VIIMEISIÄ VIEDÄÄN

Tämä vuosi on loppusuoralla. Kaksi päivää enää, niin alkaa uusi, toivottavasti entistä ehompi vuosi.

Joulukuu on mennyt vauhdilla. Jotenkin tuntuu uskomattomalta, että se oikeasti on jo ohi. Justiin oli pikkujoulu, joulunavaus, ensimmäinen adventti. Keräsin innolla pieniä runoja ja jouluisia kuvia Facebookissa päivittäin julkaistavaksi, jouduttaakseni joulun tuloa. Sitten se tuli. Ja meni.  Jos olisin töissä, nämä lomaviikot olisivat ihania. Kun joulu ja vuodenvaihde ovat molemmat keskellä viikkoa, niistä tulee viikonloppuineen yli kahden viikon loma. Sellainen on aina upeaa pimeään ja kylmään vuodenaikaan.

Nyt on kyllä aamuisin ja aiemmin valoisaa, ainakin päivä tuntuu jatkuvan pitempään. Johan ne sanovat sen Tapanina jo menevän tamman laukkaa. Sen valoisuuden. Nopeasti valo taas valtaa maailman, ja pimeys väistyy.  Luntakin on ihan kivasti. Joulua ennen satoi paljon, se oli märkää ja pakkasen myötä jämähti puihin. On ollut todella kaunista koko jouluviikko, ja vielä jatkuu, kun on pakkasta piisannut.

Oikein tunnelmallinen vuoden loppu siis.  Ja uuden vuoden alku.  Toivotankin kaikille oikein siunattua uutta vuotta! Tuokoon se mukanaan rakkautta, rikkautta, terveyttä, onnea!
Rosh Hashanah! (Heprean opiskelu jatkuu taas tammikuussa...)

 

JOULUA ODOTELLESSA

Tänä jouluna päätän,
että minun on hyvä olla.
Kiedon lahjaksi lämmintä joulumieltä
ja kuusen tuoksua, kynttilän valoa.
Annan aikaa läheisille.
Lähetän lämpimiä ajatuksia ystäville.
Annan joulun tulla ihan sydämeen asti.

ISÄNKAIPUUTA

Isänpäivä.
Jostain kaukaa kumpuaa ikävä, kaipaus. Ihan yllättäen.

Luin facebookissa yhden ystäväni muistoja omasta isästään. Se sisälsi ajeluttamista  pyörän tarakalla, valvomista sairaan lapsen sängyn vierellä, tarinoiden lukemista, lauluja,  iltarukouksia...

Minäkin olisin halunnut sellaisen isän. Sellaisen, joka olisi rakastanut, tukenut, ollut läsnä.

Minun isäni ei ollut sellainen. Ei myöskään isäpuoleni. Lapsuuteeni kuuluivat rakkauden sijaan pelko ja väkivalta. 

Siskontyttö jakoi omalla fb-sivullaan kirkon isänpäivätekstin. Siinä pieni tyttö eksyy metsään ja on peloissaan, kunnes kuulee isän huhuilun ja sitten tämä löytää hänet. "Siellä pimeässä metsässä, isän sylissä, ymmärsin ensimmäisen kerran, että rakkaus karkottaa pelon."

Minulle metsä sen sijaan oli turvapaikka. Aivan lähellä kotiamme oli iso metsä, jonne saatoin mennä kuljeksimaan pitkiksikin ajoiksi, olemaan turvassa, kunnes äiti tuli etsimään ja kotiin saattoi palata. Metsä ei pelota. "Isä" pelottaa.

En osaa edes kuvitella, millaista olisi ollut omistaa rakastava ja huolehtiva isä. Yhdellä serkuistani sellainen oli. Hänelle olin joskus kateellinen.  

Mutta meillä oli ihana äiti! Hän suojeli meitä kuin leijona poikasiaan. Hän kuljetti pyörän tarakalla, luki kirjoja, lauloi usein, rukoili puolestamme. Hänestä olen ikuisesti kiitollinen. Kun viimeisen kerran näimme, hän sanoi minulle: "Hyvää kotimatkaa!" Nyt äiti on jo itse kotona ja olen hänestä ja hänelle kiitollinen kaikkina päivinä, myös isänpäivänä 💕

IHANIA UUTISIA!

Kasper ja Karoliina menivät tänään kihloihin.
Jo oli aikakin. Kesähäitä tässä aletaan odottelemaan <3 <3

USKO AINOASTAAN

Minä tiedän, miltä tuntuu, kun ei enää jaksakaan.
Kun se kaikki, mihin luottaa, hiljaa riisutaan.
Minä arvaan ajatukset, joita mielessäsi käyt.
Kun ei valon pilkahdusta edes tunnelissa näy.
Mutta silloin, kun ei taakkaa enää pysty kantamaan,
juuri silloin Isä kantaa lastaan.

Minä tiedän, miltä tuntuu, kun ei laulu enää soi.
Kun on vuodet vieneet ilon, eikä mikään inspiroi.
Minä tiedän, mitä on, kun jalat juuttuu ruitiiniin,
eikä sydämesään enää usko unelmiin.
Mutta tiedän, että silloin, kun ei muuta enää voi,
Jeesus pitää huolta seuraajastaan.

Eikä leipää sinun lapsiltasi tule puuttumaan.
Eikä öljy sinun lampussasi lopu milloinkaan.
Sillä Herra kulkee rinnallasi halki mustan maan.
Älä pelkää, usko ainoastaan.

Minä tiedän, miltä tuntuu elämä tuhlaajan,
Kun saa kaiken jälkeen nähdä Isän vataan juokevan.
Minä tiedän, mitä on, kun alkaa saa taas uudestaan,
vaikkei pysty Jumalalle mitään hyvää antamaan.
Ja silloinkin, kun pelottavat tuulet maailman,
Joka kerta Isä ottaa vastaan.

Ja silloinkin, kun pelottavat tuulet maailman,
Älä pelkää, usko ainoastaan.


Marja Toukolan äänitteeltä Lähtisin vieläkin

JOULUN LAPSI

Ensimmäistä kertaa päätin tehdä minäkin paketteja Joulun lapsi -operaatioon. Haimme Raahesta kuusi laatikkoa: tytöt ja pojat  2-4, 5-9, 10-14 vuotiaat.

Tavaroita ostettiin monesta paikasta. Päätin heti, että ostan kaiken, enkä laita mukaan mitään itse tekemääni. On sitten varmasti kelvollista.  Kärkkäisellä käytiin, ja Tokmannilla, lähikaupoistakin jotain löytyi.

Yllättävän vaikea oli löytää paketteihin laitettavaa. Tuollaisissa ikähaarukoissa on jo niin paljon kokoerojakin, etten oikein sukkia tai lapasia, saati pitkähihaisia puseroita voinut hankkia, vaikka ne toivelistalla olivatkin. Pipoja ostin, kun ne eivät ole koon suhteen niin tarkkoja. Muuten keräsin tavaroita toivelistan mukaan, pääasiassa.

Kaikki laatikot täyttyivät. Toivottavasti ne kaikki myös pääsevät perille noille lapsille, eikä mikään tavaroista joudu hukkaan (= joku ota itselleen).  Nämä ovatkin meidän ainoat joululahjamme tänä vuonna, joten toivotamme oikein iloista joulua jokaiselle lapselle, joka lahjan saa.

SUKAT

Löysin eilen sukat.

Viime talvena sain käyttööni Oulun Respectasta ostetut ortopediset kävelykengät. Ne tulivat myöhään, koska ensimmäinen versio oli susi. Eli liian lyhyet, mikä ei heti näkynyt, kun varpaat olivat piilossa. Mittaus kuitenkin todisti asian ja niinpä kyseinen suutari rupesi rustaamaan uusia kenkiä.

Nämä sitten tulivat sopivasti heti käyttöön. Vähän ihmettelin, kun toinen kenkä oli niin tiukka, että aina piti käyttää kenkälusikkaa. Myös yksi varvas hankasi johonkin, jota syytä en löytänyt. Siispä vain laastaria varpaaseen ja kenkä jalkaan.

Nyt syksyn tullen kaivoin taas kyseiset kengät varastosta ja ehdin käyttää niitä kolme kertaa. Joka kerta varvas oireili. Yritin sormella kokeilemalla löytää syytä tuohon hankaukseen. En löytänyt, koska kengän sisäpinta on pehmeää nahkaa ja saumat on piilotettu. Sitten yhtäkkiä sormiini tarttui jotain.  Vedin sen ulos ja totesin sen siististi pieneen tilaan taitetuksi sukkapariksi.

Sukat ovat isojalkaiselle (45) henkilölle tarkoitetut, terä ja varsi olivat yhtä pitkät, joten taitos oli tasapaksu. Sukkien laatu ohi ohutta silkkimäistä.  Jaakko sanoi heti, että eivät ole hänen, enkä minäkään ollut niitä koskaan aiemmin nähnyt.  Kun sukat poisti kengän kärjestä, jalka mahtui kenkään hyvin, ilman kenkälusikkaakin.

Nyt siis mieltäni kalvaa kysymys: miksi? Ainoa mahdollinen sukan laittaja on tuo Respectan suutari. Miksi hän teki niin?  Hän tiesi, että tuo kenkä oli terveeseen jalkaan, joten mitään lyhennystä ei tarvita. Hän oli varta vasten hankkinut tuollaisen ohuen sukkaparin, taittanut sen tiukaksi ja sullonut kengän kärkeen niin, että se pysyi siellä koko viime talven. Omituista. Todella omituista.  Oliko tämä kenties jokin kosto siitä, että hän joutui tekemään ne kengät uudelleen?  Mitään oikeaa, järkevää syytä sille en löydä.

Toivottavasti hän työskentelee siellä vielä silloin, kun menen teettämään uusia kenkiä vuosien päästä. Voisin ainakin kiittää sukista.

ARMOLAIVALLA

Nyt on juhlat juhlittu...

Ihminen vanhenee, ei sille mitään voi. Minullakin tuli nyt jo 60 täyteen. Huh. Muistan vielä selkeästi, kun äitini täytti 60. Se oli vuonna 1986 ja muutin silloin pääkaupunkiseudulle. Nyt olen itse siinä iässä, en enää mikään nuori heitukka.  Kauan minulla kestikin vanheta. Vielä joitakin vuosia sitten rinnastin itseni lukion nuorisoon ja luulin lehdessä olevien nuorten tapahtumien kuuluvan minullekin. Kunnes tajusin, että olen heidän isoäitinsä ikäinen =O

No, juhlaan silti oli aihetta. Ei enää yhtä suuriin karkeloihin kuin 40- ja 50-vuotissynttäreilläni. Mutta juhlaan kuitenkin.

Ensimmäinen synttärijuhla oli lukiolla viimeisenä työpäivänäni. Sekin oli oikein puhutteleva. Työtovereista koottu lauluryhmä esitti Aika on -laulun: "Kaikella on aikansa auringon alla, paikkansa, hetkensä, aikansa on. Aika on syntyä, aika on kuolla, aika on elämää elää."
Sain myös paljon lahjoja, puheita, halauksia. Pomot, niin entiset kuin nykyisetkin, kilvan kehuskelivat työpanostani. Meinasin murjaista, ettei kannata. Kaikki työpaikat, joista olen lähtenyt, ovat loppuneet. Ei ole enää yhtään, johon voisi palata moikkaamaan entisiä työtovereita. Ehkä Pyhäjoen kunta ja lukio nyt kuitenkin pitävät pintansa =D. Työnantajan lahjoittama kolme vuorokautta kylpylässä aiotaan viettää vuodenvaihteessa, ja nauttia silloin täysillä. Samalla tosiaan vietin läksiäisiä ja siitä syystä moni luulikin minun jäävän eläkkeelle. Valitettavasti siihen on vielä vuosien matka =(

Varsinaisesta syntymäpäivästäni, joka osui torstaille, siskoni oli tehnyt todella hienon tapahtuman. Heti aamiaispöydässä oli kuohuviiniä, kahta erilaista juustokakkua (joita salaa rustattiin keittiössä edellisenä iltana), lämpimiä tonnikalavoileipiä, yrttisämpylöitä, fetasalaattia ja vaikka mitä. Kun vihdoin sain poistua vierashuoneesta, Seija ja Jaakko seisoivat tuvassa laulaen "Sä kasvoit neito kaunoinen", kuten meidän perheessämme on tapana.  Penkillä odotti iso kassillinen lahjoja: kirjoja, paljon kirjoja, pehmohirvi, askartelutarvikkeita ja sata euroa rahaa. Olen vieläkin niin otettu. Se oli varmaan paras syntymäpäivä ikinä!

Lauantaina sitten suuntasimme laivaristeilylle: siskon perhe, veli vaimoineen, paras ystäväni miehineen sekä kullanmuruni ja minä. Meille oli varattu sviitit ja hienot hytit keulasta. Olivat kuitenkin antaneet ne hytit muille, mutta veljen neuvottelutaitojen ansiosta saimme tilalle vielä paremmat, joskin laivan sivustalta. Mutta eihän se menoa haitannut.

Grace on kyllä upea laiva, sellainen hienosteleva tosin. Hyteissä oli kylpytakit ja -tossut ja pienet kuohuviinipullot. Sviiteissä lisäksi pesuainepussukat, hedelmälautanen, isot kuohuviinit ja jääkaappi täynnä muutakin juotavaa. Ja poreamme, joka oli lujasti käytössä.
Hieman jäin kaipaamaan sellaisia yleisiä tiloja, joita vanhoissa laivoissa oli. En nähnyt kuin yhden ja sen olivat vallanneet urheilukisojen katsojat. Baareja ja ravintoloita kyllä oli...

Hienoa oli syödä sunnuntaina shamppanja-aamiaista elävän pianomusiikin soidessa taustalla.  Aamupalatarjonta oli herkullinen. Kuten myös edellisillan ja sunnuntaipäivän seisovat pöydät. Ei puhettakaan, että olisi ollut samanlaisia katkarapu- ja majoneesisalaattivuoria kuin vanhoissa laivoissa. Ei, täällä herkkupöytä notkui niin monenmoista syötävää ja jälkiruokaa, että oli valinnanvaikeus. Ja juotavaksi viiniä ja muuta niin paljon kuin halusi. Ja kyllä me syötiinkin. Kiitokset vielä velipojalle siitä pyhän ruokatarjoilusta! 

Kakkukahvit joimme meidän sviitissämme. Ja voi, lahjojen tuloa ei voinut estää. Lisää kirjoja, taiteilijan itsensä maalaamia tauluja, pehmeitä pyyhkeitä, toinen sataeuronen, runoja, lauluja... Olen niin otettu. Taas.

Ilma oli mitä mainioin. Tuulta ei ollut nimeksikään, joten laiva matkasi tasaisesti. Ja aurinko paistoi kumpanakin päivänä.  Oli todella ilo matkata ihanien ihmisten kanssa ja nauttia vielä vanhenemisen jälkimainingeista. Kiitos kaikille mukana olleille <3 <3

TAHDON OLLA SUN, KUN PÄIVÄ KÄY ILTAAN

Tuo kaunis laulu siivitti nuorenparin askeleita heidän tanssiessaan häävalssiaan elokuisena iltana.  Ennen kuin tähän hetkeen päästiin, oli toki vietetty tunnelmallinen hetki Maskun kirkossa. "Tahdotko?" "Tahdotko sinä?" Kumpikin tahtoi ja yhteinen matka voi alkaa.

Häiden ainoa lapsi oli toiveiden mukaan hääparin oma yksivuotias pojanvesseli, joka kyllä touhusi sitten useammankin lapsosen edestä. Mummot, ukit, tädit, eno, muut vieraat vaihtelevassa määrin huolehtivat pienestä miehenalusta. Vanhemmat saivat olla melko rauhassa, liekö syy siihen vieraan ulkonäön...

Vanhempi väki, kuten meikäläinen miehensä kanssa, poistui paikalta puolenyön jälkeen. Siihen mennessä juhlaa oli kestänyt jo yhdeksän tuntia. Nuoret jäivät vielä jatkamaa aamun tunneille. Heillä sitä virtaa riitti.

Häät olivat todella onnistuneet. Elävää musiikkia, herkullista ruokaa ja hyvää seuraa.
Kiitos Satu ja Juho!  Iso sylillinen onnea tulevalle elämällenne!

SANA TÄLLE PÄIVÄLLE

"Minä käyn sinun edelläsi ja tasoitan kukkulat, minä murran vaskiovet ja  rikon rautasalvat.
Minä annan sinulle aarteet pimeän peitosta, kalleudet kätköistänsä,  tietääksesi, että minä, Herra, olen se, joka sinut nimeltä kutsuin, minä,  Israelin Jumala."

(Jes 45)

TAUKO ELÄMÄSTÄ

Olen henkisesti ihan loppu.
Katki. Poikki. Irti.

Tänään huomasin, että en kerta kaikkiaan enää jaksa.

Sitä kuvittelee olevansa vahva. Minä olen aina luullut olevani vahva. Kenenkään kuolema ei kosketa kuin sen tapahtumanhetken, ja hautajaisten jälkeen kaikki palautuu ennalleen. Sairauksien yli en pääse, niiden kanssa pitää elää joka päivä. Mikään loukkaus ei koske kuin sen hetken, kun se sanotaan tai tehdään. Olen oppinut vastaamaan niihin loukkaamalla takaisin, kovettamalla itseni. Itkenyt sitten kotona, jos olen itkenyt. En ole uskaltanut myöntää, että sattuu.

Itse olen satuttanut muita, joskus jopa tarkoituksella. Ja katunut sitten jälkeenpäin, joskus miltei heti, mutta myöntämättä sitä koskaan kenellekään.  Minuunkin on sattunut, paljon, lujaa, vielä vuosiakin jälkeenpäin. En ole sitäkään myöntänyt.

Nyt tuntuu, että en enää jaksa.

Olen jo tehnyt irtioton työstä. En vain jaksanut enää työtovereita, oppilaita, yhteistyökumppaneita.  En enää moneen vuoteen. Eikä se latausvuodeksi tarkoitettu virkavapaa, joka sitten muuttuikin sairausvuodeksi, yhtään auttanut asiaa.

Nyt teen irtioton harrastuksista. Keväällä en jaksanut enää kutoa. Ompeluseuroissakin istuin vain, kuuntelin ja katselin, kun muut kutoivat. Minä en. Velipoika toimittaa lankoja (hän on niin suloinen), otan ne vastaan ja tarjoan muiden käyttöön, lähetyksen hyväksi.  En jaksa enää lukea. Toivorikkaana ostan lisää kirjoja poistomyynnistä. Pinot kasvavat ja leviävät, odottavat lukemista. Ehkä joskus.  Valokuvaus ei enää kiinnosta. Häissä vielä sain kuvattua, laivamatkalle en ottanut edes kameraa mukaan. Ehkä luovun niistä ja annan sellaiselle, joka vielä jaksaa.

Jaakosta en tee irtiottoa. Hän on minun elämäni tärkein ihminen. Ilman häntä en jaksaisi enää lainkaan <3  Mutta pelkään, että vain pahoitan hänen mielensä ja tuotan surua.

Toivoisin, että olisi jokin rauhallinen paikka, jossa voisin olla. Ei tarvitsisi ajatella mitään arjen juttuja. Ei rahojen riittävyyttä, ei pakkasen purevuutta, ei lisääntyvää sairautta, ei muita ihmisiä. Tiedän, tiedän. Ei sellaista paikkaa ole olemassakaan. Ehkä minä rakennan sen sisälleni.  Muuten en enää jaksa.

AJATTELEMISEN AIHETTA

Nimeä kaksi Suomen rikkainta ihmistä.
Nimeä kaksi viimeisintä olympiavoittajaa.
Nimeä kaksi viimeisintä Miss Suomea.
Nimeä kaksi Jussi-patsaan saanutta.
Nimeä kaksi Finlandia-palkittua.

Miten kävi?
Juttuhan on niin, että tuskin kukaan meistä muistaa eilisen otsikoiden sankareita. Ansiot ovat toisarvoisia. Vaikka he ovatkin parhaita omilla areenoillaan, niin maineen hohto haalistuu ja aplodit haihtuvat. Voitot ja tulokset unohtuvat.

Nimeä kouluvuosiesi kaksi kannustavinta opettajaa.
Nimeä kaksi ystävääsi, jotka ovat olleet tukena vaikeina hetkinäsi.
Nimeä kaksi ihmistä, jotka ovat opettaneet sinulle jotain elintärkeätä.
Nimeä kaksi ihmistä, jotka ovat arvostaneet sinua ja saaneet sinut tuntemaan itsesi tärkeäksi.
Nimeä kaksi ihmistä, joiden seurassa todella viihdyt.

Paljon helpompaa, vai mitä. Ihmiset, jotka eniten vaikuttavat elämääsi, eivät ole niitä, joilla on eniten valtaa, mainetta tai rahaa. Eniten vaikuttavat ne, jotka eniten välittävät.

KRISTIINAN KISSANPENNUT

Suloisia karvapalleroita. Kolme kappaletta. Kristiinan fb-sivulta lainaan tämän tekstin:

"Pikkukissat opettelevat jo kovasti olemaan oikeita kissoja.
Yksi osaa kaivaa asiointikuopan, mutta peittely vielä unohtuu.  Toinen osaa jo kehrätä kuin kissa ja kolmas tappaa hiirilelun.
Muutamien viikkojen kuluttua kaikki kissantaidot on opittu ja tulee vastaan muutto uuteen kotiin.
Tämä on vain tämä hetki ja kohta se on poissa."

TERVEISIÄ MAMMALTA

Kotipuolessa käydessäni kävimme läpi vanhoja kirjoja, jotka olivat sinne kerääntyneet pois annettuina, hylättyinä tai lahjoitettuina. Niitä kirjoja selatessani palasivat muistot mieleeni. Siellä oli vanhoja opiskeluista jääneitä koulukirjoja. Oli laulukirjoja, joiden seurassa oli nuoruudessa vietetty onnellisia ja haikeitakin hetkiä. Oli myös paljon hengellisiä kirjoja, jotka oli hylätty uutta löytämistä varten. Innolla kaivelin kirjapinoja. Olisihan mukavaa joskus kotona ottaa jokin kirja käteensä ja muistella sen mukana kulkevia tapahtumia ja ajatuksia.

Käteeni osui myös viininpunainen, muovikantinen kirja, jonka etukanteen oli liimattu keltainen tarrakukka, niitä 1970-luvulla muodissa olleita. Tuossa tarrassa on ristin kuva ja teksti "voiton merkki".  Kirja on Uusi Testamentti ja Psalmit, sisäkannella nimi Lyydia Viitanen.

Avasin kirjan. Sen alkulehdille oli hänen vanhuksen käsialallaan kirjoitettu: "Lue Markuksen 10 luku, siinä tulet tietämään paljon. Ja Matteuksen 6 luku, sen Jumala käski minun lukea. Tätä olen toisillekin neuvonut. Kirjoitin omin käsin 6p 11kk 1974v."  Tämän alle oli myöhemmin kirjoitettu: "Tätä minä luen. Jeesus on rakas minulle. Hän on sydämessäni. Hän lähettää enkelinsä hakemaan minut täältä pois. Iltapäivä 3kuu 1975."

Mieleni palaa vuosikymmenten taakse muistelemaan mammaa, miten hän keinutuolissa istuen luki Raamattua, tuota hänelle niin rakasta ja arvokasta kirjaa. Hänen elämänsä jokapäiväisiä asioita olivat myös hengellisten äänilevyjen kuunteleminen, laulaminen, radiosta lähetetyt kirkonmenot sekä rukoukset. Mamma oli harras kristitty. Joka päivä hän levitti tätä valoa myös ympäristöönsä, lapsilleen ja lapsenlapsilleen.  Niitä enkeleitä hänen piti odottaa vielä muutamia vuosia, kunnes hän marraskuussa 1980 sai muuttaa taivaan kotiin, jossa hän vihdoinkin sai nähdä tuon hänelle niin rakkaan Jeesuksen.

Nämä asiat tulivat mieleeni noita kirjoituksia lukiessani. Vielä vuosikymmeniä kuolemansa jälkeenkin sain häneltä terveiset: Jumala rakastaa sinua! Tuntui kuin sydämessäni olisi iso kohmettunut alue sulanut jälleen auki vastaanottamaan näiden terveisten tuomaa sanomaa. Sama Jeesus, joka oli mammalle rakas, oli äidilleni rakas ja on minullekin rakas =)

SINÄ MUISTOA MINULTA PYYSIT

Siivotessani komeroita ja varastoja kävin samalla läpi vanhoja papereita. Käsiini osui  muistokirjani 1960-luvun puolivälistä. Kirja oli aikoinaan todella hieno. Sen kannet ovat vihreää samettia, koristeltu kultakuvioin. Harvalla oli siihen aikaan yhtä kaunista kirjaa. Nyt vuosikymmenet ovat sitä kuluttaneet, tummentaneet sivuja ja irrottaneet selkämyksen. Säilytän sitä omassa laatikossaan, jotta se säilyisi vielä pitkään.

Sitä selatessa tuli mieleeni paljon muistoja ystävistä, sukulaisista, koulutovereista, opettajista. Mamma, äiti, Seija-sisko, Teijo-veli, serkut Lea, Ritva, Hannele, Pirkko-serkun lapset Paula ja Ismo, tädit Alli, Mirjam, sekä kummitätini Aino ja Helena, ekaluokasta lähtien koulutoverinani ollut Eeva, muistojeni opettajat Anna ja Kaarina, sekä monia, monia muita.

Värssyt ovat usein samankaltaisia. Lapsilta rakkautta ja ystävyyttä, aikuisilta hengellistä tai elämänohjeita.  Tuolloin olivat kiiltokuvat vielä arvossaan. Niitä oli paljon ja kauniita. Minäkin olen näköjään ollut tarkkana niiden kanssa, kun olen monien ympäri piirtänyt kynällä, että näkee, jos joku puuttuu =D

Ihanaa, kun voi vielä vanhanakin palata niiden pariin ja heti muistaa paljon mukavia asioita. On se toista kuin joku Facebook tai Twitter.

Mirjam-tätini on aina rakastanut kiiltokuvia. Vielä nytkin, yli 90-vuotiaana, häneltä tulevia kortteja koristavat kiiltokuvat.

KATOAVAT LAPSET

Otsikko ei ehkä aivan kerro sitä, mitä elokuva IHMISEN POJAT sisältää.

Elokuvassa eletään vuotta 2027 ja ihmiset ovat kuolemassa sukupuuttoon. Viimeisin lapsi on syntynyt 18 vuotta aiemmin eli vuonna 2009. Onneksi tuo vuosi on jo ohitettu ja senkin jälkeen syntynyt melkoinen määrä vauvoja todellisessa elämässä =D

Elokuvassa puhutaan siitä, miksi naiset eivät pysty enää synnyttämään. Syytä tälle ei ole löydetty.  Minua alkoi heti mietityttämään se, pystyivätkö miehet siis edelleen siittämään. Vai huitaistiinko tuo ajatus miesten tekemässä elokuvassa noin vain sivuun?

Elokuva perustuu kirjaan, jota en saanut luettavakseni, kun sitä ei ole suomennettu (enkä jaksanut englanninkielistä ruveta kahlaamaan läpi). En siis pysty vertaamaan kirjan ja elokuvan välistä suhdetta. Yleensä elokuvat pilaavat kirjat.  Tämä elokuva ainakin oli täynnä sumua, kurjuutta, taisteluja, epäoikeudenmukaisuutta. Muualla maailmassa katastrofi oli jo tehnyt tuhojaan enemmän kuin Englannissa. Tällä kertaa siis Amerikka ei ollutkaan se maa, joka pelastaa maailman =D

Elokuvan päähenkilö Theo (Clive Owen) joutuu entisen naisystävän kautta mukaan elämän säilyttämisen puolesta taistelevaan ryhmään, jossa tietenkin on myös toisinajattelijoita. Täällä hän saa suojeltavakseen kuin ihmeen kaupalla raskaaksi tulleen naisen, jota hän suojelee synnytykseen ja viimeiseen pakomatkaan saakka. Lopulta he soutavat merelle, josta Tomorrow-niminen laiva heidän poimii turvaan. Theolle tämä tosin oli jo liian myöhäistä ja hän kuolee saamaansa ampumahaavaan. Mutta äiti ja lapsi pelastuvat.

The End

Elokuva on luokituksensa mukaisesti toimintatrilleri. Paljon on pakomatkoja ja ammuntaa. Mutta itse tarinan perusajatus siitä, että ihmiskunta kuolisi sukupuuttoon, on hieman pelottava.  Eläimiä tuo sama ongelma ei näyttänyt koskettavan, koska niitä oli nuorina versioina esillä. Kissoja, koiria ja lehmiä ainakin.  Mutta ihmiskunta oli tuhoon tuomittu. Hallitus jakoi itsemurhakapseleita ja sotilaat tai muut joukkiot tappoivat ihmisiä, kuin heistä olisi haluttu nopeammin päästä eroon.  Aivan älytöntä hommaa.

Jos joku haluaa katsella sellaista räiskintää kuin tämä elokuva sisältää, niin suosittelen. Tarinan sisin ajatus on kuitenkin positiivinen. Ja elokuva päättyy siihen uskoon, että huominen on vielä..

VAROITUS TUKALASTA HELTEESTÄ

Maggie O'Farrell on kirjoittanut kirjan nimeltä Varoitus tukalasta helteestä.

Kirja kuvaa irlantilaisperheen elämää Lontoossa helleaallon aikana. Sadetta ei ole ollut kuukausiin ja vettä säännöstellään.

Tarina kertoo Riordanin perheestä, johon kuuluu äiti, isä ja kolme aikuista lasta. Kertomus pomppoilee sinne tänne riippuen siitä, kenen tarinaa kulloinkin käsitellään.

Tarinan juonena lienee se, että perheen isä aamulla sanomalehteä ostamaan lähdettyään ei enää palaakaan kotiin. Hieman hössöttävä äiti ja omien ongelmiensa kanssa kamppailevat lapset alkavat vähitellen etsiä isäänsä.  Kirjan lopussa tämä löytyykin Irlannista, kotipaikaltaan, kuolleeksi luullun veljensä luota. Piilossa pidetyn veljen lisäksi selviää muitakin salaisuuksia kuten se, että isä ja äiti eivät olekaan naimisissa, isä on edelleen naimisissa nuorena muualle lähteneen vaimonsa kanssa, nuorin tytär ei osaa lukea lukihäiriön vuoksi ja vanhempi tytär on tehnyt itselleen abortin.  

Kaikkien selittelyjen ja ihmettelyjen jälkeen kirja päättyy siihen, että perheen isä kävelee Irlannissa mökillä olevan perheensä luo.  Ei mitään selittelyjä enää.

Mielenkiintoisin osio lienee se historiallinen tosiasia, miten huonosti englannissa on irlantilaisia kohdeltu aikoinaan, perheen vanhempien sinne muutettua, ja osin vieläkin (1970-luvulla, josta kirja kertoo). Suurin syy lienee ollut tuo iänikuinen taistelu katolisten ja protestanttien välillä. Vaikka sen luuli sijoittuneen lähinnä Irlantiin, myös Lontoossa nämä ihmiset kokivat kovia aikoja, jopa lapset.  Ei ihme, että suurin osa irlantilaisista pakenikin Englannin sijasta Amerikkaan.

Muuten tämä kirja on mielestäni kuin sotkuun mennyt lankavyyhti.287 sivua turhanaikaista jaaritusta. Joku muu voi silti tykätä =)

KESÄN SELKÄ TAITTUNUT

Jaahas. Tänään on sitten se päivä, jolloin alkaa pimeys taas vallata tilaa. Siis valoisa aika lyhenee päivä päivältä.

Olikos tässä välillä sitä valoisaa? Taisi olla, jossain pilvien takana. Yöt ainakin olivat melko hämäriä entisiin kesiin verrattuina.

Mukavaa sentään, että valoisampaa aikaa kuitenkin oli. Jo maaliskuussa alkaa valo aamuisin vallata aikaa, vaikka illat vielä pimeitä ovatkin. Pitäisiköhän meidän siirtää kesäkin aikaisemmaksi?

Viime vuonna toukokuu oli jo täyttä kesää. Ja samaa rataa jatkoivat kesäkuu ja heinäkuukin. Silloin tarkeni ulkonakin olla ilman villapuseroa. Saattoi istua keinussakin, varjossa vieläpä. Vaan aina ei voi voittaa. Tänä vuonna kesä nyt on tällainen. Kylmä ja vähäluminen.  Meillä ei onneksi sentään ole lunta tullut, ei edes rakeita, niin kuin muutama kymmenen kilometriä sisämaahan päin, ja pohjoiseen ja etelään. Peräti Turun seudullakin on rakeita tullut. Mikä lie meidät niiltä säästänyt?

Kylmyyttä on sitten piisannut senkin edestä. Toissaviikolla olivat mittarinlukemat jo melko pienet, joillakin paikkakunnilla peräti pakkasen puolella. Niin kauheaa on se.

Jonnekin on kesä hävinnyt. Ja niin oli talvikin. Näistä nyt ei ainakaan voi sitä Hanhikivelle suunniteltua ydinvoimalaa syyttää. Miten lie sekin sitten joskus vaikuttanee näihin asioihin. Jos sitä koskaan rakennetaan.

Pikkulintuja on paljon ja niille maistuu tali ja pähkinät. Välillä paikalle pyrähtää nälkäinen parvi Pähkinähakkeja, eilen taisi olla viisi. Ei ole nyt linnuille paljoa syötävää, kun ötökät ovat kaikki poissa. Toukokuussa näin kaksi hyttystä, mutta siihen ne jäivät. Muitakaan ötököitä ei kylmien ilmojen takia ole linnuille tarjolla. Syökööt sitten pähkinöitä ja siemeniä.

Kukkia on ollut runsaasti. Tuomet olivat kukkineet jo kauan ennen juhannusta, vaikka yleensä ehtivät vasta silloin. Kielot, Iirikset, Unikot, Lemmikit, Leinikit ja muut sellaiset alkukesän kukat ehtivät hyvissä ajoin. Nyt kukkivat juhannusruusu ja Akilleijat. Jasmiini ja Päivänkakkara tekevät tuloaan.  Vähän samalla lailla oli viime vuonna, vaikka ilmat olivatkin päinvastaiset. Kuka niiden kukkien aivoituksia tietää.

Juhannusta juhlittiin kotosalla. Mitä nyt isäntä käväisi rannassa mökillä, saunoa ei sentään tarjennut. Juhannuskonferenssia katsottiin netti-tv:stä ja melkein kuin olisi paikalla ollut. Mukavaa, kun perjantain (vai oliko se torstain) päivätilaisuudessa esiintyivät Henkka ja Sanna. Olisipa saanut sen talteen. Lauloivat monta laulua, ilmeisesti toimivat myös esilaulajina. Elokuussa sitten näemme ja kuulemme heidät, kun tulevat EtCetera-kuoron kanssa taas Kalajoelle =)

Päivän piristykseksi katsoin Facebookista Bryanin laulantaa, Suvivirsi englanniksi.  Varmaan oli kiva sitä laulella, kun oli Juhannuksen alla tehnyt ikkunalleen pieniä lumiukkoja =D

Ensi viikolla on jo heinäkuu. Sen myötä tulee kotiseutuviikko ja paljon erilaisia tapahtumia. Niitä odotellessa vietämme kesää ja lomaa.

KISSOISTA JA KOIRISTA

Ensimmäinen koiramme, Piski, oli suomenpystykorva, joka tuli meille Marttilasta, kun mamma ja eno muuttivat Turkuun. Sitä seurasi Karjalan karhukoira Nalle. Se tuli enon vaimolta, kun nämä menivät naimisiin. Sitten oli vuorossa karhukoira Musti ja tämän sekarotuinen pentu Penu.

Sen jälkeen oli joitakin koirattomia vuosia, kunnes sydämemme vei dobermanni  Ruffe. Olin silloin jo muuttanut pois kotoa ja vein sen äidille lahjaksi. Ruffe oli leikkisä ja rakasti perhettään yli kaiken. Aina, kun menin kylään, se nosti tassunsa harteilleni ja sitten halattiin :D Ruffe tykkäsi joskus pelotella ohikulkijoita menemällä tien päähän haukkumaan niitä.  Koskaan se ei tontilta poistunut yksin tai ilman lupaa, mutta tykkäsi  hirvistellä :D :D

Myöhemmin Ruffe sai veljen perheestä kaverikseen lassie Prissen. Viimeisinä vuosina äidillä oli vielä pitovaikeuksien takia veljeltä tullut karhukoira, jonka nimi justiin nyt hävisi muistista. Se on kuitenkin vielä elossa ja ilahduttaa uutta perhettä.

 Kissoja alkoi tulla sen myötä, kun mamma 60-luvulla muutti meille.  Ensimmäinen oli harmaa kissa, jonka naapurin mustaa magiaa harrastanut nainen tappoi ja ripusti hännästä roikkumaan omenapuuhunsa meidän nähtäväksemme.

Seuraavat kissat meille tulivatkin vasta 72, musta Jussi ja kirjava Osku.  Osku osoittautuikin tytöksi ja sen kolmesta pennusta harmaa Nökö jäi  ilahduttamaan meitä. Enimmillään niitä oli siis kolme kerrallaan. Kaikki  kissat hävisivät samaan aikaan, myös naapurustosta (naapurin nainen oli jo  kuollut ja mies muuttanut pois). Lehdessä oli juttua, että Tyksin  laboratorio oli ostanut koe-eläimiä ja käytiin katsomassa, jos meidän kissat olisivat siellä. Ei kuitenkaan päästetty sinne ja niinpä se jäi  arvailujen varaan :(

Myöhemmin sisko sai Maskusta mustan pennun, joka oli sitten Jussi II. Minä asuin silloin Raision keskustassa ja sain ystävältäni pienen tyttökissan. Lissu oli hirveän arka tuolloin, uudet hajut varsinkin pelottivat. Piileskeli sängyn alla tai kahvinkeittimen takana, kun jotain
uutta tuli. Tykkäsi repiä tapetteja, kun seinät olivat jotain kipsilevyä  tai mitä lie niissä ekoissa elementtitaloissa. Piti tapetoida kaikki uusiksi, kun muutin Turkuun. Siellä olikin maalatut kovalevyt, joten Lissu tyytyi ryijyyni :)
 
Siskolla oli tuon villikissan jälkeen vielä kolmaskin musta, Jussi III, joka vielä asui Raisiossa. Myöhemmin hänellä olleita kissoja - Kolli, Mustonen, Ruuskanen, toinen Mustonen - emme mainitse...

Minulle seuraava kissa tuli vasta Keikkulassa. Siellä yksi hylätty kesäkissa saatiin pyydystettyä seuraavana keväänä metsästä. Paasikivi-opiston naiset sen pyydystivät ja kuljettivat minulle. Kerran karkasi takaisin, mutta kotiutui sitten. Sekin oli musta, joten nimeksi tuli Jussi IV. Se oli hauska otus. Tykkäsi käydä asuntolassa katsomassa mammoja ja valittamassa kaikille, ettei ole ruokaa nähnytkään. Kuuli kuitenkin heti, kun avasin oven ja syöksyi matkaan, siivoojat kertoivat.  Jonkun kanssa se tappelikin, kun oli kerran silmäkulma auki. Vietiin se lääkäriin, missä istui pöydällä ihan paikallaan lääkärin tutkiessa, ei tarvinnut edes kiinni pitää. Mourusi pahalla äänellä, mutta ei yrittänytkään tehdä mitään.

Pehmopeppu (Väinö) oli silloin vielä mulla ja nämä kaksi solmivat oitis aselevon. Nuuhkiminen oli sallittua, mikään muu ei. Myöhemmin, kun muutin torpasta paritaloon ja kuljetin tavaroita kottikärryillä, Jussi kulki koko ajan vierellä. Kuorma toisensa jälkeen, edestakaisin. Seuraavana päivänä se kuitenkin ruokiksella istui torpan portailla. Naureskelin sille, että eikö se muistanut muuttoa. Sen jälkeen se osasi aina oikeaan kotiin.

 Kullanmuruun Jussi rakastui, kuten kaikki muutkin kissat kautta aikojen :).
Aina piti olla sylissä hyrisemässä. Oli todella surullista, että sitä ei voinut kuljettaa tänne, kun se ei kestänyt autossa olemista. Onneksi se sai kodin Keikkulan kosmetologin luona. Se oli viisas kissa, tosi älykäs ja huomaavainen. Sitä tuli ikävä.

Täällä Pyhäjoella meillä oli viikon verran yksi pikkukissa, joka oli luvattu siskontytölle, kun tyttöjen molemmat kissat olivat kuolleet. Toinen sai omansa sieltä. Ruusperi oli 2kk ja aivan ihana. Oli tottunut syömään keitettyä perunas ja sitä se meilläkin sai, muun lisäksi tietysti. Me pidettikn makuuhuoneen ovi aina kiinni, ettei se menisi sängyn alle, kun sieltä se olisi hankala saada pois. Iltaisin nukkumasn mennessä kiikutin sen takimmaiseen huoneeseen ja juoksin äkkiä makkariin. Aamulla, kun avasi oven, niin tämä oli sen takana ja hyrisi vimmatusti. Sillä oli varmaan ollut orpo olo koko yön. Kun tein ruokaa, niin Ruusperi oli mun kämmenellä katsomassa. Kaikki ruoka-aineet piti ensin antaa sille nuuskittavaksi. Paras nukkumapaikka oli, tietenkin, kullanmurun syli.

Kun lähdettiin viemään sitä Maskuun, laitettiin takapenkille iso pahvilaatikko, jossa oli nukkumapaikka, hiekkalaatikko ja vähän ruokaa. Ruusperi kiersi ensin auton joka sopen, totesi sitten, että kuljettajan jalkoihin ei mennä ja pysytteli muualla. Pääasiassa se nukkui pahvilaatikon lipareella, joka nojasi etupenkin päätukeen. Kun pysähdyttiin kahvittelemaan, muru kävi sisällä ja minä annoin maitoa ja lihaa Ruusperille. Me tytöt nautiskeltiin vaan autossa. Sen kissan kanssa ei ollut vaikeuksia pitkälläkään matkalla :)

Sitten murun sisko kuoli ja tämän tytär opiskeli Oulussa. Vili jäi kodittomaksi. Oli elokuu ja  kuljetettiin Vilin tavaroineen meille. Vili oli sellainen ihmisistä piittaamaton, yksinkulkija. Kyllä sitä vieraillessa sai justiin sängyllä silittää, mutta siihen se jäikin. Kerran kun olivat matkoilla, käytiin syöttämässä sitä. Vili pakeni heti, kun kuuli oudot askekeet. Sisällä ollessaan se oli tiputtanut ikkunalta kukkapurkit. Vähän epäiltiin, miten se meille kotiutuisi. Välimatkaa oli vain puoli kilometriä, joten äkkiäkös se pinkaisi takaisin entiseen kotiinsa. Se tuotiin pari kertaa takaisin, joten se ei mennytkään enää sinne asti vaan jäi tien toiselle puolelle ojaan. Meillä on kesäisin ovi auki, ja yhtenä päivänä se vaan muina kissoina tepasteli sisään ja ruokakupille. Ihan kuin olisi todennut, että täällä hänen nyt pitää olla, jos aikoo syödä ja nukkua.

Vilin koko olemuskin muuttui. Siitä tuli seurallinen ja hyväilynkipeä kissa. Kullanmurun sisarukset kun kävivät hakemassa hautajaiskuvia, ihmettelivät jaloissa kiehnäävää Viliä, että "onko tämä se sama kissa!" Vili oli 8v, kun se meille tuli ja toiset 8v se vielä kerkesi olla. Yhtenä päivänä se vaan hävisi. Se pelästyi, kun autotallista kuului kolinaa ja juoksi
eteisen lattialle istumaan ja naukumaan. Ajattelin, että siinäpähän nau'ut, enkä yhtään lohduttanut sitä. Enpä arvannut, että se olisi viimeinen kerta, kun sen näin. Ovessa kuljettiin edestakaisin ja se oli jossain vaiheessa pujahtanut ulos. Illalla ruvettiin etsimään, kun ei kissaa näkynyt. Ei löynyt, vaikka monta päivää kierreltiin ja huudeltiin. Käytiin kaikki paikat entisen kodin ympäristöjä myöten. Museoalueella näkyi lumessa jäljet menevän yhden aitan alle. Mentiin sinnekin kutsumaan, mutta mitään ei kuulunut. Liekö tuo mennyt tekemään kuolemaa. Kissat tekevät niin joskus.

Sitten oltiin monta vuotta kissattomia kunnes Vili II asettui taloksi. Ekan kesän se kuljeskeli vielä paljon jossain. Oli nähty apteekin oven takana ja työkaveri oli nähnyt pihallaan, toisella puolen valtatietä. En tiedä mitä etsi. Ilmoitettiin siitä, mutta kukaan ei omakseen tunnistanut.
Kuitenkin oli selvästi hyvin pidetty, leikattu ja opetettu. Ja puhdasrotuinen. Mietittiin, josko oli omistaja kuollut, kun kissa oli lähtenyt etsimään uutta kotia. Meille se sitten päätti jäädä. Oli
varmaan huomannut kullanmurun sylin paremmuuden muihin nähden :D. Tämä kissa oli
myös todella viisas, empaattinen ja varovainen. Siksi en tajua, miten se saattoi jäädä auton alle. Sitä ovat muutkin ihmetelleet. Nuori nainen vielä, ja kerkesi meitäkin ilahduttaa niin vähän aikaa. Ehkä se oli meille lähetetty enkeli, jonka tarkoitus oli auttaa meidät äidin sairauden ja kuoleman yli, ja minun sairasvuoteni yli. Sitten se oli hyrinänsä hyriseyt ja palasi takaisin <3

Jotkut sanovat, etteivät eläimet mene taivaaseen. Mutta menevät ne! Raamatussakin kerrotaan, miten leijona ja karitsa kulkevat yhdessä laitumella, kun ei enää ole vihaa eikä pelkoa. Siellä sitä sitten on kissa- ja kouralauma vastassa ;)

RAKKAUSTARINA

Käsiini sattui 1980-luvulla julkaistu Marjorie Holmesin kirja Suuri rakkaus, Marian ja Joosefin tarina.

Tarinahan on osin tuttu Raamatusta, mutta tämä kirja päättyi siihen, mistä Raamatun kertomus alkaa.

Kirja kertoo teini-ikäisen tytön ja nuoren puusepän tarinaa. He olivat tavallisia ihmisiä, joille tapahtui ihme: Jumala valitsi heidät maallisiksi vanhemmiksi omalle Pojalleen.  Heille uskotun suunnattoman vastuun lisäksi he joutuivat kohtaamaan monia ristiriitoja, arvostelua ja vastustusta.

Kirjaa lukiessa eteen tulee paljon asioita, joita ei ole ennen tullut ajatelleeksi.  Maria ja Joosef elivät yli 2000 vuotta sitten täysin erilaisessa ympäristössä kuin me nykyään. Jos ajattelee elämäämme vaikka vain satakin vuotta taaksepäin, heidän tarinansa olisi ollut melkoinen uutispommi ja herättänyt uteliaisuuden, naurun ja epäilyn lisäksi kauhua, kenties johtanut kuolemaankin.

Kirjassa on hyvin kuvattu Marian vanhempien epäusko tämän kerrottua odottavansa lasta. Jumalan Poikaa vielä kaiken lisäksi.  Juuri kihlautuneen nuorikon luultiin tehneen aviorikoksen, jonka seurauksena olisi kivityskuolema.  Myös tuoreen sulhasen oli vaikea uskoa Mariaa.

Maria saa tukea tädiltään Elisabetilta, joka on kokemassa äitiyden vanhoilla päivillään. Koska Jumala on puhunut hänellekin, hän uskoo heti Mariaa ja auttaa tätä.  Kunnes Maria palaa kotikyläänsä kaiken kummastelun ja kuiskuttelun keskelle.  Jumala kuitenkin puhuu Joosefille ja tämä hyväksyy tilanteen. Myöhemmin muutkin läheiset uskovat, että Jumala on tämän aikaansaanut.

Messiasta odotetaan, siitä kertovat ennusmerkitkin. Mutta olisiko Marian lapsi tuo kauan odotettu Messias, juutalaisten pelastaja, sitä harva uskoi.

Myöhemmin nuoripari lähti Betlehemiin verolle pantavaksi ja sen jälkeen kertomus kulkeekin jo tuttua latuaan.

Yllättäviä ajatuksia kirja herätti. Noiden ihmisten jokapäiväistä elämää ja eteen tulleita tilanteita ei tule ajatelleeksi. Monipolvinen rakkauskertomus tosiaan.

PÄÄSIÄISEN SANOMAA

Tuli ja meni, pääsiäinen. Koko viikko pysähdytti ajattelemaan.
Palmusunnuntai -
Malkamaanantai -
Tikkutiistai -
Kellokeskiviikko -
Kiirastorstai -
Pitkäperjantai -
Lankalauantai -
ja vihdoin
Pääsiäispäivät - Jeesuksen herääminen kuolleista ja näyttäytyminen.

Ymmärrän hyvin, miksi joulu on pääsiäistä suositumpi juhla.
Joulun lapsi on kesy vauva, pääsiäisen Jeesus koko maailman Herra.
Siinä on iso ero.

Ellei Jeesus olisi Kristus, Jumalan Poika, pääsiäisen tapahtumilla ei olisi meille mitään merkitystä.
Ellei Jeesus olisi noussut kuolleista, Hänen kuolemallaankaan ei olisi meille mitään merkitystä.
Se olisi vain hyvä teko.

Mutta nyt Jeesuksen kuolema, kuolleista herääminen ja helatorstaina tapahtuva taivaaseen nouseminen antavat meille toivon ikuisesta elämästä.

Tämä kuva kertoo todellisuuden, mitä harvoin tulee ajatelleeksi. Raamatussakin sanotaan, että Kristuksessa nukkuneille ei ole kuolemaa. Kuolema on Raamatun mukaan ero Jumalasta, ja sitä uskova ei joudu kokemaan. Kuolemanjälkeinen elämä onkin siis vain tämän maallisen elämän jatkumista taivaassa =)

PÄÄSIÄISPAASTON AIKAA

Laskiaissunnuntai. Laskeudutaan pääsiäiseen. Siitä alkaa 40 päivän paasto, joka päättyy tuhkakeskiviikkona.

Jeesuksen esimerkkiä seuraten paasto on ajoitettu. Mutta nykyään se sisältää vain joukon kieltäymyksiä, ei täyttä paastoa. Liekö se aiemminkaan sitä tehnyt?

Nautintoaineet on tarkoitus hylätä täksi ajaksi. Jotkut hylkäävät myös muuta, kuten punaisen lihan ja hapanleivän. Vai kuulukohan happamaton leipä vasta lähemmäs pääsiäistä? Tai vain juutalaisille?

Paastonaikaa ei kuitenkaan ole tarkoitus viettää vain ruumiillisesti, vaan myös henkisesti ja hengellisesti.  Tarkoitus lienee tutkiskella omaa sydäntään ja lähestyä Jumalaa. Miettiä omaa suhdettaan pääsiäisen sanomaan ja ristin Herraan. Ja tehdä parannusta. Se onkin huomattavasti vaikeampaa kuin kahvista luopuminen.

Sana-lehdessä oli pienet kirjoitukset liittyen pääsiäiseen. Eräs totesi näin:
"Ymmärrän hyvin, miksi joulu on pääsiäistä suositumpi juhla. Joulun lapsi on kesy vauva, pääsiäisen Jeesus koko maailman Herra. Siinä on iso ero."

TAIVASLAULU

Kauheasti on meuhkattu Pailiina Rauhalan kirjasta Taivaslaulu. Kirja käsittelee lestadiolaisuutta, lähinnä yhden perheen kantilta. Tällaisen käsityksen ainakin sain siitä kolmasosasta, minkä jaksoin lukea.

Kirjastossa oli pitkä jono kyseiselle kirjalle. Laina-aika vain kaksi viikkoa. Ja moni oli sen jo ehtinyt lukea. Yhtään mielipidettä en kirjasta silti ollut saanut. Ihmiset vain totesivat lukeneensa sen

Saimme kirjan lainaksi yhtenä perjantaina. Lauantaina puolilta päivin Jaakko oli sen jo lukenut. Vaikka "se tuntui semmoisesta sepustukselta, etten minä sitä lue, mutta luin kuitenkin kokonaan."  Minä sen sijaan en lukenut. Alussa en meinannut millään päästä vauhtiin, mutta ajattelin sen myöhemmin paranevan. 

Tarina oli kuitenkin laahaava ja sekava. Välillä kertojana oli perheen äiti, välillä isä. Välillä käsiteltiin vanhoja asioita, lapsuutta tai tapaamisen aikoja. Koko kirja tuntui niin ahdistavalta. Siinä vaiheessa, kun perheen äiti toivoi, ettei heti tulisi taas raskaaksi, mutta saikin tietää odottavansa kaksosia, ja ahdistui, minäkin ahdistuin ja lopetin lukemisen.

Tämä pariskunta tuntui hieman modernimmalta ja olin huomaavinani pientä kapinahenkeä. Vähäistä irtiottoakin oli, mutta järjestelmä piti kiinni omistaan. Äiti joutui ahdistuksensa takia sairaalaan. Isä yritti herättää keskustelua netissä, mutta sai heti uhkailuja osakseen.

Mielestäni on kauheaa, kun uskonnon varjolla kahlitaan ihmisiä, oli kyseessä sitten mikä uskonto tahansa. Paavali sanoo, että "vapauteen Kristus vapautti meidät, älkäämme siis eläkö orjuudessa".

Tämä kirja siis jäi kesken kaikesta hehkuttelusta huolimatta. Aiheesta olisi voinut saada mielenkiintoisenkin kirjan.  Tai ehkä tämä ei vaan ollut oikea tapa käsitellä sitä.

ONNELLISTA VUOTTA 2014

Sitä on siirrytty uuteen vuoteen. Edessä on 364,5 päivää. Ensimmäinen puolikas jo takana ;)

Ilma on usvainen. Eilen pyrytti vähän lunta eikä illan vesitihku sitä ehtinyt sulattamaan. Joten maa on valkoinen, niin kuin joulunakin. Vettä on paljon, joki ääriään myöten. Lämpöasteita on vajaa kaksi. Ei siis kovin talvista.

Mutta uusi vuosi! Jaakko heti aamulla ylösnoustessa muisti vanhan koulussa oppimansa runon:

Taas on tullut tammikuu.
Uusi vuosi naurusuu
astuu portaat reippahasti
kaksitoista alas asti.
Niin on vuosi lopussa,
uusi jälleen alussa.

=D