketus
Se oli naarmuja täynnä ja tuskinpa vaan
siihen aikaansa tuhlata ties,
silti hymyillen vanhan viulun toi
esiin huutokaupan mies.
'Kuinka paljon tarjotaan, ystävät,
kuka huudon aloittaa?
Viisi markkaa tarjotaan?
Kuusi markkaa! Seitsemän saa.'
Yksi, kaksi, vasara kohta jo lyö!
Myyty on! Myyty on jo kai? Ei!
Tuli perältä harmaatukkainen mies,
joka viulun poskelle vei.
Pyyhki pölystä vanhan viulun hän
ja viritti kielet sen
ja soitti sävelen puhtaimman,
kuin ois laulua enkelien.
Sävel taukosi vihdoin ja kauppias
sanoi äänin niin hiljaisin:
'Mitä tarjotaan vanhasta viulusta?'
Ja hän nosti sen joustakin.
'Kuusituhatta! Seitsemän! Kahdeksan!
Kuka yhdeksän tarjoaa?'
Kymmenen tuhatta vanhasta viulusta
huutokauppias lopulta saa.
Kansa hurrasi, muutamat itkivät,
joku kyseli viimeinkin;
'Mikä muutti sen arvon?'
Vastattiin: 'Käden kosketus mestarin!'
On epävireessä monikin mies,
monta syntien naarmuttamaa.
Ja elämän huutokaupassa
hänet halvalla huutaa saa.
Hernerokalla vain, viinilasilla myös
peli pelataan ihmisen.
Hänet myyty on, myyty on...
kauppias vielä epäröi hetkisen.
Nyt Mestari saapuu ja miettivät
pian typerät huutajatkin,
miten muuttaa voi ihmisen kokonaan
käden kosketus Mestarin!
Tämä runo löytyi vanhan Raamattuni välistä. Tekijää en tiedä.
siihen aikaansa tuhlata ties,
silti hymyillen vanhan viulun toi
esiin huutokaupan mies.
'Kuinka paljon tarjotaan, ystävät,
kuka huudon aloittaa?
Viisi markkaa tarjotaan?
Kuusi markkaa! Seitsemän saa.'
Yksi, kaksi, vasara kohta jo lyö!
Myyty on! Myyty on jo kai? Ei!
Tuli perältä harmaatukkainen mies,
joka viulun poskelle vei.
Pyyhki pölystä vanhan viulun hän
ja viritti kielet sen
ja soitti sävelen puhtaimman,
kuin ois laulua enkelien.
Sävel taukosi vihdoin ja kauppias
sanoi äänin niin hiljaisin:
'Mitä tarjotaan vanhasta viulusta?'
Ja hän nosti sen joustakin.
'Kuusituhatta! Seitsemän! Kahdeksan!
Kuka yhdeksän tarjoaa?'
Kymmenen tuhatta vanhasta viulusta
huutokauppias lopulta saa.
Kansa hurrasi, muutamat itkivät,
joku kyseli viimeinkin;
'Mikä muutti sen arvon?'
Vastattiin: 'Käden kosketus mestarin!'
On epävireessä monikin mies,
monta syntien naarmuttamaa.
Ja elämän huutokaupassa
hänet halvalla huutaa saa.
Hernerokalla vain, viinilasilla myös
peli pelataan ihmisen.
Hänet myyty on, myyty on...
kauppias vielä epäröi hetkisen.
Nyt Mestari saapuu ja miettivät
pian typerät huutajatkin,
miten muuttaa voi ihmisen kokonaan
käden kosketus Mestarin!
Tämä runo löytyi vanhan Raamattuni välistä. Tekijää en tiedä.
Haittaako, jos otan pienet torkut sohvallanne?
"Luin erään kirjan 60-luvulla. En muista kirjailijaa enkä kirjan nimeä. Mutta kirja oli vihreä ja se sai minut nauramaan. Tiedättekö, mistä kirjasta puhun?"
Tämä mielenkiintoinen ongelma löytyy Jen Campbellin teoksesta Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa.
Kirja muistuttaa - eikä niin kovin etäisesti - niitä kirjoja, joissa naureskellaan lääkärien saneluvirheille. Kaikkea hassua sitä ihminen suustaan päästää. Ja vielä niinkin selkeässä paikassa kuin kirjakaupassa. Kysellään iPadin akkuja, kylpyammeiden tulppia ja vaikka mitä kirjakauppaan kuulumatonta tavaraa.
Aivan oma asiansa ovat ne kirjaan kootut hassut kyselyt ja toteamukset, joita asiakkaat esittävät. Jotkut eivät tunnut lainkaan ajattelevan. Jotkut taas ajattelevat liiankin paljon ja päästävät sitten suustaan tämän ajattelun hassun tuloksen.
"Asiakas: Löytyykö teiltä kirjaa Bridget Jones: Elämä jatkuu? En näe sitä hyllyssä.
Kauppias: Valitettavasti meillä ei ole sitä, mutta voin tilata sen teille. Sen pitäisi olla täällä 48 tunnin sisällä. Voimme jopa lähettää sen kotiinne postitse, jos haluatte.
Asiakas: En luota postiin. Voisitteko faksata sen minulle?"
"Asiakas: Olen käynyt läpi teidän koko maantiedeosastonne - en löytänyt yhtään kirjaa Atlantiksesta.
Kauppias: Ne jotenkin aina onnistuvat häviämään jonnekin." =D
Kirjakauppaa koskevat myös tietyt käyttäytymisnormit. Vai mitä sanotte näistä.
"Asiakkaan puhelin soi. Toinen asiakas: Voisitteko panna sen pois päältä? Kai tiedätte, mitä laki sanoo puhelimien käytöstä kirjakaupoissa?"
Mutta onneksi kirjakaupassa voi tapahtua vaikka miten onnellisia juttuja.
"Asiakas: Jos kuvitellaan, että... tapaisin elämäni rakkauden tässä kirjakaupassa, niin mitä luulette, millä osastolla hän seisoisi?" Kukapa tietää, ehkä juuri sillä osastolla missä on erään asiakkaan kaipaamaa rikoskirjallisuutta, jossa esiintyisi ylinopeussakkoja. Elämä on ihmeellistä!
Kirja on hauskaa luettavaa. Sen käy äkkiä läpi. Samalla voi naureskella hassuille asiakkaille. Tai voi eläytyä kirjakaupan maailmaan, antikvaariseen tai ihan uutuuttaan kiiltelevään. Mitäpä siitä, jos joku lapsi repii uudesta kirjasta puolikkaan nallen päästä ja äiti työntää kirjan takaisin hyllyyn. Sattuuhan niitä, pieniä juttuja. Ja saahan toki kylpyammeeseen pudonneen kirjan palautaa rahat takaisin -periaatteella. Voihan kirjakauppaan tulla töihin, vaikka ei yhtään kiinnosta, ei lue, tai haluaa vain naapurin viinakaupasta alennusta.
Tätä kirjaa lukiessa saa nauraa =D
Tämä mielenkiintoinen ongelma löytyy Jen Campbellin teoksesta Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa.
Kirja muistuttaa - eikä niin kovin etäisesti - niitä kirjoja, joissa naureskellaan lääkärien saneluvirheille. Kaikkea hassua sitä ihminen suustaan päästää. Ja vielä niinkin selkeässä paikassa kuin kirjakaupassa. Kysellään iPadin akkuja, kylpyammeiden tulppia ja vaikka mitä kirjakauppaan kuulumatonta tavaraa.
Aivan oma asiansa ovat ne kirjaan kootut hassut kyselyt ja toteamukset, joita asiakkaat esittävät. Jotkut eivät tunnut lainkaan ajattelevan. Jotkut taas ajattelevat liiankin paljon ja päästävät sitten suustaan tämän ajattelun hassun tuloksen.
"Asiakas: Löytyykö teiltä kirjaa Bridget Jones: Elämä jatkuu? En näe sitä hyllyssä.
Kauppias: Valitettavasti meillä ei ole sitä, mutta voin tilata sen teille. Sen pitäisi olla täällä 48 tunnin sisällä. Voimme jopa lähettää sen kotiinne postitse, jos haluatte.
Asiakas: En luota postiin. Voisitteko faksata sen minulle?"
"Asiakas: Olen käynyt läpi teidän koko maantiedeosastonne - en löytänyt yhtään kirjaa Atlantiksesta.
Kauppias: Ne jotenkin aina onnistuvat häviämään jonnekin." =D
Kirjakauppaa koskevat myös tietyt käyttäytymisnormit. Vai mitä sanotte näistä.
"Asiakkaan puhelin soi. Toinen asiakas: Voisitteko panna sen pois päältä? Kai tiedätte, mitä laki sanoo puhelimien käytöstä kirjakaupoissa?"
Mutta onneksi kirjakaupassa voi tapahtua vaikka miten onnellisia juttuja.
"Asiakas: Jos kuvitellaan, että... tapaisin elämäni rakkauden tässä kirjakaupassa, niin mitä luulette, millä osastolla hän seisoisi?" Kukapa tietää, ehkä juuri sillä osastolla missä on erään asiakkaan kaipaamaa rikoskirjallisuutta, jossa esiintyisi ylinopeussakkoja. Elämä on ihmeellistä!
Kirja on hauskaa luettavaa. Sen käy äkkiä läpi. Samalla voi naureskella hassuille asiakkaille. Tai voi eläytyä kirjakaupan maailmaan, antikvaariseen tai ihan uutuuttaan kiiltelevään. Mitäpä siitä, jos joku lapsi repii uudesta kirjasta puolikkaan nallen päästä ja äiti työntää kirjan takaisin hyllyyn. Sattuuhan niitä, pieniä juttuja. Ja saahan toki kylpyammeeseen pudonneen kirjan palautaa rahat takaisin -periaatteella. Voihan kirjakauppaan tulla töihin, vaikka ei yhtään kiinnosta, ei lue, tai haluaa vain naapurin viinakaupasta alennusta.
Tätä kirjaa lukiessa saa nauraa =D
torstai 27. kesäkuuta 2013
Elämää muistisairaan kanssa
Sain kahlattua läpi Hanna Jensenin kirjan 940 päivää isäni muistina.
Teos näyttää rehellisesti ja kaunistelematta, miten tyttären elämä muuttuu, kun isän muisti sairastuu. Mutta kaikki muutokset eivät ole huonoja. Hanna Jensen osoittaa, että muistisairaudesta voi seurata myös hyvää.
Lähdin mielenkiinnolla lukemaan kirjaa erään lehtijutun perusteella. Omassa lähipiirissäni ei Alzheimeria paljoa ole, enon vaimo aikoinaan sairastui ja kuoli siihen. Tämä silti kiinnostaa.
Kirjan tarina alkaa siitä, kun tytär huomaa isälleen tulleen outoja tapoja. Tuli puheen puuroutumista, tasapainon heikkenemistä, kiinnostuksen puutetta. Lääkäri ei alussa aina osaa yhdistää oireita juuri muistisairauteen. Todetaan vain esimerkiksi "outoa vapinaa", määrätään pillereitä ja lähetetään kotiin ilman lisätutkimuksia.
Mies saatiin myöhemmin tutkimuksiin, joissa todettiin Alzheimer ja keskivaikea dementia. Tähän saatu lääkitys auttoikin jonkin aikaa, jolloin hän vaikutti paremmalta eikä lisätoimia tarvinnut vielä tehdä. Myöhemmin tulee selväksi, että hän ei enää kotonaan yksin pärjää. Aletaan etsiä muuta ratkaisua. "Ilmoitin, että uskoimme isän pärjäävän paremmin kuin he arvioivat. Olimme päättäneet päättää itse. Pudotimme omin päin keskivaikean dementian diagnoosin lieväksi dementiaksi. Emme laittaisi häntä ryhmäkotiin ollenkaan." "Jos isällä ei olisi ollut säästöjä, hänellä ei olisi ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa vuodeosastolla ryhmäkotipaikkaa."
Miksi terveyskeskukset ja sairaalat on ylipäätään suunniteltu vain makaamiseen? Siinäpä kysymys. Kun ajattelee, että iäkkäältä ihmiseltä viikon vuodelepo vie jalkojen lihasvoimasta jo neljänneksen, tätä vauhtia liikuntakyky olisi piankin menetetty. Ja mitä turha makaaminen tekisikään elämänhalulle?
"Kuoren alta oli alkanut paljastua mies, jollainen hän oli ollut ennen kuin maailma ja hänen vanhempansa olivat ehtineet vaikuttaa häneen. Hän tuntui niin usein pojalta, koska häneltä puuttuivat aikuiselle rakentuneet eleet, opitut käyttäytymisnormit ja kulissit. Hän oli vapaa, suorasukainen ja aito."
Sairaus oli tehnyt tästä miehestä mukavamman ihmisen. Tätä tilannetta olen joskus miettinyt. Yleensä sanotaan muistisairaudesta aiheutuvan luonteenmuutoksen tekevän vihaiseksi ja ärtyisäksi. Mutta tämä mies tuli mukavaksi. Kuten myös enoni vaimo, joka terveenä oli varsinainen pirttihirmu, mutta sairastuttuaan kiltti ja ystävällinen. Mietin vain tarkoittaako tämä sitä, että luonne aivan kuin kääntyy päälaelleen. Siinä tapauksessa minusta tulisi kiltti =)
Hyväntuulisuus ulottui myös ateriahetkiin. Vaikka käynti dementiakodin ruokalassa olikin 75-vuotiaalle nuorukaiselle koettelemus, asiat olivat muuten kääntyneet päälaelleen. Perhe suojeli riidoilta ja meteliltä miestä, joka suurimman osan ajasta vain hymyili ja halusi kaikille hyvää.
Myös Suomessa pyritään noudattamaan validaatiota, jossa muistisairaan tunteet otetaan huomioon. Dementoituva tarvitsee ymmärrystä ja kärsivällisyyttä. Häntä ei saa nolata, vaikka hän toimii kuin lapsi. Lopussa jäljellä ovat turvan, rakkauden ja itseilmaisun tarpeet. Muistisairaan ihmisen oikeuksiin kuuluu, että häntä kohdellaan aikuisena ja katsotaan puhuttaessa silmiin.
Ajan kuluessa tilanne alkoi huonontua. Mies karkaili, makasi lattialla vaatteet päällä housuihinsa virtsanneena, ei käynyt suihkussa viikkokausiin, tilanteiden hallinta katosi. Ennen niin siisti mies ei enää välittänyt. Vitsejä silti riitti vielä tässäkin vaiheessa. Ehkä sekin oli jonkinlainen selviytymiskeino.
Vajaan kolmen vuoden kuluuttua sairauden toteamisesta, miehen kunto romahtaa. Hänet viedään sairaalaan, josta pakkokotiutetaan. Kun hoitajat kantavat miehen huoneeseensa ja laittavat tuoliin istumaan, tämän yläruumis notkahti sivulle. "Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Jokainen huoneessa olija tiesi, että sellainen istuma-asento ei tiennyt hyvää. Pudistelin päätäni. Tämä ei ollut totta. Todistin irvokasta tapahtumaa."
Mies vietiin seuraavana päivänä takaisin sairaalaan, jonne hän sitten jäikin. Mies hengitti vaivalloisesti haukkoen, koska keuhkot täyttyivät limalla eivätkä aivot saaneet tarpeeksi happea. Mukaan tulivat epileptiset kohtaukset, hän ei enää syönyt eikä juonut, elimistö alkoi romahtaa. Tytär ei enää odottanut ihmeparantumista, vaan saattoi jo hyväksyä tosiasiat. Hän ymmärsi, että hänen isänsä oli kuolemassa.
"Katsoin sängyssä liikkumattomana makaavaa isää. Kiitin häntä hiljaa mielessäni. Kiitin häntä kaikista niistä teoista, jotka hän oli tehnyt hyvää tarkoittaen. Annoin anteeksi ne asiat, joita en ollut hyväksynyt. Samalla annoin anteeksi myös itselleni. Isä jatkaisi elämäänsä minussa ja veljessäni. Hänen ei tarvitsisi elää satavuotiaaksi. Tämä riitti."
Mielenkiintoinen kirja. Jos perheessä tai lähiympäristössä on muistisairautta poteva henkilö, tästä on kyllä apua asian käsittelyssä, omassa jaksamisessa ja ennen kaikkea tuon henkilön kohtaamisessa.
Kirjaan on myös siroteltu tietosivuja niitä tarvitseville: jos epäilet läheiselläsi muistihäiriötä, omaisten oikeudet, testit, mistä asuinpaikka muistihäiriöiselle, helpota arkea, vinkkejä harrastuksiin, hoitotestamentti, jumppaohjeet, tunteva-validaatio, riskitesti omaisille ja niin edelleen. Näistä ehkä mielenkiintoisin oli kierros muistisairaan aivoissa, joka löytyy tästä linkistä www.muistiliitto.fi/fin/muisti_ja_muistisairaudet/aivokierros/
Teos näyttää rehellisesti ja kaunistelematta, miten tyttären elämä muuttuu, kun isän muisti sairastuu. Mutta kaikki muutokset eivät ole huonoja. Hanna Jensen osoittaa, että muistisairaudesta voi seurata myös hyvää.Lähdin mielenkiinnolla lukemaan kirjaa erään lehtijutun perusteella. Omassa lähipiirissäni ei Alzheimeria paljoa ole, enon vaimo aikoinaan sairastui ja kuoli siihen. Tämä silti kiinnostaa.
Kirjan tarina alkaa siitä, kun tytär huomaa isälleen tulleen outoja tapoja. Tuli puheen puuroutumista, tasapainon heikkenemistä, kiinnostuksen puutetta. Lääkäri ei alussa aina osaa yhdistää oireita juuri muistisairauteen. Todetaan vain esimerkiksi "outoa vapinaa", määrätään pillereitä ja lähetetään kotiin ilman lisätutkimuksia.
Mies saatiin myöhemmin tutkimuksiin, joissa todettiin Alzheimer ja keskivaikea dementia. Tähän saatu lääkitys auttoikin jonkin aikaa, jolloin hän vaikutti paremmalta eikä lisätoimia tarvinnut vielä tehdä. Myöhemmin tulee selväksi, että hän ei enää kotonaan yksin pärjää. Aletaan etsiä muuta ratkaisua. "Ilmoitin, että uskoimme isän pärjäävän paremmin kuin he arvioivat. Olimme päättäneet päättää itse. Pudotimme omin päin keskivaikean dementian diagnoosin lieväksi dementiaksi. Emme laittaisi häntä ryhmäkotiin ollenkaan." "Jos isällä ei olisi ollut säästöjä, hänellä ei olisi ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa vuodeosastolla ryhmäkotipaikkaa."
Miksi terveyskeskukset ja sairaalat on ylipäätään suunniteltu vain makaamiseen? Siinäpä kysymys. Kun ajattelee, että iäkkäältä ihmiseltä viikon vuodelepo vie jalkojen lihasvoimasta jo neljänneksen, tätä vauhtia liikuntakyky olisi piankin menetetty. Ja mitä turha makaaminen tekisikään elämänhalulle?
"Kuoren alta oli alkanut paljastua mies, jollainen hän oli ollut ennen kuin maailma ja hänen vanhempansa olivat ehtineet vaikuttaa häneen. Hän tuntui niin usein pojalta, koska häneltä puuttuivat aikuiselle rakentuneet eleet, opitut käyttäytymisnormit ja kulissit. Hän oli vapaa, suorasukainen ja aito."
Sairaus oli tehnyt tästä miehestä mukavamman ihmisen. Tätä tilannetta olen joskus miettinyt. Yleensä sanotaan muistisairaudesta aiheutuvan luonteenmuutoksen tekevän vihaiseksi ja ärtyisäksi. Mutta tämä mies tuli mukavaksi. Kuten myös enoni vaimo, joka terveenä oli varsinainen pirttihirmu, mutta sairastuttuaan kiltti ja ystävällinen. Mietin vain tarkoittaako tämä sitä, että luonne aivan kuin kääntyy päälaelleen. Siinä tapauksessa minusta tulisi kiltti =)
Hyväntuulisuus ulottui myös ateriahetkiin. Vaikka käynti dementiakodin ruokalassa olikin 75-vuotiaalle nuorukaiselle koettelemus, asiat olivat muuten kääntyneet päälaelleen. Perhe suojeli riidoilta ja meteliltä miestä, joka suurimman osan ajasta vain hymyili ja halusi kaikille hyvää.
Myös Suomessa pyritään noudattamaan validaatiota, jossa muistisairaan tunteet otetaan huomioon. Dementoituva tarvitsee ymmärrystä ja kärsivällisyyttä. Häntä ei saa nolata, vaikka hän toimii kuin lapsi. Lopussa jäljellä ovat turvan, rakkauden ja itseilmaisun tarpeet. Muistisairaan ihmisen oikeuksiin kuuluu, että häntä kohdellaan aikuisena ja katsotaan puhuttaessa silmiin.
Ajan kuluessa tilanne alkoi huonontua. Mies karkaili, makasi lattialla vaatteet päällä housuihinsa virtsanneena, ei käynyt suihkussa viikkokausiin, tilanteiden hallinta katosi. Ennen niin siisti mies ei enää välittänyt. Vitsejä silti riitti vielä tässäkin vaiheessa. Ehkä sekin oli jonkinlainen selviytymiskeino.
Vajaan kolmen vuoden kuluuttua sairauden toteamisesta, miehen kunto romahtaa. Hänet viedään sairaalaan, josta pakkokotiutetaan. Kun hoitajat kantavat miehen huoneeseensa ja laittavat tuoliin istumaan, tämän yläruumis notkahti sivulle. "Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Jokainen huoneessa olija tiesi, että sellainen istuma-asento ei tiennyt hyvää. Pudistelin päätäni. Tämä ei ollut totta. Todistin irvokasta tapahtumaa."
Mies vietiin seuraavana päivänä takaisin sairaalaan, jonne hän sitten jäikin. Mies hengitti vaivalloisesti haukkoen, koska keuhkot täyttyivät limalla eivätkä aivot saaneet tarpeeksi happea. Mukaan tulivat epileptiset kohtaukset, hän ei enää syönyt eikä juonut, elimistö alkoi romahtaa. Tytär ei enää odottanut ihmeparantumista, vaan saattoi jo hyväksyä tosiasiat. Hän ymmärsi, että hänen isänsä oli kuolemassa.
"Katsoin sängyssä liikkumattomana makaavaa isää. Kiitin häntä hiljaa mielessäni. Kiitin häntä kaikista niistä teoista, jotka hän oli tehnyt hyvää tarkoittaen. Annoin anteeksi ne asiat, joita en ollut hyväksynyt. Samalla annoin anteeksi myös itselleni. Isä jatkaisi elämäänsä minussa ja veljessäni. Hänen ei tarvitsisi elää satavuotiaaksi. Tämä riitti."
Mielenkiintoinen kirja. Jos perheessä tai lähiympäristössä on muistisairautta poteva henkilö, tästä on kyllä apua asian käsittelyssä, omassa jaksamisessa ja ennen kaikkea tuon henkilön kohtaamisessa.
Kirjaan on myös siroteltu tietosivuja niitä tarvitseville: jos epäilet läheiselläsi muistihäiriötä, omaisten oikeudet, testit, mistä asuinpaikka muistihäiriöiselle, helpota arkea, vinkkejä harrastuksiin, hoitotestamentti, jumppaohjeet, tunteva-validaatio, riskitesti omaisille ja niin edelleen. Näistä ehkä mielenkiintoisin oli kierros muistisairaan aivoissa, joka löytyy tästä linkistä www.muistiliitto.fi/fin/muisti_ja_muistisairaudet/aivokierros/
Virtasen historiaa
Toukokuussa lueskelin Roope Lipastin kirjaa Virtasen historiaa.
Lainatessani sen, luulin kirjan käsittelevän nimien, tässä tapauksessa lähinnä Virtasten, historiaa. Mutta kyseessä onkin historiankirja, jossa on hauskasti kaikkien asioiden tekijäksi laitettu Virtanen. Vuosisadat vaihtuvat, mutta Virtanen pysyy.
Kirjan alussa mainitaan alkueläin, jonka nimi jo sopivasti oli Virtanen. Sitten hypätään eteenpäin esihistorialliseen aikaan, jolloin ihmisiä ja eläimiä kuoli kovan talven vuoksi. "Ainoastaan Virtasen luolassa riitti syötävää."
Tämän jälkeen hypättiinkin jo melko ripeästi 1300-luvun Turkuun ja siitä eteenpäin aina toisen maailmansodan päättymiseen ja sotakorvauksiin asti. Kovin ponteva tämä Virtanen oli saadessaan niin paljon aikaiseksi. Mitähän lie Lipasti ajatellut päättäessään kirjan siihen, kun Virtanen menee naimisiin. Siihen loppuivat myös suuret teot ja historian kirjoittaminen. Älkää siis menkö naimisiin, jos haluatte saada jotain suurta aikaiseksi - vai?
"Koska Suomi oli sotinut itsensä ihan näännyksiin ja oli mutenkin köyhä ja kaikin puolin mitätön maa, vahvempi naapurimme päätti auttaa meitä mäessä. Neuvostoliitto määräsi Suomelle niin suuret sotakorvaukset, että sellaisten maksamiseen vaadittiin moderni, teollisuudeltaan vahva ja inhimilliseltä pääomaltaan terävä kansakunta.
Se oli kovin ystävällisesti ajateltu ja saikin aikaiseksi melkoista vipinää rajan tällä puolella.
Tästä kaikesta seurasi se, että Suomessa metsä- ja metalliteollisuus nousivat sellaiseen iskuun, ettei niille pärjännyt maailmassa enää kukaan.
Samaan aikaan he itse olivat hukkua byrokratiaan, eikä koko maassa juuri kukaan tehnyt mitään tuottavaa. Se taas vaurioitti pysyvästi Neuvostoliiton taloutta ja elinkeinorakennetta.
Hyvyydestä saa maksaa, niin se on."
Siinä se on. Vaikea asia hupaisasti kerrottuna. Mutta totta on, että Suomi joutui nopeaa tahtia sodan jälkeen nousemaan jaloilleen, perustamaan tehtaita ja valmistamaa uutta. Vaikka suomalaiset itse elivät puutteessa vielä pitkään, niin pohja tulevalle oli luotu. Suomi ja suomalaiset pärjäävät.
Näillä opeilla me selviämme tästäkin ajasta.
Lainatessani sen, luulin kirjan käsittelevän nimien, tässä tapauksessa lähinnä Virtasten, historiaa. Mutta kyseessä onkin historiankirja, jossa on hauskasti kaikkien asioiden tekijäksi laitettu Virtanen. Vuosisadat vaihtuvat, mutta Virtanen pysyy.
Kirjan alussa mainitaan alkueläin, jonka nimi jo sopivasti oli Virtanen. Sitten hypätään eteenpäin esihistorialliseen aikaan, jolloin ihmisiä ja eläimiä kuoli kovan talven vuoksi. "Ainoastaan Virtasen luolassa riitti syötävää."
Tämän jälkeen hypättiinkin jo melko ripeästi 1300-luvun Turkuun ja siitä eteenpäin aina toisen maailmansodan päättymiseen ja sotakorvauksiin asti. Kovin ponteva tämä Virtanen oli saadessaan niin paljon aikaiseksi. Mitähän lie Lipasti ajatellut päättäessään kirjan siihen, kun Virtanen menee naimisiin. Siihen loppuivat myös suuret teot ja historian kirjoittaminen. Älkää siis menkö naimisiin, jos haluatte saada jotain suurta aikaiseksi - vai?
"Koska Suomi oli sotinut itsensä ihan näännyksiin ja oli mutenkin köyhä ja kaikin puolin mitätön maa, vahvempi naapurimme päätti auttaa meitä mäessä. Neuvostoliitto määräsi Suomelle niin suuret sotakorvaukset, että sellaisten maksamiseen vaadittiin moderni, teollisuudeltaan vahva ja inhimilliseltä pääomaltaan terävä kansakunta.
Se oli kovin ystävällisesti ajateltu ja saikin aikaiseksi melkoista vipinää rajan tällä puolella.
Tästä kaikesta seurasi se, että Suomessa metsä- ja metalliteollisuus nousivat sellaiseen iskuun, ettei niille pärjännyt maailmassa enää kukaan.
Samaan aikaan he itse olivat hukkua byrokratiaan, eikä koko maassa juuri kukaan tehnyt mitään tuottavaa. Se taas vaurioitti pysyvästi Neuvostoliiton taloutta ja elinkeinorakennetta.
Hyvyydestä saa maksaa, niin se on."
Siinä se on. Vaikea asia hupaisasti kerrottuna. Mutta totta on, että Suomi joutui nopeaa tahtia sodan jälkeen nousemaan jaloilleen, perustamaan tehtaita ja valmistamaa uutta. Vaikka suomalaiset itse elivät puutteessa vielä pitkään, niin pohja tulevalle oli luotu. Suomi ja suomalaiset pärjäävät.
Näillä opeilla me selviämme tästäkin ajasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)


