Mestarin kosketus

Se oli naarmuja täynnä ja tuskinpa vaan
siihen aikaansa tuhlata ties,
silti hymyillen vanhan viulun toi
esiin huutokaupan mies.
'Kuinka paljon tarjotaan, ystävät,
kuka huudon aloittaa?
Viisi markkaa tarjotaan?
Kuusi markkaa! Seitsemän saa.'

Yksi, kaksi, vasara kohta jo lyö!
Myyty on! Myyty on jo kai? Ei!
Tuli perältä harmaatukkainen mies,
joka viulun poskelle vei.
Pyyhki pölystä vanhan viulun hän
ja viritti kielet sen
ja soitti sävelen puhtaimman,
kuin ois laulua enkelien.

Sävel taukosi vihdoin ja kauppias
sanoi äänin niin hiljaisin:
'Mitä tarjotaan vanhasta viulusta?'
Ja hän nosti sen joustakin.
'Kuusituhatta! Seitsemän! Kahdeksan!
Kuka yhdeksän tarjoaa?'
Kymmenen tuhatta vanhasta viulusta
huutokauppias lopulta saa.

Kansa hurrasi, muutamat itkivät,
joku kyseli viimeinkin;
'Mikä muutti sen arvon?'
Vastattiin: 'Käden kosketus mestarin!'

On epävireessä monikin mies,
monta syntien naarmuttamaa.
Ja elämän huutokaupassa
hänet halvalla huutaa saa.
Hernerokalla vain, viinilasilla myös
peli pelataan ihmisen.
Hänet myyty on, myyty on...
kauppias vielä epäröi hetkisen.

Nyt Mestari saapuu ja miettivät
pian typerät huutajatkin,
miten muuttaa voi ihmisen kokonaan
käden kosketus Mestarin!

Tämä runo löytyi vanhan Raamattuni välistä.  Tekijää en tiedä.

Haittaako, jos otan pienet torkut sohvallanne?

"Luin erään kirjan 60-luvulla. En muista kirjailijaa enkä kirjan nimeä. Mutta kirja oli vihreä ja se sai minut nauramaan. Tiedättekö, mistä kirjasta puhun?"

Tämä mielenkiintoinen ongelma löytyy Jen Campbellin teoksesta Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa.

Kirja muistuttaa - eikä niin kovin etäisesti - niitä kirjoja, joissa naureskellaan lääkärien saneluvirheille.  Kaikkea hassua sitä ihminen suustaan päästää. Ja vielä niinkin selkeässä paikassa kuin kirjakaupassa. Kysellään iPadin akkuja, kylpyammeiden tulppia ja vaikka mitä kirjakauppaan kuulumatonta tavaraa.

Aivan oma asiansa ovat ne kirjaan kootut hassut kyselyt ja toteamukset, joita asiakkaat esittävät. Jotkut eivät tunnut lainkaan ajattelevan. Jotkut taas ajattelevat liiankin paljon ja päästävät sitten suustaan tämän ajattelun hassun tuloksen.

"Asiakas: Löytyykö teiltä kirjaa Bridget Jones: Elämä jatkuu? En näe sitä hyllyssä.
Kauppias: Valitettavasti meillä ei ole sitä, mutta voin tilata sen teille. Sen pitäisi olla täällä 48 tunnin sisällä. Voimme jopa lähettää sen kotiinne postitse, jos haluatte.
Asiakas: En luota postiin. Voisitteko faksata sen minulle?"

"Asiakas: Olen käynyt läpi teidän koko maantiedeosastonne - en löytänyt yhtään kirjaa Atlantiksesta.
Kauppias: Ne jotenkin aina onnistuvat häviämään jonnekin." =D

Kirjakauppaa koskevat myös tietyt käyttäytymisnormit. Vai mitä sanotte näistä.
"Asiakkaan puhelin soi. Toinen asiakas: Voisitteko panna sen pois päältä? Kai tiedätte, mitä laki sanoo puhelimien käytöstä kirjakaupoissa?"

Mutta onneksi kirjakaupassa voi tapahtua vaikka miten onnellisia juttuja.
"Asiakas: Jos kuvitellaan, että... tapaisin elämäni rakkauden tässä kirjakaupassa, niin mitä luulette, millä osastolla hän seisoisi?"  Kukapa tietää, ehkä juuri sillä osastolla missä on erään asiakkaan kaipaamaa rikoskirjallisuutta, jossa esiintyisi ylinopeussakkoja. Elämä on ihmeellistä!

Kirja on hauskaa luettavaa.  Sen käy äkkiä läpi.  Samalla voi naureskella hassuille asiakkaille. Tai voi eläytyä kirjakaupan maailmaan, antikvaariseen tai ihan uutuuttaan kiiltelevään. Mitäpä siitä, jos joku lapsi repii uudesta kirjasta puolikkaan nallen päästä ja äiti työntää kirjan takaisin hyllyyn. Sattuuhan niitä, pieniä juttuja. Ja saahan toki kylpyammeeseen pudonneen kirjan palautaa rahat takaisin -periaatteella. Voihan kirjakauppaan tulla töihin, vaikka ei yhtään kiinnosta, ei lue, tai haluaa vain naapurin viinakaupasta alennusta.

Tätä kirjaa lukiessa saa nauraa =D

Elämää muistisairaan kanssa

Sain kahlattua läpi Hanna Jensenin kirjan 940 päivää isäni muistina.

Teos näyttää rehellisesti ja kaunistelematta, miten tyttären elämä muuttuu, kun isän muisti sairastuu. Mutta kaikki muutokset eivät ole huonoja. Hanna Jensen osoittaa, että muistisairaudesta voi seurata myös hyvää.

Lähdin mielenkiinnolla lukemaan kirjaa erään lehtijutun perusteella. Omassa lähipiirissäni ei Alzheimeria paljoa ole, enon vaimo aikoinaan sairastui ja kuoli siihen.  Tämä silti kiinnostaa.

Kirjan tarina alkaa siitä, kun tytär huomaa isälleen tulleen outoja tapoja. Tuli puheen puuroutumista, tasapainon heikkenemistä, kiinnostuksen puutetta. Lääkäri ei alussa aina osaa yhdistää oireita juuri muistisairauteen. Todetaan vain esimerkiksi "outoa vapinaa", määrätään pillereitä ja lähetetään kotiin ilman lisätutkimuksia.

Mies saatiin myöhemmin tutkimuksiin, joissa todettiin Alzheimer ja keskivaikea dementia. Tähän saatu lääkitys auttoikin jonkin aikaa, jolloin hän vaikutti paremmalta eikä lisätoimia tarvinnut vielä tehdä.  Myöhemmin tulee selväksi, että hän ei enää kotonaan yksin pärjää. Aletaan etsiä muuta ratkaisua.  "Ilmoitin, että uskoimme isän pärjäävän paremmin kuin he arvioivat. Olimme päättäneet päättää itse. Pudotimme omin päin keskivaikean dementian diagnoosin lieväksi dementiaksi. Emme laittaisi häntä ryhmäkotiin ollenkaan."   "Jos isällä ei olisi ollut säästöjä, hänellä ei olisi ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa vuodeosastolla ryhmäkotipaikkaa."

Miksi terveyskeskukset ja sairaalat on ylipäätään suunniteltu vain makaamiseen?  Siinäpä kysymys. Kun ajattelee, että iäkkäältä ihmiseltä viikon vuodelepo vie jalkojen lihasvoimasta jo neljänneksen, tätä vauhtia liikuntakyky olisi piankin menetetty. Ja mitä turha makaaminen tekisikään elämänhalulle?

"Kuoren alta oli alkanut paljastua mies, jollainen hän oli ollut ennen kuin maailma ja hänen vanhempansa olivat ehtineet vaikuttaa häneen. Hän tuntui niin usein pojalta, koska häneltä puuttuivat aikuiselle rakentuneet eleet, opitut käyttäytymisnormit ja kulissit. Hän oli vapaa, suorasukainen ja aito."

Sairaus oli tehnyt tästä miehestä mukavamman ihmisen. Tätä tilannetta olen joskus miettinyt. Yleensä sanotaan muistisairaudesta aiheutuvan luonteenmuutoksen tekevän vihaiseksi ja ärtyisäksi. Mutta tämä mies tuli mukavaksi. Kuten myös enoni vaimo, joka terveenä oli varsinainen pirttihirmu, mutta sairastuttuaan kiltti ja ystävällinen.  Mietin vain tarkoittaako tämä sitä, että luonne aivan kuin kääntyy päälaelleen. Siinä tapauksessa minusta tulisi kiltti =)

Hyväntuulisuus ulottui myös ateriahetkiin. Vaikka käynti dementiakodin ruokalassa olikin 75-vuotiaalle nuorukaiselle koettelemus, asiat olivat muuten kääntyneet päälaelleen. Perhe suojeli riidoilta ja meteliltä miestä, joka suurimman osan ajasta vain hymyili ja halusi kaikille hyvää.

Myös Suomessa pyritään noudattamaan validaatiota, jossa muistisairaan tunteet otetaan huomioon. Dementoituva tarvitsee ymmärrystä ja kärsivällisyyttä. Häntä ei saa nolata, vaikka hän toimii kuin lapsi. Lopussa jäljellä ovat turvan, rakkauden ja itseilmaisun tarpeet.  Muistisairaan ihmisen oikeuksiin kuuluu, että häntä kohdellaan aikuisena ja katsotaan puhuttaessa silmiin.

Ajan kuluessa tilanne alkoi huonontua. Mies karkaili, makasi lattialla vaatteet päällä housuihinsa virtsanneena, ei käynyt suihkussa viikkokausiin, tilanteiden hallinta katosi. Ennen niin siisti mies ei enää välittänyt.  Vitsejä silti riitti vielä tässäkin vaiheessa. Ehkä sekin oli jonkinlainen selviytymiskeino.

Vajaan kolmen vuoden kuluuttua sairauden toteamisesta, miehen kunto romahtaa. Hänet viedään sairaalaan, josta pakkokotiutetaan. Kun hoitajat kantavat miehen huoneeseensa ja laittavat tuoliin istumaan, tämän yläruumis notkahti sivulle. "Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Jokainen huoneessa olija tiesi, että sellainen istuma-asento ei tiennyt hyvää. Pudistelin päätäni. Tämä ei ollut totta. Todistin irvokasta tapahtumaa."

Mies vietiin seuraavana päivänä takaisin sairaalaan, jonne hän sitten jäikin. Mies hengitti vaivalloisesti haukkoen, koska keuhkot täyttyivät limalla eivätkä aivot saaneet tarpeeksi happea.  Mukaan tulivat epileptiset kohtaukset, hän ei enää syönyt eikä juonut, elimistö alkoi romahtaa. Tytär ei enää odottanut ihmeparantumista, vaan saattoi jo hyväksyä tosiasiat. Hän ymmärsi, että hänen isänsä oli kuolemassa.

"Katsoin sängyssä liikkumattomana makaavaa isää. Kiitin häntä hiljaa mielessäni. Kiitin häntä kaikista niistä teoista, jotka hän oli tehnyt hyvää tarkoittaen. Annoin anteeksi ne asiat, joita en ollut hyväksynyt. Samalla annoin anteeksi myös itselleni. Isä jatkaisi elämäänsä minussa ja veljessäni. Hänen ei tarvitsisi elää satavuotiaaksi. Tämä riitti."

Mielenkiintoinen kirja. Jos perheessä tai lähiympäristössä on muistisairautta poteva henkilö, tästä on kyllä apua asian käsittelyssä, omassa jaksamisessa ja ennen kaikkea tuon henkilön kohtaamisessa.

Kirjaan on myös siroteltu tietosivuja niitä tarvitseville: jos epäilet läheiselläsi muistihäiriötä, omaisten oikeudet, testit, mistä asuinpaikka muistihäiriöiselle, helpota arkea, vinkkejä harrastuksiin, hoitotestamentti, jumppaohjeet, tunteva-validaatio, riskitesti omaisille ja niin edelleen.  Näistä ehkä mielenkiintoisin oli kierros muistisairaan aivoissa, joka löytyy tästä linkistä www.muistiliitto.fi/fin/muisti_ja_muistisairaudet/aivokierros/

Virtasen historiaa

Toukokuussa lueskelin Roope Lipastin kirjaa Virtasen historiaa.

Lainatessani sen, luulin kirjan käsittelevän nimien, tässä tapauksessa lähinnä Virtasten, historiaa. Mutta kyseessä onkin historiankirja, jossa on hauskasti kaikkien asioiden tekijäksi laitettu Virtanen. Vuosisadat vaihtuvat, mutta Virtanen pysyy.

Kirjan alussa mainitaan alkueläin, jonka nimi jo sopivasti oli Virtanen. Sitten hypätään eteenpäin esihistorialliseen aikaan, jolloin ihmisiä ja eläimiä kuoli kovan talven vuoksi. "Ainoastaan Virtasen luolassa riitti syötävää."

Tämän jälkeen hypättiinkin jo melko ripeästi 1300-luvun Turkuun ja siitä eteenpäin aina toisen maailmansodan päättymiseen ja sotakorvauksiin asti. Kovin ponteva tämä Virtanen oli saadessaan niin paljon aikaiseksi. Mitähän lie Lipasti ajatellut päättäessään kirjan siihen, kun Virtanen menee naimisiin. Siihen loppuivat myös suuret teot ja historian kirjoittaminen. Älkää siis menkö naimisiin, jos haluatte saada jotain suurta aikaiseksi - vai?

"Koska Suomi oli sotinut itsensä ihan näännyksiin ja oli mutenkin köyhä ja kaikin puolin mitätön maa, vahvempi naapurimme päätti auttaa meitä mäessä. Neuvostoliitto määräsi Suomelle niin suuret sotakorvaukset, että sellaisten maksamiseen vaadittiin moderni, teollisuudeltaan vahva ja inhimilliseltä pääomaltaan terävä kansakunta.
Se oli kovin ystävällisesti ajateltu ja saikin aikaiseksi melkoista vipinää rajan tällä puolella.
Tästä kaikesta seurasi se, että Suomessa metsä- ja metalliteollisuus nousivat sellaiseen iskuun, ettei niille pärjännyt maailmassa enää kukaan.
Samaan aikaan he itse olivat hukkua byrokratiaan, eikä koko maassa juuri kukaan tehnyt mitään tuottavaa. Se taas vaurioitti pysyvästi Neuvostoliiton taloutta ja elinkeinorakennetta.
Hyvyydestä saa maksaa, niin se on."

Siinä se on. Vaikea asia hupaisasti kerrottuna. Mutta totta on, että Suomi joutui nopeaa tahtia sodan jälkeen nousemaan jaloilleen, perustamaan tehtaita ja valmistamaa uutta. Vaikka suomalaiset itse elivät puutteessa vielä pitkään, niin pohja tulevalle oli luotu. Suomi ja suomalaiset pärjäävät.

Näillä opeilla me selviämme tästäkin ajasta.

Luottamus

Rukous

Oi Jumala, siipeni murtuneet
ota käsiisi ihmeellisiin!
Olen lentänyt liian kauas,
olen lentänyt eksyksiin.

Olen lentänyt siivin voitollisin
läpi ilmojen häikäiseväin.
Tuhat aurinkokuntaa kiersin,
joka ainoan taivaan näin.

Nyt rajalla viimeisen taivaan
ja rajalla kuoleman maan
minä vapisen enää hiljaa
ja rukoilen, rukoilen vaan.

Saima Harmaja

Seuraa minua!

His first disciples followed Jesus just when He signaled. It was just Him, not what He did for them, no money, no honor, and no place. It wasn’t healing either.
Take Levi, for example, a customs tax official. Sitting collecting tax dues a shadow fell across his desk and he looked up, straight into the eyes of Christ. Jesus simply said “Follow me!” Captivated, he dropped everything. He knew nothing about Jesus being the Messiah, but this was the Man for him, larger than doctrine.
Doctrine is spun about Jesus, but it is not arguments of doctrine that bring Him followers. It is just Him. Just Jesus! He may approach your desk today. God bless you.

Reinhard Bonnke

Kaikkea hullua sitä onkin!

Erään ystäväni fb-sivulla on kutsu tilaisuuteen "Äitijumalan ilon ja armon vuodatus".

Siis, MITÄ?!

Kutsussa on kuva, joka epäilyttävästi muistuttaa Europaa. Hänhän ei ole neitsyt Maria, vaan demoninen ilmentymä, kuten lienee tämä Sofiakin. Egyptiläistä alkuperää kaiketi päätellen siitä, että vanhempansa ovat nimeltään IsisSofia ja OsirisSofia.

Äitijumala Sofia on sanonut näin:
"Meidän on aika unohtaa erillisyytemme ja muistaa Ykseys. Erillisyyden aika on päättymässä. Täyty jumalallisesta yhteenkuuluvuudesta kaiken luodun kanssa - tunne yhteytesi. Täyty onnesta kuunnellessasi enkelikieltä, joka virtaa suustasi puhuessasi muiden kanssa. Sähköisty ilosta katsellessasi kanssaihmisiäsi. Keskity heidän suloisuuteensa ja nauti elämästä ihanien ihmisten kanssa sillä, kun otat vastaan Äitijumalan Rakkauden avautumalla sille, niin näet ja koet ilon ja armon elämäsi kaikilla tasoilla.
Äidin Rakkaus täyttää sinut, kylvet tuossa valossa eikä sinulta mitään puutu. Runsaus virtaa sinulle sillä pato, joka sinussa on ollut, on saanut sinut kokemaan puutetta elämän kaikilla tasoilla: rakkaudettomuutta, kipua, vaivaa, tuskaa, kodittomuuden tunnetta, ikävää...
Mutta nyt astuessasi Elämän voimalliseen virtaan pidäkkeettömästi, voit tuntea sen suuremmoisen kantavuuden soljuessasi sen pinnalla kohti suurta rannatonta kultaista
merta, Elämän Lähdettä, joka on Äidin syli, sinun todellisen Äitisi syli ja sydän.
Sykkiessään ikiaikaista sykettä se tyynnyttää sinun tuskasi ja täyttää sinut suurella ilon ja onnen tunteella."

Tämähän on vielä hullumpaa kuin Äiti Amman jutut =O  Kaikin tavoin sielunvihollinen yrittää meitä ihmisraukkoja pauloihinsa saada.

Onneksi meillä on oikea, elävä Jumala, että ei tarvitse tällaisten hullutusten perässä juosta!

Raameissa

Meidät on kehystetty! Viikko sitten häissä otettiin kaikista vieraista kehystetyt kuvat. Me änkesimme itsemme samaan kuvaan Jaakon siskonpojan ja vaimonsa kanssa. Otettiin heistä toki omakin kuva, mutta meistä tämä on ainoa.

Häähumua

Eilen oltiin häissä.  Kullanmurun veljenpoika sai rakkaansa.

Oli hienot häät. Vihkiminen ensin Raahen kauniissa kirkossa. Juhlat sitten Yppärin Merimajalla. Sääkin suosi juhlijoita. Kirkkoon ajaessa sateli, mutta lakkasi kohtapuoliin. Yppäriin kerettäessä aurinko jo ajoi pilviä tiehensä. Hyttysiäkään ei ollut haitaksi asti. Kymmenkunta niitä näin, kaikki kieppuivat minun ympärilläni, herkullinen kun olen =D

Juhlaväkeä oli runsaasti. Ja minusta oli riemastuttavaa se, että suurin osa oli pukeutunut kesähäihin soveliaasti. Oli hienoja juhla-asuja, kauniita kampauksia. Hörhelöhatut vain puuttuivat. Mun pitää varmaan ostaa sellainen. Vaikka suurin osa häistä taitaa olla jo pidettynä, kun enää muutama on vapailla markkinoilla, niistäkin varmaan kaksi vakavasti otettavaa =)

Pöydässä oli tosi hauskaa, kun saatiin seuraksi Kullanmurun siskonpoika vaimonsa kanssa.  (En viitsi kirjoittaa "vaimoineen", kun hänellä vain yksi sellainen on. Hassu tuo suomenkielinen tapa.)  Juttua riitti ja naurua piisasi. Melko paljon sitä oltiinkin omien viihdykkeiden varassa, kun ohjelmapuoli oli melko heikko. Siis miltei olematon. Anopit pitivät pienet puheet, kaksi neitoa lukivat onnittelutekstin suomeksi ja viroksi ja yksi nuori mies kertoi hääparin tarinaa täytetyillä lauseilla. Loppupuolella tanssiorkesteri viritti kapineensa ja porukka alkoi keinahdella sen tahdissa.  Lisää ohjelmaa olisin kaivannut. Olen vissiin tottunut ohjelmallisiin häihin, kun aina on ollut soittoa, laulua, runoja, leikkejä. Yleensä on ollut myös morsiamen ryöstö, mikä on saattanut sulhasen tukalaan tilanteeseen. Ehkäpä tämä sulhanen oli kieltänyt sen...

Kivaa kuitenkin oli. Kiitokset nuorelle parille ja ONNEA <3 <3

Kuntoilua

Ajateltiin, että innostuttaisiin kuntoilemaan. Kun mullakin on tuo lenkkeily kiellettyä, niin kuntosalin suuntaan katselin. Siellä on sellaisia laitteita, joissa paino ei mene jalalle, ja niitä voisin käyttää. Pitäisi talven aikana kadonneet lihakset saada takaisin. Eikähän tuo haittaisi, jos löytyisi uusiakin =)

Aiemmin kunta tarjosi työntekijöilleen puolet kuntosalin maksusta. Ja Jyty jäsenilleen puolet. Silloin se oli käytännössä ilmainen. Nyt en ole enää Jytyn jäsen ja kuntakin on muuttanut systeemiä niin, että on mahdollista lunastaa kuukaudessa kaksi viiden euron kunto/kulttuuriseteliä, joista pitää maksaa puolet. Siis maksaessaan kunnalle vitosen saisi kympin takaisin. Sen voisi sitten käyttää vaikka kuntosalille. Hullua touhua.

Maksoin siis rahalla kahden kuukauden edestä (koska heinäkuun ovat lomilla kaikki). Jaakonkin raahasin katsomaa, millaisia laitteita siellä on. Ihan kahdestaan saatiin olla, kun yhden jälkeen mentiin. Käytiin kaikki laitteet läpi kertaalleen ja sitten kuntoiltiin omaa tahtiamme tunnin verran. Mukavaa oli.

Tänään Jaakko meni lunastamaan itselleen kuntosalikorttia, mutta vapaa-aikatoimen Tittaa ei löytynyt mistään. Jatkettiin sitten vain monikkarille. Nyt salissa olikin joku tyttö kuntoilemassa. Enkä kehdannut mennä. Olisi sitä voinut, vaan olin valmiiksi niin ärrimurrina, etten halunnut. Palattiin siis kotiin. Huomenna kai yritämme uudelleen.

Pyöräilläkin voisi. Viime kerrasta on jo kaksi vuotta. Kohta ei uskalla enää ollenkaan...

Älä koskaan luovu unelmistasi!

Riippumatta siitä, liittyvätkö unelmat rahaan vai tyytyväisyyteen, täysin pyyteettömään työhön vai kuuluisuuteen, unelmat ovat arvokkaita ja tosia siksi, että ne ovat omia.
Vain ihminen itse voi luoda henkilökohtaiset mittapuunsa.
Vain ihminen itse voi  tietää, mitä todella syvällä sisimmässään haluaa ja mikä tekee elämästä elämisen arvoista.

Taivaan Isä pärisytteli rumpupalikoilla

Oli komea sade eilen. Vettä tulla niin, että Simba meinata hukkua.  Tuo kommentti on lapsuudenaikaisesta tarinasta Matti maailmalla.

Vaan paljon sitä tuli. Pienessä ajassa 45 mm.  Huh huh!

Ukkonen myös jyrähteli.  Toisessa satsissa näkyi salamoitakin, mutta onneksi eivät päälle tulleet. Lähellä kuitenkin olivat.

Mahtava jyrinä jatkui vielä pitkälle iltaan.  Vili oli ihan järkyttynyt, kun ei tiennyt, miksi jyristiin ja kuka jyrisi.  Kissankorvat ovat niin arat, että tuollainen meteli on sille kauhistus.

Aamulla Jaakko huomasi etuportaalla kotilon punnertamassa oven suuntaan. Oli varmaan se aiemmin takapihalla kadoksiin joutunut yksilö. Etanalla kun tuo vauhti on vähän hitaampi, niin ehkä se nyt saavutti oven tullakseen kysymään, mitä oikein olin suunnitellut sen pään menoksi.

Jaakko heitti sen ämpäriin. Minä hetken aikaa katselin sitä, ja totesin, että on söpö yksilö. Mutta söpöys ei nyt auttanut. Heti veden kiehuttua kaadoin (rontti) sen ämpäriin kotilon niskaan ja se ressukka kuoli kupunsa sisälle =(

Äsken tuli postilaatikkoon mainos, että huomenna on torilla kesämarkkinat. Laukkuja, lakritsaa, papereita, hattaraa, muikkuja, muurahaiskarkotetta, huonekaluja, petivaatteita, sinappia... Sinne!  Harmi, että Jaakolla on Oulun-keikka.  Ehkä pystyn yksin sinne könkäilemään =)

Ei hidasta - erilaista vain

Katsoin eilen uusintana lähetetyn suomalais-korealaisen dokumentin Etanan planeetta, joka kertoo kuurosokeasta miehestä (Young-Cha) ja hänen vaimostaan (Soon-Ho), jolla on selkärangan epämuodostuma. Young-Cha osaa puhua, mutta kuurosokeuden vuoksi vaimo puhuu tälle naputtamalla sormiaakkosia miehensä käteen.

Heidän elämänsä on hidasta ja hiljaista, kiehtovalla tavalla erilaista. Hauskoja ovat miehen kommentit ja elämykset erilaisisa tilanteissa. Uskallusta heiltä ei kyllä puutu, vaan kaikkea voi kokeilla, mäenlaskusta alkaen.

Matkustaessaan junalla he menevät monen tunnelin läpi. "Vuorilla on kai tyhjä olo, kun niissä on niin paljon reikiä", tuuma Young-Cha eräänkin tunnelin kuljettuaan.  Taivaalle katsellessaan hän pohtii sitä, että ihmisen näkö ja kuulo eivät ole asioita, jotka voi oikeasti menettää. Ne vaeltavat jossain päin avaruutta ja palaavat taas omistajan luo, kun on aika.

Kosketus mereen oli toisaalta ihastuttava, toisaalta kauhistuttava. Varovasti rantahiekkaa koskiessaan hän saa sormilleen aallon tuomaa vettä. Se melkein "polttaa" sormia, jotka pitää pian kuivata. En osaa edes kuvitella tunnetta, mikä hänelle tuosta kokemuksesta tuli. Sinuiksi sen kanssa kuitenkin tullessaan hän toteaa: "Vaikuttaa siltä kuin meri tanssisi."

Sadekuuron aikana Young-Cha ja Soon-Ho seisovat parvekkeella. Mies ojentaa käsiään ylöspäin tunnustellen sadetta. Nainen ohjaa hänen käsiään kohti parvekkeen kaiteelta tipahtavia pisaroita. "Seisova vesi tuntuu sileältä ja pehmeältä. Pudotessaan se puhkeaa toisenlaiseen olomuotoon." miettii Young-Cha.  Vaimonsa innostuu kertomaan, miltä maaseudulla tuoksuu sateen jälkeen. "Voisinpa säästää sen tuoksun sydämeen", hän huokaa.

Young-Cha rakastaa puita. He kulkevat puistossa ja mies herkistyy puita halatessaan. Hän tykkää niistä, toteaa vaimo.  Käpyjä pitää koetella ja haistella. Hän riehaantuu poikamaisesti heittämään niitä ja yksi osuu jonkun sivullisen leukaan. Tämä ihmettelee syytä heittoon, ja mies vain naureskelee.

Dokumentin lopussa mies ui vedessä. Ui ja nauttii.

"Suljen silmäni, jotta näkisin kaikkein arvokkaimmat asiat.
Suljen korvani hetkeksi, että kuulisin aidoimmat äänet.
Ja odotan hiljaisuudessa sanoakseni totuudellisimmat sanat."

Kuurosokean Yuong-Chan tarina on koskettanut ihmisiä. Hän kieltäytyy alistumasta eristäytyneisyyteen ja oppii rakastamaan maailmaa omalla tavallaan.

Elokuvassa on paljon rakkautta, vähän surumielisyyttä ja roima annos huumoria. Niitä kaikkia on myös Young-Chan ja Soon-Hon avioliitossa.

Laulaisinpa aina =D

Laulullani minä suuret surut sydämeni pohjaan painan... painaisin.