"Silloisen piispan mielestä Nousiaisissa oli hyvä olla, eikä hän kuunnellut, vaikka Virtanen kuinka koetti maalailla, kuinka mukavaa elämä Turussa olisi. Turusta oli kasvamassa todellinen megapolis, asukkaita oli jo nyt yli sata, mutta jos laskettiin myös karja sekä oravat, päästiin helposti yli kolmensadan. Sellaisessa kaupungissa ei aika kävisi pitkäksi! Sellainen kaupunki olisi hengenviljelylle viljavaa maaperää.
Vaikka piispa suostuikin muuttamaan Turkuun verraten myöhään, Virtanen oi pohjustanut tulon hyvin. Suureellisiin rakennushankkeisiin oli ryhdytty jo vuosia aiemmin ja piispa pääsisi nauttimaan niiden hedelmistä, kunhan muuttokärryt vain ehtisivät Koroisten niemelle.
Sinne Virtanen oli rakennuttanut piispaa varten pienistä kivistä suloisen kivilinnan, joka oli oikein kotoisa, joskin aavistuksen vetoisa. Lähemmäs merta, Unikankareen kummulle oli nousemassa maan mahtavin kivikirkko. Samaan aikaan vielä lähempänä merta, pienellä saarella Turun edustalla, rakennettiin linnaa kuin viimeistä päivää.
Ja sillä lailla, pikkuhiljaa, Turku alkoi hahmottua siksi tuppukyläksi, joka se on nykypäivänä. Asukkaatkin tottuivat nopeasti näihin kaupunkinsa uusiin maamerkkeihin ja alkoivat olla jopa ylpeitä niistä. Jalat pidettiin kuitenkin maassa ja Virtasen kaikkein mielikuvituksellisimpaan ideaan, siltaan Aurajoen yli, ei sentään suostuttu ennen kuin vasta 1400-luvun alussa.
Pysähdyttyään vielä muutamaksi vuodeksi mököttämään Maskuun - Virtanen oli rakentanut piispaa varten sinnekin linnoituksen, ei kauhean kauaksi siitä, mihin myöhemmin perustettiin ensimmäinen Maskun Kalustetalo - piispa ja Virtanen lopulta lähestyivät saattueineen Turkua.
Elettiin toukokuun puoliväliä vuonna 1300. Piispa kulki vaunuissa, mutta Virtanen ratsasti vierellä omalla hevosella. Hän ei halunnut kulkea samoissa vaunuissa piispan kanssa. Mitä jos tämä vaikka päästäisi ilmaa? Tulisi epämukava hetki, kun pitäisi olla niin kuin ei mitään, vaikka molemmat tietäisivät, mistä oli kyse.
Virtanen ja piispa lähestyivät kaupunkia pohjoisesta. Puuttomat kukkulat näkyivät kilometrien päähän, ja jos katsoi oikein tarkkaan, saattoi jo nähdä Tuomiokirkon tornin kohoavan taivaanrannassa, vaikkei se vielä lopullisessa uljaudessaan ollutkaan. Siellä täällä nousi savu harvalukuisista taloista tai ehkä pikemminkin hökkeleistä.
Kun he hetken päästä saapuivat joen rantaan, piispa näki, kuinka vastarannalla kohosi varsinainen kaupunki.
- Eihän täällä ole edes siltoja! Kuinka me pääsemme toiselle puolelle? hän kysyi.
- Linnanne on tällä puolen, Virtanen vastasi. - Koroisiin ei ole pitkä matka.
- Täl pualel? piispa ihmetteli. - Miksei se ole tois pualel?
Virtanen huokaisi kyllästyneesti:
- Jos teidän erinomaisuutenne haluaa, voimme sopia, että se on tois pualel, hän vastasi ja osoitti suurta diplomaattista silmää. Näin myös tehtiin ja sittemmin Koroisten puolta joesta on kutsuttu nimellä 'tois pualel'."
Ote Roope Lipastin Kirjasta Virtasen historia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti